Mustia hetkiä

Jokaisella ihmisellä lienee mielessään mustien hetkien synkkä pussukka, josta aika ajoin tunkee elävästi häpeäntunteen tuikitumma muistikuva. Sen soisi mieluummin unohtavan kuin sitä kasvot puhehtuen ja niska häpeästä violetiksi värjäytyen alvariinsa muistavan. Joskus ei vaan saa sanottavaansa pysähtymään, vaikkei ajatustaan niin ääneen lausutuksi olisi tarkoittanutkaan.
Oulun Anttilan tavaratalon elektroniikkaosastolla oli kaksi kassaa ja molemmilla kassoilla seisoi nuori myyjätär. Toisella kassalla oli lappu: "Tämä kassa palvelee." Ennenkuin ehdin ajatusta kunnolla edes tajuta, olin sanonut kysyvästi tuolle palvelevan kassan myyjättärelle: "Tämä kassa palvelee ja tuo toinen sitten vittuilee?" Näin edessäni kaksi hyvin hämmästynyttä nuorta naista. Kumpikaan ei nähnyt minun päänsisäistä, varsin alkeellista vitsiäni enkä voinut syyttää kumpaakaan heistä. Mutta sanottu mikä sanottu ja tilanne oli kestettävä kuin mies. Rovaniemellä tai Torniossa tuo olisi toiminut (tai saattanut toimia), muttei enää Oulussa.
Toisen kerran olin ostamassa paikallisesta Prima-marketista palamakkaraa. Pyysin neljäsataa grammaa. Myyjätär leikkasi makkarasta sopivaksi katsomansa pätkän ja laittoi sen vaakaan. "Tässä on 407 grammaa." Ja taas tuo nuolihäntäinen, punasarvinen perkele hyppäsi puntarille ja kuulin itseni sanovan:"Pyysin neljäsataa grammaa enkä neljääsataaseitsemää." Myyjätär huusi isoon ääneen toisen myyjän avuksi: "Tämä asiakas haluaa tarkasti neljäsataa grammaa. En minä osaa ottaa tästä seitsemää grammaa pois. Tulkaa auttamaan." Taisi mennä jokunen vuosi ennenkuin ostin tuosta kaupasta seuraavan kerran punnittavia elintarvikkeita. Luulenpa, että ainakin yhden ihmisen mielessä ominaispainoni on edelleenkin kutakuinkin seitsemän grammaa. Olisipa edes se neljäsataaseitsemän.

Pelottaako epäillä?

Vaikka olinkin pieni lapsi vain, kun isäni kuoli, muistan isäni. Tiedän hänet, tunnen hänet tavallani. En epäile häntä.
Taivaan isää epäilen olevaksi joka päivä. Jos häntä ei olekaan, minä olen vain oikeassa, ei muuta. Mutta entäpä, jos hän onkin oikeasti Jumala, maailman luoja, isä kaikkivaltias enkä minä häneen usko? Miten minun käy, jos nousenkin ylös taivaaseen ja kohtaan hänet? Sanooko hän minulle tylysti, että turhaan nousin linnun lailla ylöspäin, kun minun olisikin pitänyt syöksyä meteoriitin tavoin tulipallona maan syvyyksiin?  Sulkeeko hän minulta oven, nostaako kätensä kasvojeni eteen ja työntää tylysti ulos? Pelkäänkö?
Minä tunnen oman isäni. Mutta entäpä, jos en tuntisikaan? Jospa isäni olisikin joku kulkuri, maankiertäjä, taivaanrannanmaalari, joka olisi kadonnut maailman tuuliin jo paljon ennen syntymääni enkä olisi koskaan kuullut hänestä sanaakaan. Olisin kasvanut nuorukaiseksi, varttunut aikuiseksi tietämättä hänestä mitään. En olisi koskaan uskonut häntä olevan olemassakaan. Entäpä, jos hän joskus olisikin tullut minua kaukaa maailman ääristä, taivaanrannoilta katsomaan enkä olisi häntä tuntenut. Hän olisi tullut minun luokseni, kertonut olevansa minun oikea isäni enkä minä olisi häntä heti uskonut. Mitä hän olisi minulle tehnyt? Olisiko hän nostanut kätensä kasvojeni eteen ja käskenyt mennä pois, kun en kerran uskonut. Olisiko hän sanonut minun kulkeneen kaikki tieni väärään suuntaan vain siksi, että en uskonut minulla olevan isää ollenkaan. Tuskinpa vain. Miten olisin voinut kaivata tai ikävöidä, totella tai palvella, kunnioittaa tai rakastaa isää, jota minä en tuntenut enkä ollut koskaan nähnyt? Senkö takia oikea isä minut uudestaan hylkäisi? En usko.
Siksipä minua ei suuresti pelota epäillä Jumalan olemassaoloa. Jos joskus kuitenkin kohtaamme, se on riemullinen ja onnellinen kohtaaminen, niin uskon.  Kun isä näkee lapsensa, kun lapsi tuntee isänsä, rakkaus ottaa syliin eikä kysele, uskotko.

