Oman elämänsä kommentaattori

Istun lattialla ja väännän kitaran kielenkiristintä, viritystappia. Tuumaan ääneen jotakin, kommentoin joko kieltä, kitaraa, työtä, säveltä, epämukavaa asentoa. Soitan ensimmäisen soinnun. Se soi epävireisenä ja sanon sen ääneen, pohdiskelen, liitän kitaran johdolla virityskoneeseen ja keskustelen hetken sen kanssa, kyselen kuulumiset, hertsit, numeroiden voinnin, sävelten tunnun. Seuraava sointu soi harmonisesti, siis puhtaasti ja totean sen. Korjaan asentoa lattialla ja kerron maailmalle tuntoni, puutuneen jalkani pistelevän, turran olon ja annan sille ohjeen siirtyä toiseen asentoon.
Aurinko paistaa ruudun takaa ja lämmittää minua. Nautin suloisesta tunteesta kasvoillani ja käsilläni ja puhuttelen sormiani ja kysyn niiltä, onko parempi olla auringossa kuin pakkasen puristuksessa. Ne eivät jostakin syystä vastaa minulle.
Nousen ylös ja kannan kitaran seinälle telineeseen ja hyvästelen sen, pyyhkäisen sen kiiltävää pintaa ja totean sen olevan täynnä sormenjälkiä.
Istahdan kaikessa rauhassa sohvatuoliin ja rauhoitun katselemaan iltauutisia.
- Isä on oman elämänsä kommentaattori.
Tuota en sanonut minä. Sen sanoi vereni perijä yhtä ääneen kuin itse itseäni kommentoin.

Työmies on palkkansa ansainnut - teki tai ei

Puutarhapalvelu Horttanaisen palveluksessa on 21 työntekijää ja heidän hoidettavanaan on 100 metriä pitkä ja noin 70 metriä leveä puutarha, jossa kasvaa etupäässä nurmea. Muu kasvillisuus on ruohonjuuritasoa eli sitä ei juuri näe, mutta on sitä siellä. Joka aamu työntekijät tulevat työmaalle ja pukevat työasut päälle ja juoksevat yhtenä ryhmänä puutarhan reunaan. Työnjohtaja tarkastaa väen ja kaikki ovat asianmukaisesti pukeutuneita ja hyvässä kunnossa muutenkin.
Ryhmä hyppelehtii puutarhan reunalla ennen työpäivän alkua ja työnjohtaja tutkii papereitaan. Hän valitsee tuosta pomppivasta joukosta kymmenen omasta mielestään sillä hetkellä tehokkainta työntekijää ja laittaa yhden vartioimaan toiseen päähän puutarhaa, jotta väki tekee työnsä hyvin. Loput kymmenen jäävät istumaan puutarhan laidalla olevan kopin penkeille ja miettivät, mikä meni edellisenä työpäivänä pieleen.
Palkanlaskija on tehnyt tarkan räkningin yrityksen palkkamenoista. Jokainen työntekijä saa noin kolme miljoonaa euroa vuodessa keskimäärin bruttona eli 250.000 euroa kuukausipalkkaa. Jokainen heistä on palkkansa ansainnut. Eihän sitä muuten maksettaisi. Mutta töihin otettiin siis vain aina yksitoista kerrallaan ja muut saivat katsella kateellisina toisten tekemistä. Kaksikymmentäyksi kertaa 3 miljoonaa euroa on 63 miljoonaa euroa. Nyt joku ehkä sanoo, ettei missään yrityksessä makseta tuollaista palkkaa eikä varsinkaan, jos jää työpäivänä työn viereen istuksimaan. Kyllä vain maksetaan. Muista katsoa illalla urheiluruutu. Siellä saatetaan jopa kertoa, että Puutarhapalvelu Horttaneiselle on ostettu uusi työntekijä kilpailevasta puutarha-alan yrityksestä jopa kymmenellä miljonalla. Ja se on vasta siirtosumma. Palkka on aivan eri juttu.

