Vaihtoehto kuolemalle

Auto lähestyi moottori muristen, mutta aamuliikenteen asfalttiin polkema sisiliskon liha ei ottanut irrotakseen. Harakan kuolema oli enää muutamien kymmenien metrien päässä punaisena kuin hehkuva hiillos. Auton väri kiihotti sitä vielä yrittämään, vielä kerran kiskaisemaan tiehen poljettua sisiliskon lihaa. Nokka yhä tavoitteli saalista, kun siivet jo yrittivät lennättää lintua turvaan. Nälkä oli.
Vasen sisiliskon jalka irtosi mustana ja öljyisen pikisenä. Se venyi ja sai koko kuolleen ja tallaantuneen ruumiin nousemaan räpsähtäen irti. Harakan pää heilahti puolelta toiselle ja ennenkuin liskon lihat lakkasivat heilumasta, harakan siivet olivat jo lyöneet pari siiveniskua ja pyrstösulat levinneet pakolentoa tasoittamaan. Auton punainen lokasuoja tavoitti pyrstöä, mutta se väistyi kuin sulkeutuva viuhka kuoleman alta.
Punaisen auton punaiset valot katosivat kuin kalman silmät kauemmas ja harakka seurasi hetken sen menoa lihanriekaleet nokassa rennosti roikkuen. Samassa se unohti auton ja sen kylmäntuulahtavan kosketuksen, nosti nokkansa ylös ja hotkaisi saaliinsa yhtenä suupalana.
Kevyesti nousi siivilleen hyvinsyönyt harakka. Tuuleskeli. Elämässä tuuleskeli melkein aina.

Nälkä ja kuolema

Sisilisko oli litistynyt keskelle asfalttitietä, ja harakka seurasi vilkkuluomi välähtäen kuin peltipoliisin oranssi silmä paikalleen painautunutta tuoretta lihaa.
Auto lähestyi kovaa vauhtia ja kuin tuon moottorimöhkäleen nopeutta arvioiden lintu lensi keskelle tietä ja taittoi nokkansa nappaukseen jo ennenkuin sen lento oli kunnolla loppunut ja siivet asettuneet pitkin kylkiä. Auto lähestyi moottori muristen, mutta aamuliikenteen asfalttiin polkema sisiliskon liha ei ottanut irrotakseen. Harakan kuolema oli enää muutamien kymmenien metrien päässä punaisena kuin hehkuva hiillos. Auton väri kiihotti sitä vielä yrittämään, vielä kerran kiskaisemaan tiehen poljettua sisiliskon lihaa. Nokka yhä tavoitteli saalista, kun siivet jo yrittivät lennättää lintua turvaan. Nälkä oli. Kuolema tuli.
Siinä makasivat maantien pinnassa rinnakkain nälkä ja kuolema, ja punaisen auton punaiset valot loittonivat kuin pedon silmät. Siiven sulat värisivät auringon kuumentamalla asfaltilla.

Jäniksen luontainen vihollinen

Tarkkakuuloinen on tuo villien metsien ja raivattujen pihojen ketteräkoipinen pomppija, jänis. Sen voi jo päätellä hölmömpikin luonnossa liikkuja, kun ensin näkyy ruohikosta korvat ja hyvällä tuurilla kokonainen eläin. Minulla oli tänä kesänä suuri onni tutustua kokonaiseen jänisperheeseen. En tosin vasta-alkavana luontoihmisenä osaa vieläkään erottaa tuon jänisperheen jäseniä toisistaan varsinkaan nyt, kun poikaset alkavat olla jo vanhempiensa kokoisia. Alkukesästä jopa minä erotin poikaset aikuisista, kun olivat kuitenkin silminnähden pienempiä ja valloittavamman hellyttäviä ja monista vaaroista tuiki tietämättömiä. Niinpä aloin siis tutkia jänisten elämää ja näiden luontaisia vihollisia.
Iltayön tunteina saattoi kesämökin pihalle verkalleen loikiksella jänis jos toinenkin. Istuin aivan hiljaa kuistilla. Söivät jänikset ruohoa tai kukkasia, välillä ne kuulostelivat ympäristöä. Niinpä aloitin tutkimukseni.
Ensimmäiseksi esitin huuhkajaa. Huusin lujalla äänellä huuuuhuuu. Jänikset jatkoivat vain syömistään, josta asiasta päättelin, ettei huuhkaja ole jäniksen luontainen vihollinen. Samalla tavalla onomatopoeettisesti ulvoin suden tavoin, mutta tulos oli sama: iltakasteinen nurmi maistui edelleen eikä jäniksillä ollut aikomustakaan sännätä karkuun. Toistin tutkimukseni useana iltana. Empiiristä siis.
Tulipa sitten eräänä iltana jänis taas nurmelle illalliselle ja juttelin sille suomeksi ja sanoin, ettei sen tarvitsisi minua pelätä lainkaan, en sitä söisi. Jänis heilutteli korviaan ja kuulosteli rauhallista puhettani ja jatkoi hyvin alkanutta tointaan. Jatkoin tutkimistani ja sanoin aivan tavallisella äänellä:"Jag äter dig inte." Jänis pinkaisi saman tien säikkynä syvälle metsään. Olin siis tullut tutkimukseni päähän, niin luulin. Jäniksen luontainen vihollinen on siis ruotsalainen. Mutta heti tuon oivalluksen jälkeen aloin epäillä tutkimukseni tulosta. Olimmehan Ruotsin maaperällä ja nuo jänikset olivat syntyneet tuohon maahan ja pihaan. Niiden on täytynyt kuulla kieltä ja oppia sen - aksentti. Siinä oli ratkaisu.
Suomenruotsalainen on jäniksen luontainen vihollinen ja olin paljastanut itseni sille. Tuon illan jälkeen en ole nähnyt pihassa yhtäkään jänistä. Nyt kannattaa siis jokaisen puutarhaihmisen jutella suomenruotsia omenapuidensa juurella ja pelastaa hyvin juurtuneet kasvustot sen luontaiselta viholliselta, jänikseltä.

