Annoin positiivisen näytteen

Kokoonnuimme urheilukentälle juoksemaan sataa metriä aikaa vastaan. Usain Bolt juoksee tuon matkan noin yhdeksään ja puoleen sekuntiin, me amatööriurheilijat hieman hitaammin. Se todistettiin eilen oikein kellon kanssa. Mutta sekin tuli todistetuksi, ettei tuokaan hirmujuoksija meiltä karkuun pääse, jos päivää jatketaan heti juoksun jälkeen vaikkapa vain pukukoppiin tai peräti töihin. Kun me suorituksen jälkeen olimme jo kotimatkalla, Usain olisi vielä jäänyt elvistelemään ympäri rataa. Tietysti aina ennen kilpailua pitää päättää, mihin kilpailu loppuu. Se voi loppua sadan metrin kalkkiviivalle heti kellon pysähdyttyä, mutta monesti se alkaa vasta, kun hikiset vaatteet on vaihdettu liituraitapukuun tai rempseään työasuun.
Juoksu oli siis ankaraa ja aika lahjomaton. Mutta aikapa ei ollutkaan pääasia, vaan positiivinen näyte. Annoin juoksun aikana ja jälkeen varsin positiivisen näytteen siitä, että minä vielä jaksan juosta itseäni ja aikaakin vastaan. Kaikkea muuta vastaan olen juossut koko ikäni.
Positiivisesta näytteestä huolimatta juoksijan urani jatkuu. Kilpailukielto kumottiin heti näytteen jälkeen.

Aarniometsän kummitus ei rahan päälle ymmärrä

Monisatavuotinen metsä suodattaa vihreää valoa, ja mustat rungot nousevat kohti taivasta tuosta vihertävästä valousvasta kuin niitä joku vetäisi. Alimmat oksat ovat kuivuneet katkeileviksi karahkoiksi, jotka tipahtelevat alas pienimmästäkin kosketuksesta. Metsänpohjan kivet ovat ikivihreitä ja sammal pehmeää ja kuivien oksistojen peitossa.
- Joka toinen puu noista pitäis kaataa!
- Jaa. Miksi?
- Tuo metsä ei enää tuota mitään.
- Miten niin?
- Kun puut kasvavat noin liki toisiaan, ne eivät enää kasva.
- Jaa. Mutta aika komea se on noin.
- Mutta liian tiheä.
- Miksi sitä ei sitten kukaan harvenna?
- En tiedä. Minä harventaisin. Tuossa on nimittäin pystyssä paljon rahaa.
- Jospa sitä ei nyt kukaan tarvitse. Jospa sille metsänomistjalle riittää, että metsä on noin kaunis ja koskematon.
- Ei sillä metsän kauneudella elä.
- Ei kai. Mutta jospa tuo aarniometsän kummitus ei rahan päälle ymmärrä.
- Mikä?
- Ei mikään.
On mukavaa, ettei kaikki kasva vain rahan takia. Saati kuivu pystyyn kuin kelohonka.

Seisten vai maaten

Nuorukainen tekee nopean päätöksen: "Maahan!" Komppaniallinen miehiä putoaa alas vatsalleen siltä huutamalta. Pidetään sulkeisia. Rauhan aikana on tuskin kovin suurta väliä, miten nopeasti tuohon hetkelliseen päähänpistoon pitää suhtautua, mutta sodassa sillä saattaa säästyä henki. Komennon pitää olla refleksi, ja myös komentoon reagoimisen täytyy olla nopea kuin luoti, joka ei päätä silitä. "Maahan!" Pam!
Nuorukainen tekee nopean päätöksen. "Kaadan tonkin perkeleen tosta nurin!" Ja maitolava taipuu ryskyen maantieojaan. Tempusta vaan ei ole kovasti hyötyä sodassa saati rauhassa. "Maa-aa-aaa-han..."
Nuorukainen tekee nopean päätöksen. Hän potkii nurin parikymmentä hautakiveä, parikymmentä kotiovea, parikymmentä rakkauden kirjoitusta, parikymmentä muistoa, parikymmentä osoitetta... Hän riehuu muistojen kotiovella, vainajien jalkopäissä, tuntemattomien leposijoilla, vastaanpanemattomien viimeisellä majapaikalla. "Maahan siitä, perkeleet."
Ajattele, mitä haluat. Jonkun lapsi se on, joka potkii. Jonkun lapsen mielestä on kaiken parempi maata vasten kuin seisten uljaana pää tuulessa.

Aika on epäloogista ja maailman nopein Jusa

Mies viilettää sataa metriä tuhatta ja sataa. Isot lihakset pullistuvat sisäihoa vasten ja ulkopuolelta nahka näyttää ratkeavan, se on kuin ilmatiivis makkarapaketti, semmoinen, josta ilma on imetty koneellisen voimakkaasti ja täydellisesti pois, ostoskanavan täkkipaketti, joka säästää tilaa kaapissa 70 prosenttia. Ja yleisö on haltioissaan, miten ihminen voikin juosta noin nopeasti.
Juostaan siis sadan metrin maailmanmestaruudesta. Alkuerissä näin vain yhden ainoan normaalin näköisen miehen, ranskalaisen, mutta hän karsiutui samoin tein. Hänen lihaksensa näyttivät normaaleilta.
Doping on kielletty! Jusa on puhdas urheilija. Se on lukemattomin testein todistettu. Mitään vilppiä ei ole tehty. On vain treenattu treenaamasta päästyä ja tultu niin nopeaksi, ettei kukaan maailmassa ole koskaan ollut, huippunopeaksi. Ja aika oli 9,58 sekuntia. No. Minua lakkasi kiinnostamasta koko tuo puhdas ja äärimmäisen vilkas ja energinen urheilija, kun aloin miettiä aikaa yleensä. Hemmetti. Tunnissa on 60 minuuttia. Minuutissa on 60 sekuntia. Mutta sitten yhtäkkiä sekunnissa onkin kymmenes- ja sadasosia. Miksei siinä ole loogisuuden nimissä kuudes- ja kuudeskymmenesosia. Aivan sama.