Naakka istuu ja odottaa

Harakankanpesässä on viisi harmaanvihreää, täplikästä munaa ja muutaman viikon kuluttua munat kuoriutuvat harakanpojiksi, keikkukauloiksi, suurisuiksi hoippujiksi. Keskikesällä pesän suulla räpistelee kolme poikasta rohkeina kuin teräsmiehet lentoon lähdössä. Luonto on omia aikojaan karsinut pesän väkeä: yksi poikaisista kuoli nälkään, toisen söivät naakat. Sanotaan, ettei naakka koske noin suureen poikaseen, mutta tämän ne vain söivät ja röyhtäilivät syötyään. Luonto karsii kovalla kädellä.
Eilen istuskelin soittajatovereiden kanssa treenikämpän edessä ja seurasin keskustan liikennettä kahden liikenneympyrän välillä. Nuoret miehet olivat autojensa kanssa kilpasilla ja vauhti oli kova, meteli hirmuinen ja päästöt huipussaan. Musta noki leijui valtaväylällä vielä minuuttien jälkeen ja samat autot sujahtelivat omien saastepilviensä läpi kerran jos toisenkin. Yksi meistä tuumasi, että luonto kyllä korjaisi nuo kaikkein typerimmät, mutta miksi uhrata ne täysin viattomat, jotka sattuvat tuollaisten ajattelemattomien, keskenkasvuisten ja kehittymättömien nuorten tielle.
Jossakin mutkassa istuu nälkäinen naakka ja odottaa.

Luottolama - mikäs se on?

Puhutaan luottolamasta. Tuohon naapuriyrittäjän hierontapöydälle rötkähti tässä taannoinen aika sitten muuan vähemmistökansanedustaja itseään hierottamaan, ja yrittäjähän hieroi asiakkaansa varsin hyvään ja vetreään kuntoon. Kun tunti oli kulunut ja sessio onnellisesti ohi, asiakas ilmoitti, ettei hänellä ollutkaan juuri sillä hetkellä rahaa mukana, mutta ehdotti omasta mielestään mukavaa ja molempia hyödyttävää diiliä. Tehtäisiin näin:
- Mie käyn kuule kymmenen kertaa täs siun pöyväl makkaamas ja maksan sitte kerralla koko pompsin. Soppiiko?
Iski luottolama eikä syntynyt diiliä.

Alan miesten aterialla

Halusin syödä ulkona. Menin siis Siwaan, ostin italianleivän ja asiakkaani pullottamaa hiilihapollista lähdevettä ja kävelin torin laidan sammuneelle suihkulähteelle syömään. Aurinko paistoi ja oli iloinen mieli. Tuskin ehdin pullon avata (tssiiiiiihhh), kun minua lähestyi vanha rouva. Sanoin hänelle päivää. Hän katsoi minua tarkasti ja kysyi, kuka olen. Esittelin itseni. Rouva sanoi, ettei tunne minua ja vastasin, etten minäkään häntä, mutta päivää halusin sanoa, kun niin liki toisiamme kerran oltiin. Mutta jo minuutin kuluttua olimme ystäviä ja jaoimme osan iloa ja hyvin suuren osan murhetta. Hän oli etsimässä torilta poikaansa, joka oli kadonnut juopottelemaan jonnekin. Sanoin, etten ollut häntä juuri sinä aamuna nähnyt, vaikka muita alan miehiä torin laidan puupenkeillä istuikin. Ilmeisesti ruokailuni oli kiinnittänyt hänen huomionsa, kun ei liene tavanomaista lounastaa torin laidassa pussin ja pullon kanssa ihan selviltä päin. Arveli minuakin alan mieheksi ja siksi kysyi. Juttelimme.
Hän kertoi oman tarinansa ja poikansa tarinan ja myös vastikään viinaan kuolleen sukulaismiehen tarinan. Nuo tarinat olivat minulle kautta rantain tuttuja ja murheellisia.
Äiti on huolissaan päivähoidossa olevasta lapsestaan, ja äiti on huolissaan koulussa olevasta lapsestaan. Äiti ikävöi ja huolehtii opiskelemassa olevasta lapsestaan ja kantaa suurta huolta jo työssä käyvän lapsensa puolesta. Tämä minun kanssani jutellut äiti oli huolissaan aikuisesta pojastaan, pian kuusikymppisestä miehestä. Jospa me äitien lapset vain tietäisimme, miten paljon meistä huolta tunnetaan, ehkä me hiukan vähemmän yrittäisimme murhetta tuottaa. Ehkä enemmän iloa äideillemme antaisimme. Ehkäpä kukkasen taittaisimme silloin tällöin, soittaisimme ja kysyisimme, miten hän voi ja kertoisimme, ettei meille juuri nyt suurta hätää ole.
Kun oma äitini kuoli, kesti tovin totutella, ettei ollutkaan enää siellä tutun numeron päässä ketään vastaamassa, ei kukaan seisomassa kotimökin portailla. Jos juuri nyt voisin hänelle soittaa, sanoisin kenties:"Mikäs tässä - maha täys ja hyvä olla alan miesten kanssa aterialla. Mutta vieraana vain, älä huoli."