"Eihän sitä koskaan tiedä"

Heinäkuun heleänä iltana olimme soittamassa Haapavesi Folkeilla ja tapasin siellä serkkuni. Hän pyysi käymään kylässä tapaamassa samassa pitäjässä asuvaa isäänsä, joka on jo vanha mies. "Eihän sitä koskaan tiedä." Niinpä menimme jo seuraavana päivänä kylään.
Enoni on totisesti toista maata. Vaikka ikää on reilusti yhden ihmiselämän verran, silmät ovat kirkkaat ja vilkkaat ja aatos virkeä ja lentoon taipuvainen ja mies kuin elämän kuva.
Samalla kertaa päätimme käydä tervehtimässä myös toista, saman tien varressa asuvaa enomiestä, Veikko-vaaria. Tuvassa oli kaikki niinkuin ennenkin, kuin vuosikymmenet eivät olisi lainkaan vieraina käyneet. Kahvi laitettiin tulille ja pullat ja kakut ja marjaset katseltiin esiin ja kannettiin pöytään. Tuli puhe meidän uuden kesäpaikan kaivosta ja sen veden vähäisestä sameudesta. Oli kuitenkin enomiehellä konsti tuohon.
- Ota kuule pussillinen karkiaa suolaa ja kaaja se sinne kaivoon. Nii me aina on tehty ja vesi kirkastuu jo samana päivänä.
Olin utelias ja halusin tietää, mihin tuo suolan vettä kirkastava vaikutus perustui.
- Siten tiijä, mutta niin siinä käy.
Kun kaivossa on kuitenkin tuhansia litroja vettä, tuskin yksi kiloinen pussi ainakaan suolaisi kaivoa pilalle. Se olisi kuin hyppysellinen perunakattilaan.
Niinpä seuraavalla mökkireissulla tyhjensin pussillisen karkeaa suolaa kaivoon ja uskalsin toivoa veden kirkastumista. Eihän sitä koskaan tiedä.
Seuraavana päivänä laskin pumpun kaivon pohjaan ja kirkas vesi kuin metsälähteestä pulppusi pintaan. Suolassa oli puhdistavaa voimaa. Poissa oli keskellä kaivoa olevan veden harmaa sameus. Olin aina ajatellut kaivon veden puhdistuvan ylhäältä alaspäin, mutta vesi olikin pohjassa nyt aivan kirkasta. Olin onnistunut perimään tietoa enoltani ja siitä olen hyvin ylpeä.
Kahden viikon kuluttua tuosta neuvosta minulle ilmoitettiin Veikko-vaarin kuolleen omaan kotiinsa, omaan sänkyynsä oman puolisonsa viereen.

Kaivon vesi on nyt kirkasta. Jos se vielä jostakin syystä sameutuu, minulla on perintönä viime hetkellä saatu neuvo veden kirkastamiseksi. Eihän sitä koskaan tiedä.

