Viblo Vicasso -blues

Viliku-Joosen tukkimetsä vähän harveni, kun piti saada perseen alle uusi motskari.
Siitä pitäin asfalttia huus renkaan alle blues.

Villasukat puvun kanssa päälle puettiin, ja puku päällä kouluun tultiin niin kuin sovittiin.
Tais olla seitkytluku melko uus, kun soi juhlapuku-blues.

Turpiin tuli Tuiskulassa, silmä musteni, kun puskan takaa pikkumiehen nyrkki heilahti.
Aamusella Suoma-äidin suuss´ kuultiin ”herra siunaa” –blues.

Joka ukko tuntee vanhan Pablo Picasson, harvan kunnia on nimi Viblo Vicasson:
nääs kuvistunnin kuutiossa kuus lukee V. Vicasson blues.

Samarin saa hymyhuulet korviin taipumaan, kun koko pussi kuivaan suuhun noin vain kaadetaan.
Vatsahappo neutraloituu - muusta viis nyt siis soi blues.

Muilun Hanskin Simca tonni kurviin kiihdyttää. Pottupellon vakosia vielä syventää,
öljykanisterikiljun höyry suussa maistuu Hävöliini-blues.

Peltikatto kolahtaa ja ulos vilahtaa ikkunasta vilkkuu miehen pää kuin pellavaa.
Lea huutaa: takaisin nuo luus saa: soi ruotsalainen blues.

”Nyt ei ehdi millään enää suuntaa vaihtamaan. Pakko mennä katon kautta namut hakemaan.
On kiire Postipankkiin.” Mikki-Muussin jälkeen soi taas blues.

Mehtä-Veskan Mikkihiiri-pastilli nääs on jälkiruoka, välipala, aivan ehdoton.
Rasioita markalla saa viis tai kuus, soi Karhukoplan blues.

Romantiikka roihuaa kuin liekki sytkärin, neidon tuli syttyy tai jää syttymättäkin.
Lemmen kaipuun hehku palaa kuussa, mutta maassa soi vaan blues.

Kaks vanhaa poikaa istuu järven rannalla, voi kun toinen olis nainen rannan sannalla.
Aurinko jo nousee, takaa huussin kuuluu aikamiehen blues.


Blues on kirjoitettu ystävälleni Vipelle. Riimi ei aina täsmää, muttei se ole tarkoituskaan. Ajatus täsmää aina. Ja vaatii taitoa laulaa tämä blues niin kuin bluesin laulaminen aina.

Mikäs kiire sulla ny on?

- Kyllä tästä ny pitää lähtee.
- Mikäs kiire sulla ny on?
- On vähän kiire tuonne postipankkiin...

Pysähdyin STOP-merkin taakse. Vastapäisestä suunnasta risteystä lähestyi auto ja kuljettaja hiljensi vauhtia omaan STOP-merkkiinsä, vilkuili kiireisen näköisenä puolelle ja toiselle ja kääntyi pysähtymättä oikealle. Hänellä oli varmaan kiire. Käännyin vasemmalle hänen jälkeensä ja kiihdytin vauhdin kahdeksaan kymppiin. Stopista läpi ajanut auto mateli keskiviivan tuntumassa reilua kuutta kymppiä. Hmm.
Kiire on suhteellisen pohdiskeltava käsite. Joskus kiire saa ihmisen tekemään hätiköityjä päätöksiä ja niistä ei yleensä hyvää seuraa. Hössätään ja hässitään moni hyvä asia pilalle ja päin seiniä. Joskus taas kiire jouduttaa asioita ja sopiva kiire pitää yllä virkeää maailman menoa. Monesti taas kiire ja kiireettömyys kulkevat käsi kädessä aivan kuin tuossa risteyksen pysähtymättä ylittäneen autoilijan tapauksessa. Jos paikalle olisi sattunut poliisi, kiire olisi tullut kalliiksi. Ja varttitunnin pysähdyksen jälkeen kiire vasta olisi alkanutkin.
Mietin tuon autoilijan kiirettä. Mistä se johtui? Halusiko hän ylittää risteyksen juohevasti, kun kerran näki, ettei kukaan lähestynyt vasemmalta? Oliko hänellä varattu aika terveyskeskuksen laboratorioon kahdeksaksi? Hän katsoi aamulla uutiset ja säämies varoitti liukkaasta kelistä. Katsoiko? Koska hän ei uskaltanut ajaa kovin lujaa vauhtia, hänen piti ottaa puuttuvat sekunnit ajamalla stopista läpi. Niinkö siinä kävi?
Kiire on ajan säästämistä. Kyllä meillä jokaisella pitäisi olla aikapossu, josta aikaa sitten voisi vaikka veistenkärjellä kapeasta aukosta ulos urkitella. Ei tarvitsisi aikaa ihan henkensä kaupalla säästää.