Käki-Matin kultakuusi ja kapeasta leveä tulevaisuus

Jo kaukaa näkyvät kulkijan silmiin alkukesän vaalean kullanhohtoiset versot. Vain muutaman viikon ajan kuusi luo kultiaan ja neulaset muuttuvat vähitellen vihreiksi. Tarkka katsoja näkee kuitenkin kultaiset tupsuset vielä keskitalvellakin, jos sankka lumi ei oksia peitä. Käki-Matin kultakuusi on kuusimetsän kaunein puu.

Automatkalla kuusi on kuusi, tummanvihreä synkkä korpipuu Suomen saloilla, teitten varsilla, pihoilla. Ei sitä juuri ehdi ihailla tai vertailla, josko toinen näyttäisi toista kummemmalta. Mutta jo pohjoisessa Suomessa, Lapissa, kuuset ovat aivan erilaisia kuin etelässä: korkeita ja suippoja, tummia varjoja, lyhytoksaisia energiansäästäjiä. Surukuusia taitavat olla. Oksat riippuvat runkoa myöten alas murheellisina kuin kesän ikuisesti kadottaneina. Eivät ne edes keskikesän yöttöminä öinä oksiaan sivuille suorista ja ryhtiään paranna. Surra pitää, kun alakuloa on.

Voisin kuvitella, että tuosta hoikasta surukuusesta syntyy suomalaisen sananlaskunomaisesti vielä lihava ilo ihmiselle. Sen kapea olemus antaa tilaa toisellekin. Se ei rehentele ja leyhyttele oksiaan metrikaupalla toisen tontille, vaan vaatimattomasti kuin ujo ihminen seisoskelee hartiat kapealla toista mukaellen. Niinpä mahtuu niitä toisiaan väistelemään metsähehtaarille tavallista kuusta huomattavasti enemmän.

Jos loistaa komeana Käki-Matin kultakuusi, luo tulevaisuuden toivoa ja iloa surukuusi. Sitä kuusta siis kuuleminen, jolla on kapeat hartiat. Vai miten se oli?

"Eppäillä tuota soppii"

Sanotaan, että ihmisen elämällä on tarkoitus. Hmmm. Saattaa sillä ollakin, mutta "eppäillä tuota soppii". Hyvällä elämällä voisi hyvin ollakin tarkoitus tehdä myös muiden elämä mukavaksi ja onnelliseksi, mutta katsotaanpas sitten toista ääripäätä.
Afrikassa syntyy lapsi, joka kuolee nälkään kolmikuukautisena. Mikähän hänen elämänsä tarkoitus oli?
1. tuottaa syntymällään iloa nälkää näkevälle äidilleen
2. herättää hänessä lyhytaikainen toive mahdollisesta vanhuuden turvasta, eläkkeestä
2. rikastuttaa hautausurakoitsijaa
3. ruokkia tietäjää tai parantajaa, joka kuitenkin epäonnistui
4. jokin muu tarkoitus, mutta mikä
5. antaa seuraavalle syntyvälle lapselle mahdollisuus jakaa se vähän ruoka, jota kenties alkaa jostakin siunaantua

Jos jokaisella elämällä pitäisi olla tarkoitus, miksi toisella on mukavampi tarkoitus kuin toisella. Mitä pahaa ovat tehneet ne, joiden tarkoitus on tuottaa surua tai murhetta tai jotka joutuvat uhraamaan sen ainokaisen elämänsä vain ollakseen jonkin tulevan tapahtuman tarkoitus, ruutipanos kiväärin piipussa, dynamiitin nalli, tulitikun rikki tai raapaisupinta. Missä nämä tarkoitukset jaetaan?
Taivaassa? Voiko meistä joku olla niin ilkeä, että voisi kuvitella Jumalan ennalta määräävän elämän tarkoitukseksi kärsiä, kärsiä, tulla kiusatuksi, kärsiä sillä aikaa, kun toinen viettää mukavaa elämää ja rakastaa ja tulee rakastetuksi. "Eppäillä tuota soppii."