Mitä vartaassa roikkuu

Elettiin aikoja, jolloin oli tärkeää jo pelkästään oman elossapysymisen kannalta naida sukuun rikkaammasta päästä mies tai nainen. Jos olit köyhä, köyhän sait, jos rikas, sait kenet halusit. Ja jos talosta entistä suurempaa haluttiin, piti naida jos nyt ei vauraammasta niin ainakin yhtä rikkaasta talosta.
Sattuipa eteläpohjalaiselle ökytalolle sitten suuri murhe, kun talon poika eksyi naapurikylässä tanssireissulla köyhän piikatytön aittaan varsin luonnollisin seurauksin. Tyttö tuli raskaaksi ja peräsi miestä tilille tekosestaan. Kuinka ollakaan piikatytön palvelustalon isäntä oli maakunnan kuulu asiainhoitaja, joka vei loppuun työn, minkä joskus aloitti. Hän karautti rilluillaan isäkandidaatin kotitalon pihaan, käveli reippaasti sisään ja kertoi asiansa. Talonväki kuunteli, ja kuunteli vakavana piikasensa sanomaa myös talon poika, jota vihkipallille asiasta vaadittiin. Isä nuhteli poikaansa ja äkeksi, minkä takia oli pitänyt piikatytön kanssa pelisille lähteä, vaikka varmasti olisi talojen tyttäriäkin tanssitettavaksi asti ollut. Sanoipa poika vastauksensa vakavaan nuhteeseen.
- Ei siinä semmooses tilantees kerinny kyrpä kattomahan, roikkuuko leipä vartahas.

Hyvä selitys

Uuno Turhapuro lienee Suomen tunnetuin, rakastetuin ja paras selittäjä. Ei niin hullua tehtyä työtä, ettei Uuno sitä selittäisi varsin järkeväksi ja yleishyödylliseksi toiminnaksi. Uuno ei olekaan mikä tahansa tarumies, vaan totta joka kilo. Minullakin on suuri kunnia tuntea Uuno Turhapuro. Tosin hän esiintyy minulle salanimellä, mutta vinkeensä kyllä tunnen.
Rakensipa hän minulle kaivonkannen. Kun näin ensimmäisen kerran sen hahmollaan, minua harmistutti ensin varsin kovasti, mutta jo hetken päästä olin pelkkää hymyä. Sain nimittäin harmilleni palkaksi oivan selityksen, miksi kaivonkansi oli niin julmetun korkea ja miksei siinä ollut suojaavia seiniä.
- Kun kansi on riittävän korkea, mahdun työskentelemään selkääni koukistamatta ja näin säästän itseäni.
- Kun kannessa ei ole seiniä, eivät viattomat luontokappaleet jää kannen (lue: kaivomökin) sisään loukkuun, jos ovi loksahtaa vahingossa kiinni juuri silloin, kun metsäneläin on tutustumassa mökkeröisen sisätiloihin.
No. Noiden selitysten jälkeen pääsimme kuitenkin yksimielisyyteen, että vähän matalammaksi voi kannen rakentaa ja seinätkin olisivat hyvät olemassa riskeistä huolimatta.
Parin viikon kuluttua näin toisen version. Mökki oli somasti kallellaan sinne ja tänne. Mutta kun Uuno oli lähtenyt työmaalle ilman sääskikarkotetta, oli suurin osa tehokkaasta työajasta kulunut sääskien karkotukseen ja siten seinätkin olivat tulleet vähän vinoon rakennetuiksi.
Mutta mitenkäs tuollainen isohko mökki sitten saadaan lopuksi kaivon päälle? Ehdotin, että Uuno rakentaisi mökin molemmin puolin sapilaat, joilla kaksi miestä kätevästi nostaisi kannen paikoilleen. Viikon kuluttua ajoin jälleen työmaalle ja näin, miten kanteen oli puukolla kaiverrettu neljä reikää ja noihin reikiin somasti pujoteltu paksua köyttä, jota oli kuin johdatuksena löytynyt auton takakontista. Niistä mökki pitäisi saada nostetuksi paikoilleen. Eihän se toki onnistunut, mutta yrittänyttä ei silläkään kertaa laitettu. Niinpä soitin kaivonkannentekijälle ja kysyin selitystä tuolle narulle. Selitys oli hyvä. Jos hän olisi mokomat sapilaat asentanut mökin molemmin puolin, joku kuitenkin olisi niihin ajan saatossa jalkansa lyönyt ja tuskallista olisi sitten vettä kaivosta nostaa jalat mustelmilla.
Paikkasin kaikessa hiljaisuudessa koverretut reiät ja poltin narun saunankiukaan alla. Mutta selitys oli minulle mieluinen ja muistan se yhtä kauan kuin tuo kaivo pihassa on.

Aika mies

Kävelen kanssasi käsi kädessä.
Pysähdymme ostoskadun näyteikkunan eteen ja kampaan hiuksiani.
Hymyilet minulle, aika veitikkainen.

Kaikki on poissa. Mitään ei ole jäljellä.
Lasista heijastuu kiiltävä kalju, kammassa ei karvaakaan.
Hymyilet minulle, aika - veitikkainen.

Kävelen kanssasi käsi kädessä.
Jos olisin nopeampi, juoksisin.
Mutta sinä olet aika, minä vain mies.

Kävelin kanssasi käsi kädessä.
Pysähdyimme sinne tänne.
Minä istahdin ja sinä jatkoit yksin matkaasi.

Kammassa ei karvaakaan.