Oksettaa

Ihminen on ihmeellinen. Ihminen on ihmeellinen. Ihminen on ihmeellinen. Tuota ihmeellisyyttä minä ihmettelen joka päivä ja rakastan ja arvostan sitä yli kaiken.
Pissattaa. Minuun on siis kertynyt jotakin ylimääräistä, joka pitää poistaa. Ei tunnu lainkaan hassulta joko istahtaa pöntölle ja antaa somasti solista tai vaikkapa kesäaikaan pienessä nousuhumalassa metsän reunassa sorotella reippaasti puolelta toiselle. Aah. Jokapäiväinen puhdistautuminen on ihan mukavaa ja miellyttävää.
Mutta oksentaminen on epämiellyttävää. Puhdistautumista se sekin on, mutta eipä vain tunnu niin mukavalta. Mahaan sattuu, päässä huimaa, jaloissa heikottaa...
Kyllä luonto on taas ollut viisas. Jos oksentaminen olisi yhtä hauskaa kuin pari muuta tapaa poistaa ylimääräistä kuonaa, ihminen hamuaisi aamusta iltaan kaikkea pilaantunutta ja härskiä ruokaa, jotta pääsisi pian ilomielellä oksentamaan. Olisi siinä tervekin ruumis pian kaikenlaisesta pöpöstä ja basillista kylläinen ja hengenlähtö lähellä.
Mistä se ihmisen solu oikein tietää, mikä on mukavaa ja terveellistä ja miksi siitä epäterveellisestä tulee suolessa niin paha olo? Tuon osaa joku sanoin selittää, mutta vaikka osaakin, on tuota niin vaikea ymmärtää. Jos näin arkipäiväinen, aivan tavallinen ja hieman hävettäväkin (miksikähän se onkin niin hävettävä) asia on tosi vaikea ja monimutkainen ymmärtää, pitäisikö suhtautua kovin epäilevästi kanssaihmiseen, joka lohduttaessaan taputtaa minua olalle ja sanoo: "Ymmärrän sinua." Minusta tuntuu, että hän taitaa puhua palturia. Lähdenpä tästä siis...

Insinöörit hommissa: raakakumista älykumiksi

Ruotsalaisessa elokuvassa Ritsakauppias nuori poika löytää elämänsä ensimmäiset kondomit ja keksii täyttää ne heliumilla. Pian heiluvat iloisina nuppipäiset ilmapallot kerrostalon sisäpihalla ja lapset rientävät silmät säkenöiden niitä itselleen muutamalla äyrillä ostamaan, kunnes ahdasmielinen naisihminen ilmestyy paikalle neuloineen mokomat häväistyksen heiluvaiset kumipallukat puhkomaan. Mutta jäävät toki vielä riekaleet jäljelle eikä kestä kauankaan, kun poika jo keksii niistä hyvät ritsavärkit.
Elokuva kertoo 1900-luvun tienoon elämästä, ja kondomit näyttivät tuolloin kutakuinkin samoilta kuin nytkin. Ehkä olivat vähän jämäkämpää kumia, kun niitä jopa kehotettiin pesemään ja säilyttämään huolellisesti ja ripottelemaan perunajauhoja vähän päälle. Ja tujakasti lähti kivi kondomiritsasta.
Kondomin kehitys on kutakuinkin pysähtynyt. Ehkä se on nyt ohuempi kuin ennen, ehkä se on nyt muodokkaampi ja sulavalinjaisempi kuin vuosisata sitten, mutta periaate on sama: käsipelillä paikoilleen. Puhelin on käynyt parissa vuosikymmenessä valtavan suuren myllerryksen kenkälaatikon kokoisesta kannettavasta pienenpieneen kännykkään, mutta kondomi vain näyttää samalta. Kukaan ei ole vielä keksinyt älykumia. Sellaista, että kun sen noin suurin piirtein asettelisi sille kuuluvaan kohtaan miehen vartalossa, tuo älykumi oivaltaisi tuhannesosa sekunnin aikana tehtävänsä ja sujauttaisi kondomin tehtäväänsä tekemään eli suojana olemaan. Siihen päättyisi ihmettely, kumpi pää on oikea ja ehtiikö halu hävitä ennen kuin tuon on oivaltanut. Nimittäin monet miehet ja naiset haluavat toisiaan ja vain kondomin kanssa, mutta eivät halua alkaa kesken ihanan aktin opiskelemaan insinöörien ajatuksia, miten kondomi rullataan oikein peniksen päälle.
Tilanne nyt: kondomikotelo esiin (jostakin laatikosta tai takin tai toppahousujen sivutaskusta, kotelo auki (jos keksitään, miten kaikki hienot avaa/sulje-tarranauhat toimivat), kondomikelmu rikki kondomia repimättä ja sitten (vielä on halua jäljellä) aaaaarrgghhhhhhhh väärinpäin koko systeemi = ei kelaudu. Partneri nauraa jo, pippeli kutistuu uhkaavasti. Siinä meni sekin.
Tilanne tulevaisuudessa: kiihkeä rakastelu on lähestymässä kliimaksiaan, kondomi mukavasti ja helposti irti taustapahvista, ja lähelle peniksen kärkeä. Kemiallinen reaktio saa älykumin muistamaan: nyt! yippee! Ja tsup! Vikkelästi päällä kuin sähköhella.
"Olit uskomaton tänään!"