Tärkeät asiat erätauolla

Toisten työtä on mukavampi katsoa kuin toisten. Enpä voisi kuvitella, että seuraisin intensiivisesti kirjanpitoa kolme kahdenkymmenen minuutin erää tai että jännittäisin autokauppiaan käytetyn auton kehumista kaksi kokonaista puoliaikaa ja vielä perään kolmen minuutin jatkoaikaa, kun ostaja kävisi välillä tupakalla. Kyllä se vaan niin on, että urheilijoilla on varsin tärkeä ammatti monen ihmisen viihtymisen edistämiseksi tässä elämässä. Ainakin se on yhtä tärkeä kuin uutistenlukijan, joka joskus saa keskeyttää tärkeän ottelun ja kertoa asiansa erätauolla.

Evoluutio ja Norjan hiihtomenestys

Ja kalalle Jumala sanoi:"Ui sinä merissä ja järvissä ja joissa." Ihmiselle tuli hätä:"Missäs minä?" Linnuille Jumala lupasi koko taivaan:"Lentäkää ja olkaa vapaita kuin...kuin...no...kuin taivaan linnut." Ihminen tivasi:"Minullekin siivet, minäkin haluan lentää."
Lepäsi suuri Jumala seitsemäntenä päivänä ja pohdiskeli. Lumi olisi aika mukava ja kaunistakin tavallaan, muta kuka sellaista tarvitsisi. Paratiisissa oli lämmin, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta - ja vettä satoi sopivasti. Noilta ajoilta on peräisin sanonta:"Aurinko paistaa ja vettä sattaa. Taitaa tulla kesä."
Mutta heti maanantaiaamuna oli taas ihminen oven takana koputtelemassa ja kyselemässä, milloin hän saa siivet ja kalan pyrstön. Mutta Jumala mietti vielä lunta. Päiväntasaajan kohdalla sellaisella ei olisi oikein virkaa, kun oli se paratiisi. Ei ollut kukille hyväksi moinen valkoinen, viileä peite. Niin vain oli Jumala taas kaukaa viisas ja vähän kuin olisi tulevaisuuteen nähnyt hän suuntasi ensimmäisen lumipilven Norjan tuntureille ja vuonoille. Saattaisi sille joku noissa maisemissa keksiä vallan hyvin käyttöä, kun ihminen ensin vähän lisääntyisi ja täyttäisi maata.
Vaan ei antanut se ensimmäinen Luojan luoma hetken rauhaa Jumalalle, vaan tinkasi tinkaamasta päästyä, milloin hän saisi siipensä ja kalan pyrstönsä.
"Kuulehan sinä, Aatami. Minäpä annankin sinulle kunnon vehkeet. Saat vähän muita suuremmat aivot ja hiukkasen mielikuvitusta. Olkoot ne sinun siipesi." Aatami tivasi, voiko niillä muka uida ja lentää. Lupasi Jumala vielä evoluution Aatamille avuksi. "Kasvaako se maassa vai puussa?" kysyi Aatami. Jumalaa hymyilytti. "Eipä kovin kaksinen tullut prototyypistä", ajatteli Jumala. "Evoluutio. Evoluutio tulee sinulle kaveriksi, hyvä Aatami ja opit sekä kulkemaan veden alla että päällä eikä lentäminenkään tuota sinulle minkäänlaista ongelmaa. Päänvaivaa kyllä."
Jumalan luoma tuuli kääntyi ja muutama Norjan lumihiutale leijaili paratiisin yllä. "Mannaa!" huusi Aatami. "Mannaahan se on. Mutta vasta norjalaisille", naurahti Jumala ja lähti päiväunille.