Ääntä nopeampaa ja kenraalin nupi

Lasikuitukanootti lipuu järvenselkää äänettömästi. Ei kuulu mitään ääntä. Liikkuuko siis tuo kanootti ääntä nopeammin vai yhtä nopeasti kuin ääni? Kerrotaan jonkun meloneen Päijänteen Tehinselältä Särkilahteen kolme kertaa ääntä nopeammin. Rannalla olijat olivat kuulleet kolme pamausta peräjälkeen. Mutta vielä hurjempi tarina kertoo miehestä, joka oli rantautunut kanootilla Hottapukin vastarannalle, ja vasta kolmen tunnin kuluttua oli ääni tullut muuten autiolle rannalle. Sen jälkeen levisi huhu rannan kummituksesta, vaikka kysymyksessä oli pelkästään normaali luonnonilmiö.

------------------

Rivisotilas ymmärtää sodan luonteen kenraalia paremmin. Aivan samalla tavalla lapsi tiedostaa limonadin kirpeän maun ja hiilihapon piikit kemistiä paremmin. Toisen tieto ja kokemus on teoriaa, toinen kokee kaiken omassa nahassaan, omassa elimistössään. Sotilas painaa liipaisimesta ja vihollinen kaatuu kasvoilleen maahan, vetää itseään kurakossa haavoittuneena. Kenraali kiinnittää karttaansa nupineulan: omat tappiot nolla, vastustajan yksi.

Kukkia vaimolle

Vanha mies tuli kukkakaupasta kaunis kukkakimppu kädessään. Kävelimme jokusen metrin rinnakkain ja totesin miehen ostaneen vaimolle kukkia. "Niin ostin", sanoi vanha mies. "Kohta siellä oon minäki." Yhtään sanaa ei enää tarvittu. Kävelimme suojatien yli samaa matkaa.

Ikävän asian mukavat muistot: arpapeliä kaikki tyynni

Deutsche Vergangenheit und Gegenwart. Tuollaista saksankielen oppikirjaa minä luin. Perin sen isosiskoltani ja minulle se jäi. Albert Schweitzerin pitkät matkakertomukset ja omaelämäkerrat, Einsteinin mietelmät, maailmanhistorian muiden merkkimiesten kirjeet ja muistelot ovat kadonneet jonnekin lapsuudenkodin vintin muhiin sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Muistan ikäni sen päivän, jolloin lakkasin oppimasta saksaa.
Pärjäsin melko hyvin aluksi. Sain kokeista ysejä ja kymppejä, ja kilpailin numeroista vierustoverini kanssa ja tasaväkisesti etenimme tiedoissa ja taidoissa. Sitten yhtenä keväisenä iltana lähdin kavereitteni kanssa vanhalle sahalle seikkailemaan ja yömyöhään puikkelehdimme lautatapuleiden ja rulliskojen maailmassa. Kotiin lopen väsyneenä tultuani muistin saksankokeen. Muistin, että olin unohtanut sen aivan kokonaan.
Koe meni huonosti. Numero oli muistaakseni jotain kuuden ja seitsemän välillä. Ja tuon jälkeen kuuden vuoden aikana en muista saaneeni saksasta yhtä ainutta yläarvoista numeroa paitsi ehtolaiskuulustelussa. Kielestä tuli minulle kiirastuli ja myllynkivi ja sen pitkäaikaisesta opettajastani painajainen, joka joskus vieläkin tulee uniini ja valveisiin.
Mutta kesällä ehtolaiskursseilla minulla oli aina mukavaa. Opettaja oli nuori ja nätti ja viehättävä ja mukava. Siru opetti minulle saksaa ja minä opin, kunnes sen taas talven aikana unohdin. Istuttiin iltapäivät tehokkaasti kirjan ja tehtävien kanssa, mutta myös seurusteltiin ja juteltiin niitä näitä ja viihdyttiin. Kuukauden verran kesässä pidin saksasta. Muut ajat annoin mennä omia aikojaan.
Minulle kieli arvottiin hatusta. Tosi on. Ensimmäisen tunnin alussa laitoimme nimilaput hattuun ja opettaja sitten nosti sieltä englanninlukijat ja saksanlukijat. Minulle tuli siis saksa. Jouduin eroon parhaista ystävistäni ja minut pakotettiin opiskelemaan kieltä, jota en koskaan ollut kuullutkaan. Nykyään tuo olisi kai ihmisoikeuskysymys. Silloin se oli reilua arpapeliä. Jos olisin tiennyt, miten paljon tuo hatusta nostettu arpa vaikuttaisi koko elämääni, olisin kävellyt luokasta jo siinä vaiheessa ulos tai ainakin vaatinut oikeutta. Kuten sitten myöhemmin kävelinkin. Luokasta. Koulusta. Vaadin oikeutta.