Puunhakureissulla

Mies istui aivan hiljaa kivenmurikoista rakentamansa korokkeen päällä ja katseli kallioista maastoa. Kaukana kohosi jyrkkärinteinen mäki ja lähempänä maisemaa rikkoivat siirtolohkareet, joista kolme lähintä muodostivat kuin seljälleen kaatuneen E-kirjaimen. Oli äänetöntä. Paleli. Aamusta asti ei pienintäkään risua ollut juossut ohi, ei vesan vesaa. Mukana tuotu nuotio savusteli, mutta kipinääkään ei enää näkynyt. Viimeinenkin hiilinokare oli loppuunpalanut.
Kahahti. Mies herkisti kuulonsa. Susi vai kettu? Saattoi se olla myös ilves. Mutta noista karvakuonoista mies ei ollut lainkaan kiinnostunut. Nyt piti saada takkatulelle ruokaa, palelevalle ruumiille lämpöä. Koivu se saattoi olla, mutta leppäkin kyllä kävisi. Kuusennäreiden hän antaisi kipitellä suosiolla ohi. Ne saisivat vielä kasvaa ja vahvistua. Keskimmäisen lohkareen takaa näkyi jotakin vihreää ja valkoista. Mies painautui aivan maahan kiinni ja hamusi vetonarua käteensä. Ryypyn nuppi oli vedetty ylös ja tankin bensamäärä tarkistettu. Terä kiilsi aamulla teroitettuna ja laippa oli kiiltävä kuin helmikuinen lumihiutale.
Hasshhhhhss. Latvus työntyi kiven takaa aukiolle, ja miehen pulssi nousi ja korvissa jyskytti ja oli vaikea hengittää. Raskain askelin suuri, viisitoistametrinen koivu laahusti mitään pelkäämättä eteenpäin katse suunnattuna kohti aukean toisella laidalla välkehtivää kirkasvetistä lampea. Mies laski kymmeneen, antoi koivun rauhassa kävellä lähemmäs ja hyökkäsi ylös makuupaikastaan, kampesi sahansa käyntiin ja huusi täyttä huutoa: "Huraaaaaaa." Koivu yritti kiihdyttää vauhtia, mutta kivikkoinen aukio hidasti sen juuria ja mies iski raivoisasti sahansa puun kylkeen. Saha ulisi ja miehen sormet kävivät valkeiksi puristuksesta ja jännityksestä. Ryskyen kaatui suuri puu keskelle kivierämaata. Ääntäkään päästämättä se otti hennoilla oksanpäillään tukea, mutta oksat pettivät, vihreät lehdet pelmahtivat ja kahahtivat ja suuri puu oli kuollut.
Iloisesti rätisi tuli metsämiehen nuotiossa, ja suuri pino koivuhalkoa oli kotiin vietäväksi. Kylässä oli illalla aihetta juhlaan. Pitkä kylmä aika oli päättynyt ja pian suuret uunit lämpiäisivät ja ihmiset riisuisivat peittonsa ja nauttisivat alastomina ihanaisesta lämmöstä.

Jos kukat, ruoho, heinä, pensaat ja puut olisivat eläimen kaltaisia, kukkien saaminen maljakkoon teettäisi paljon työtä, kanien ja lehmien ja hevosten olisi juostava ruohoruokansa kiinni ja taltutettava heinänsä viekkaudella syötäväksi, polttopuun hakeminen metsästä olisi työtä ja tuskaa tai sitten luvanvaraista metsästystä kuin nyt vaikkapa hirven metsästys on. Oli Luoja kaukaa viisas ja ihmiselle armollinen, ettei lihasta lämmitysainetta suunnitellut ja puusta pelkkää ruokaa. Oli Luoja kaukaa viisas.