Jumalan tahto

Pieni tyttö oli ruokkinut isäntänsä eläimet isännän mielestä kelvottomasti. Niinpä tyttö revittiin palasiksi ja ruumis heitettiin kaivoon. Tuon tarinan kertoi tytön ystävä, orjaisännältään paennut kymmenvuotias poika. Tässä maailmassa.

Haluan kysyä vain yhden kysymyksen: Jumalan tahtoko?
Tekisi mieli kysyä toinenkin kysymys: miksi? Mutta siitäkään ei ole hyötyä.

Reikä

Myrskyää - ja meri on peilityyni.
Porasit pintaan kalannostettavan reiän.

Siirrytäänpäs kesänopeuksiin etelästä alkaen

Etelässä ja Helsingissä varsinkin on kovasti tuskailtu tänä talvena lumen paljoutta. Sitä on kuuleman mukaan ollut jopa enemmän kuin pohjoisessa. Nyt huhtikuussa liikenne mukautuu kesäaikaan ja kesänopeuksiin siirrytään vähitellen - etelästä alkaen, mikäli säät sallivat;-) Mikäli siis etelässä säät sallivat. Pohjoisessa ei siirrytä kesärajoituksiin milloinkaan, jos etelässä säät eivät salli. Jos eivät he, niin ei sitten mekään.
Ajoin eilen Torniosta etelään päin ja Lapissa oli lähes 10 astetta lämmintä ja tiet kuin kesällä ikään. Miksi ihmeessä kesänopeuksiin siirrytään aina etelästä alkaen, vaikka kevään tulo pohjoisessa olisi pidemmällä?
Olen useinkin ihmetellyt nopeusrajoitusten logiikkaa. Kemistä Rovaniemelle nopeusrajoitus talvella on suurimman osan matkaa 80 kilometriä tunnissa. Tie on hyväkuntoista ja leveää ja päällyste ehyttä ja urautumatonta. Aika harvoin tulee ketään vastaan eikä koskaan ole ruuhkaa. Nelostiellä Kemin ja Jyväskylän välillä on samanoloisella tiellä siellä täällä satasen pätkiä, mutta suurin osa matkasta körötellään kahdeksaakymppiä. Tie on koko ajan samannäköistä ja oloista. Mutta kun lähestytään Jyväskylää, liikenne vilkastuu ja tiellä on jopa ruuhkia. Nopeusrajoitus onkin yhtäkkiä satanen. Syy on varmaankin lentokentässä. Joku ministeri tai kansanedustaja haluaa päästä lentokentältä vähän nopeammin kotikaupunkiinsa viikonloppuvapaalle tai iltalomalle. Samanlainen nopea pätkä oli ennen vanhaan Kannuksesta Kokkolaan lentokentälle asti, kun Esko Aho asui vielä Kannuksessa. Nyt tuoki väli taittuu kahdeksaakymppiä körötellen, vaikka tie on täsmälleen sama, mutta Esko on muuttanut etelään.
Ruotsissa ajetaan ympäri vuoden 70:ää ja 90:ää. Merkkejä ei vaihdeta keväin syksyin ja liikenne sujuu jouhevasti ja mukavasti. Miksi me emme voisi ottaa tuosta oppia? Rahaa säästyy, kun ei tarvitse vaihdella merkkejä tai kalibroida peltipoliiseja, hermot säästyvät, renkaat säästyvät, tiet säästyvät, sakkorahat säästyvät......niiiiiiiiiiii - sehän se tietysti olikin koko homman juoni ja logiikka: ylinopeussakot.