Innokas pihansiivooja

Aamusella kuulin miehestä, jolla on tosi kiire lakaista pudonneet lehdet maasta. Eikä siinä kaikki. Hän haravoi innoissaan myös vielä puussa kiinni olevat lehdet alas. Kyllä tuosta jo tulee naapureillekin paniikki. Olisipa hauska nähdä tuo mies aikaisin keväällä hiirenkorvien aikaan pihapuuhissa. Mahtaako hän reviskellä hiirenkorvat auki, jotta kesä alkaisi aiemmin.

Maasta olet sinä tullut ja niin edelleen. Koivu pudottaa lehtensä, ja muutamassa kuukaudessa ne maatuvat maaksi jälleen. Mutta ei sitä malta millään odottaa. En minä ainakaan malta odottaa, että epäsiisti, koivunlehtien täplittämä pihamaa maatuu tasaisen vihreäksi nurmikentäksi tai sitten hohtavanvalkoinen pohjolan manna peittää koko ruskasadon. En malta. Tankki täyteen ysiviitosta ja päältäajettavalla pitää päästä imuroimaan lehdet säiliöön ja kompostiin. Ja on huono omatunto. Puutun luonnon ikuiseen kiertokulkuun. Sitten ajan autolla suuren siltatyömaan ohi ja näen halkaistun kallion, tuhansien kuutioiden louhitun kiviläjän ryskävän kivenmurskaimen läpi ja rauhoitun. En ole tehnyt kuitenkaan mitään peruuttamatonta.

Viidakon kuningatar

Mies heräsi aamuhämärään kuivin suin, kivistävin jäsenin. Huone vaikutti oudolta, vieressä leijui vieras tuoksu. Peitto tuntui oudon raskaalta ja tyyny tavallista matalammalta. Ikkuna ei ollutkaan siellä, missä mies sen kuvitteli olevan ja kuusihaarainen lamppu katossa oli ennen näkemätön. Mies nosti päätään ja käänsi ylävartaloaan vasemmalle, nojasi kyynärvarteensa ja kaatui hitaasti kohti lattiaa - hipihiljaa, ettei vieressä maannut heräisi.
Reitti hämärän huoneen läpi oli epävarma kuin pimeässä metsässä, mutta jo muutaman metrin päässä mies näki kirjahyllyn: muutamia kirjoja, televisio, videolaitteet, posliiniesineitä ja...Jumalalle kiitos - valokuvia!
Kirjahyllyn vieressä oli verhottu ikkuna. Mies raotti paksua verhoa hitusen, varoi päästämästä mitään ääntä. Varhaisen aamun valoisa hämärä hiiviskeli sisään kuin mies kirjahyllylle hiljaa varpaisillaan. Käsi hamusi hyllylle, nosti sieltä kuvan toisensa jälkeen ja laittoi varovasti takaisin: tuttuja ihmisiä oli kuvissa.
Kalvava katumus muuttui lieväksi helpotukseksi. Aivan oudossa paikassa ei mies sentään herännyt. Kirjahyllyn kuvakavalkadi näytti tutulta.
- Ossi. Keitätkö kahvit?
Vaimon ääni se oli.
- Ihan kohta.
Remontinvalmistumista olivat olleet juhlimassa. Oli vaihdettu huonejärjestystä, tapetoitu, ostettu vähän uusia huonekaluja. Ja vaimolle uusi tuoksu, "Viidakon kuningatar".