Ukkojen aatoksia

Pari iltaa sitten alkoi Suomessa näkyä englantilainen televisiosarja, Ukot. Kun aikuiset miehet, ukot pohtivat elettyä elämää, toinen näistä herroista puki sanoiksi yhden parhaista, kauneimmista ja positiivisimmista ajatuksista, mitä koskaan olen miehen suusta kuullut: "Minä en enää ikinä voi kuolla nuorena." Minulle tuli leuhka olo, onnellinen olo, hieno fiilis. Minulla on elettynä uskomaton, railakas, hurvaton, muistoisa, ystävällinen, nautinnollinen, hyvien ystävien ja kavereiden täyttämä nuoruus, elävä elämä, oma kultainen nuoruuteni koko elämätön elämä edessäni. Ja muistin myös yhden varhaisen aamun, kun yksi pojistani tuli tuskaisesti itkien kylpyhuoneeseen kertomaan: "Janne on kuollut. Ajoi yöllä rekan kanssa kolarin." Janne kuoli kahdeksantoistavuotiaana kesäkuun alussa, kesän alussa, nuoruuden ja elämän alussa. Tuona aamuna päättyi yksi elämä aivan lopullisesti ja monen elämä muuttui paljon aikuisemmaksi. Nuoruuteen tuli suuri särö. Niin. Miten onnellista aikuisen ihmisen onkaan ajatella:"Minä en enää ikinä voi kuolla nuorena."

Puhun hiljaa rakkaudesta

Tämä tarina on minä-muodossa. Puhun siis itsestäni miehenä, en yleensä miehestä. Mitä muut miehet tekevät tai osaavat, ei kuulu tähän (paitsi kateutena jokaisen sanan ja rivin välissä).
Jos eläisin kivikautta, olisin nääntynyt näillä taidoillani jo nälkään ja tämä tarina olisi sikäli turha. En osaa metsästää enkä kalastaa. Tai ehkä osaisinkin, mutta olen ajatellut liikaa luomakuntaan syntyvien ainutkertaista elämää. Kalaa ja lihaa syön ja olen siksi hyvin ristiriitainen ihminen: annan siis jonkun muun tehdä sen, mihin minusta itsestäni ei ole. En ole oppinut tappamaan edes syödäkseni.
Puut kuivuvat liiterissä, jonka olen itse viimeistellyt. Ei minusta ole rakentajaksi, mutta osaan viimeistellä jonkun muun taitavasti aloittaman teknisen työn. Ja monet työkalut ovat suojassa aitassa, jonka katon, seinät ja lattiat olen paikoilleen vasaroinut, mutta rungon taas on tehnyt joku muu. En ole oppinut alusta saakka rakentamaan.
Kun täytin kuusitoista vuotta, ajoin moottoripyöräkortin, mutta vieläkään en ymmärrä moottoripyörän tekniikasta tuon taivaallista. Ihaillen katson toisten osaamista hyvin tarkasti jopa aivan vierestä, mutta koneeseen koskemaan minusta ei ole. Silti nautin ajamisesta ja liikkumisesta miehen lailla. Ja joskus jopa puhun tekniikasta aivan kuin siitä jotakin ymmärtäisin. Monet tekniset sanat ovat minulle kuin tupakkia tuskaiselle: kampikammio, venttiilikopan tiiviste...
Kun täytin viisitoista vuotta, pyysin isosiskoltani lahjaksi Kahlil Gibranin Profeetan. Kun hän oli mennyt sitä tamperelaisesta kirjakaupasta ostamaan, hänelle oli kerrottu tyttöjen tuosta kirjasta kovasti pitävän. Kun hän oli kertonut kauppiaalle pikkuveljen tuota kirjaa lahjaksi pyytäneensä, kauppias oli vastannut vain: "Aha."
Mutta vaikka en rakenna, en kalasta, en metsästä, en osaa tehdä koneille mitään, olen silti miesten mies sisimmässäni. Puhun hiljaa rakkaudesta.

Hurraa tekojäälle

Ennen kuin keksittiin nimitys tekojää, puhuttiin keinojäästä. Muistelen joskus kuulleeni sellaisen tilaston, jossa verrattiin Suomen ja Ruotsin jäähallien määrää. Suomessa oli tuolloin kaksi jäähallia ja muutamia kymmeniä keinojäitä Ruotsin kymmeniä jäähalleja ja lukemattomia keinojäitä vastaan. Ruotsalaisilla oli enemmän rahaa valmistaa keinojääkenttiä ja -halleja.
Kun joulukuuseen suihkutetaan teko-/keinolunta, ei sitä tehdä millään lumitykillä, vaan ruiskutetaan painepullosta. Eikä se ole mitään oikeaa lunta, vaan jotakin muovisekoitetta. Sähkökynttilöitä ei valuteta steariinista, vaan ne puristetaan muovista. Tekohampaita ei vuoleskella vaikkapa lehmän hampaista ihmissuuhun sopivaksi, vaan ne muovaillaan joko metallista tai muusta suussa sulamattomasta aineesta. Mutta tekojääpä onkin oikeaa jäätä. Se on tehty luontoa matkien tavallista vettä jäähdyttämällä ja jäädyttämällä. Ja niin kuin minä lapsena ja vielä vähän vanhempanakin mietin, miten ihmeessä keinojää saatiin luistamaan oikean jään tavoin. Miten muovi kesti luistimen alla?
Elin keinojään illuusiossa, kunnes kyllästyin koko ajatukseen tietoisuuden rajamaille laskeutuessani ja kaadoin lasin puolilleen vettä, kolmasosan Koskenkorvaa ja heitin sekaan muutaman keinojääkuution jääkaapin pakastelokerosta.

Sen kirkkaana näen

Nykyaikainen siti-ihminen on vieraantunut puhtaasta vedestä yhtä kauaksi kuin kala kuivalta maalta. Puhdasta vettähän tulee hanasta, sehän on selvää. Tai sen voi ostaa kaupasta. Se on kirkasta ja raikasta ja valmista juotavaksi. Puhdasta vettä tulee lähteestä ja tunturipuroista. Myös vuoripurot ovat aivan oivallisia juomaveden lähteitä.
Mutta kaivetaanpas kaivo. Tunkeudutaan muutama metri maan sisään ja katsotaan, miten käy: tuleeko vettä. Muistan lapsena kaivelleeni saappaan kantapäällä pieniä kolosia ja muistan senkin, että nuo koloset täyttyivät nopeasti vedestä. Siksipä en juuri suosittele kaivonkatsojia varpuineen, sillä jos maassa on vettä, se osuu kyllä aivan varmasti myös monimetriseen kaivoon.
Kaivo on kaivettu ja se alkaa vähitellen täyttyä. Mutta mitä ihmettä: vesi on aivan ruskeaa ja savista, vaikka sen pitäisi olla kirkasta ja juotavaa, kun se kerran maan alla virtailee. Malttia! Annetaan kaivon täyttyä ja katsotaan viikon kuluttua uudestaan veden väriä. Hmmm. Samaa savivelliä se on vieläkin ja jano jo alkaa vaivata. Tyhjennetään siis kaivo. Kova homma ja hiki tulee ja omat nesteet valuvat hikenä tantereeseen. Mutta eipä hätää. Kun kaivo on täyttynyt muutaman kerran ja tyhjennetty yhtä monta kertaa, vesi alkaa vähitellen muuttua kirkkaammaksi. Kestää kuitenkin viikkoja ennen kuin vettä voidaan käyttää edes arkiaskareisiin saati juomavedeksi.
Ennen vesi nostettiin kaivosta. Tänäänkin vesi voidaan nostaa kaivosta ja pumpata syvältä maan alta tai suodattaa joesta tai järvestä tai se voidaan ostaa myös kaupasta. Mutta ensin se pitää saada juomakelpoiseksi. Jos joskus hanasta tulee harmaata tai sakkaista vettä, siti-ihmisen karvat nousevat pystyyn. Sanonpahan vain, että ei kannata hermostua. Lukematon määrä ihmisiä tekee kaikkensa, että tuo puhdas, juomakelpoinen vesi tulee kotiin asti yhtä hyvänä kuin se oli maailman luomisen aikoina.
Olen tehnyt elämäni ensimmäistä kaivoa siis. Olen seurannut, miten vesi vähitellen kirkastuu kovan uurastuksen tuloksena. Ei ole helppoa hommaa saada puhdasta vettä, mutta iloinen olen, kun sen joskus kirkkaana näen.