Seppä kuuluu ahjon ääreen

Olipa kerran kauan sitten soitintehdas, jossa tehtiin maan hienoimmat soittimet. Ihmiset ympäri maailmaa tulivat niitä katsomaan ja ihastelemaan eikä kovinkaan moni lähtenyt kotimatkalle ilman uutta instrumenttia. Tehtaassa jokainen tiesi paikkansa: puuseppä tunsi kaikki maailman puulajit ja osasi valita juuri oikean palasen oikeaan paikkaan. Vaskiseppä tiesi, miten metalli taipuu ja tasoittuu juuri halutunlaiseksi ja soinniltaan sopuisaksi. Ja myyntimies tunsi tehtaansa soittimet läpikotaisin ja kertoi asiakkaalleen kaiken, minkä tuo vain halusi tietää. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä: tehdas menestyi, asiakkaat pitivät loistavia konsertteja ja järjestivät upeita keikkoja lavalta toiselle.
Sitten eräänä syksyisenä päivänä tehtaan portista ajoi sisään kiukkuinen mies. Hän käveli suoraan myyntimiehen toimistoon ja sanoi olevansa hyvin pettynyt. Hän oli kuullut jossakin maailmalla,että juuri tuon myyntimiehen soittimet soivat kuulemma tosi hyvin ja kauniisti ja että juuri tuon myyntimiehen soittimet ovat parhaita ja halutuimpia. Mies puhisi kiukkua.
- Miten sinä voit ottaa itsellesi kunnian noista soittimista, vaikka me kaikki olemme olleet niitä tekemässä.
Myyntimies oli aivan ihmeissään. Ei hän ollut ottanut mitään kunniaa myymistään tuotteista. Hän oli aina puhunut "meidän tehtaan" soittimista. Mutta maailma oli antanut soittimille juuri tuon myyntimiehen nimen: Seppä. Puhuttiin Sepän soittimista, vaikka tarkoitettiin tuon soitintehtaan soitinta.
Seppä sanottiin irti ja seuraavana päivänä kielenkiristäjä lähti itse myymään soittimiaan. Mutta eipäs kauppa enää käynytkään. Kielenkiristäjä kun ei sattunut tuntemaan nimeltä yhtään tehtaansa asiakasta. Ei se sen monimutkaisempaa ollut: seppä kuuluu ahjon ääreen.

Paniikki iskee

Puhelimesta kuului lapsenlapsen hätääntynyt ääni.
- Kuule, mummi. Nyt iskee paniikki. Iskä on vieny tietsikan, kaverit oottaa pihalla ja pitäis kotitehtäväksi piirtää Senegalin lippu.
Mummu aukaisee tietokoneensa, googlettaa lipun näyttöön, ottaa kamerakännykällä lipusta kuvan ja lähettää sen multimediaviestinä lapsenlapselleen.
- Kiitti, mummi.
Mummi katsoo lippua.
- Hmm. Vai tuon näköinen. Enpähän tuota ois ulkoa muistanu.

Rahan tie ja maan tapa

Rovaniemen käräjäoikeus haki Konepaja Kolehmainen Ky:n konkurssiin kahdenkymmenen tuhannen euron verovelasta. Lakimiestoimisto Hälinen&Pojanpoika realisoi Konepaja Kolehmaisen omaisuuden, mutta omistaja, Kalevi Kolehmainen jäi vielä velanpuolelle kymppitonnin verran. Eipä hätää. Ulosottoapulainen Markku Martela onnistui kuin onnistuikin myymään Kolehmaisen isältään perimän rantatontin Kemijoen varresta kymppitonnilla, vaikka tuo tontti oli arvioitu edellisenä kesänä yli 50.000 euron arvoiseksi. Kalevia vitutti suunnattomasti, kuten hän itse asian ilmaisi.
Lakimies ja ulosottoapulainen tilittivät laillisesti Konepaja Kolehmaiselta ja Kalevilta saamansa kaksikymmentätuhatta euroa veroviranomaiselle eli valtion pohjattomaan kassaan. Nuo eurot jäivät kasan päällimmäisiksi.
Tuli valtiolla palkanmaksun päivä ja vähän tukiakin jaeltiin samoihin aikoihin. Saipa muuan kansanedustaja palkan tililleen ja maksettiinpa hänelle hyvän miehen lisänä vähän avustajanpalkkiotakin. Pitihän hyvällä miehellä renki olla. Palkan lisäksi parikymmentä tuhatta euroa siirtyi tililtä toiselle. Nuo Kolehmaisen konkurssipesästä ja yksityisestä rantatontista irti revityt rahat siinä vaihtoivat tiliä varsin juohevasti. Mutta eipähän kansanedustaja kuitenkaan tuolla avustajanpalkkiorahalla renkiä palkannut, vaan siirsi rahat maan tavan mukaan toiselle tilille, perustamansa yhdistyksen vaalirahastoon. Eihän sitä tiennyt, vaikka vielä parin vuoden kuluttua uudestaan eduskuntaan pyrkisi. Silloin taas tarvittaisiin tukevaa vaalikassaa.
Kalevi Kolehmainen katsoi Kemijoen rantatörmälle ja näki isänvainajansa siellä rantavitikkoa perkaamassa. Kuvitteli vain.
- Mie taijan mennä hirthen.
Ja niin meni Kalevi Kolehmainen köyhäksi kynittynä köyden jatkoksi - maan tavan mukaan.