Monenlaisia lahjakkaita

Sinäkin varmaan tunnet jonkun, joka osaa jotakin aivan erikoista ja ihmeellistä, talenttia, niinkuin nykyisin sanotaan. Minä tunnen muutaman uskomattoman taitavan ja erikoisen henkilön, joista kerron nyt.
Tunnen naisen, joka ei ole pieraissut kertaakaan elämässään. Hän on jo yli kahdeksankymmentä vuotias, ja tuon pierusalaisuuden hän kertoi minulle kauan sitten. Jo tuolloin kertoessaan nainen oli sen ikäinen, että tiesi tarinansa arvon enkä usko hänen vieläkään kertaakaan pieraisseen, mikäli ikä ei sitten ole tehnyt hänelle tepposia. Tuskinpa vain. Hän on yksi sitkeimpiä ja periksiantamattomimpia tuntemistani ihmisistä. Jos televisiossa järjestettäisiin vaikkapa PIERU PYLLYYN -kilpailu, veikkaisin kaikilla käteisvaroillani hänet voittajaksi.
Toinen tuntemani nainen osaa kerjätä tai muuten vaan ottaa kolikoita vastaan väärällä puolella kättä. Uskomatonta se on, mutta totta. Talenttia. Hänen kätensä selkäpuoli näyttää kämmeneltä, ja joskus kaupassa käydessään tuo nainen on tahallaan järkyttänyt kassaneidin tai -pojan koukistamalla sormensa "väärään suuntaan". Kassojen ilmeitä ei ole dokumentoitu, mutta voihan ne jokainen itse kuvitella.
Kolmas tuntemani lahjakkuus on mies, jonka pääkallo soi kuin afrikkalainen puusoitin. Kouluaikoina hän mielellään soitteli helpohkoja melodioita koputtelemalla päälakeensa joko rystysillä tai pienellä puuvasaralla ja ääni kuulosti kuin kookospähkinäksylofoni sademetsän reunalla. Sävelkorkeutta hän sääteli huulillaan ja kielellään kuin viheltäjä ikään.
He kaikki ovat arjen sankareita ja takapihan talentteja. Kenet sinä tunnet?

Saldoraja pudotti suosikin

Pudotuspeli kävi kiivaimmillaan. Kolme laulavaista nuorta kamppaili taas joulukuisena sunnuntai-iltana kansan häilyväisestä suosiosta, ja ohjelman juontajat ja tuomarit veikkailivat viekkaasti putoajaa ja myös tällä tavalla manipuloivat tulosta. Markkinointi on ovelien miesten ja naisten taitolaji. Jokainen tietää, että suomalainen on aina heikomman puolesta itsevarmuutta ja voitontahtoa vastaan.
Idols-kisan voittajasuosikki putosi äänestyksen jälkeen finaalista. Minäpäs teen tässä vähän johtopäätöksiä ihan vain huvin vuoksi ja ajatuksen virkistämiseksi.
1. Pete oli nostettu suosikiksi. Tuossa oli pahinta se, että myös itse tähti oli nostanut itsensä suosikiksi ja nuorena ja kokemattomana meni tuohon ansaan. Suomalaiset eivät aivan tuntemattomuudesta noussutta itsevarmaa nuorta miestä kovin helposti kannusta eteenpäin.
2. Koop osasi eilen pelata toiseksi parhaiten. Hän lauloi hyvin, mutta ei erehtynyt Elviksen kappaleesta huolimatta "elvistelemään", vaan jatkoi ujoa voittolinjaa. Suomalaiset pitävät hämillisistä ja ujoista voittajista. Tuomarit yksi toisensa jälkeen povasivat putoajaksi Koopia ja sitä ei kansa hyväksy. Ja tuomarit tiesivät tämän. Siksi he kaikki nostivat Peten finalistiksi, koska halusivat hänen putoavan. Ja tämä on pelkkää bisnestä. Peten kanssa he voivat tehdä rahaa ilman voittoakin, koska pikkutyttöjen suosio on jo ostettu ja voitettu.
3. Annan piti galluptulosten (Iltalehti-kyselyä kai voi pitää jonakin gallupina) mukaan pudota. Anna on markkinoinnin maisteri, joten hänellä on koulutuksen tuomaa etua ja tietoa ostajakunnan käyttäytymisestä. Pieni ja hento ote oli hyvin laskelmoitu ja hienosti esitetty kappale. Kosteat silmät, kaunis ja hapuileva katse eturivissä istuvaan aviomieheen sulatti suomalaiset, minutkin jopa kahteen ääneen. Joku tuomareista pudotti Annaa finaalista. Tuollainen ärsyke herkästi laulavasta tähtösestä suututtaa suomalaiset ja ääniä ropisi.
4. Tuomarien ärsykkeet nostivat Annan ja Koopin finaaliin (käytän niitä nimiä, jotka minulle ovat jääneet mieleen). "Oikeudentajuinen" aikuinen äänestäjäkunta pelasti kaltoin kohdellut kilpailijat tappion suosta. Peten tie päättyi saldorajaan. Pikkutytöt olivat äänestäneet saldonsa täyteen jo semifinaaleissa.

Päättäjiä pierettää

Viisisataa sotaveteraania kokoontuu keskustelemaan ja viettämään pari päivää yhdessä muistelujen ja lyhyiden tulevaisuudensuunnitelmien pariin Nivalaan Kyösti Kallion koululle. Suurin osa heistä tulee bussilla. Pihalla on siistissä rivissä yhdeksän bussia ja parikymmentä pikkuautoa. Joku uskaltaa vielä itse ajaa, jollakin on mukana kuljettaja ja veteraanitovereita. Koulun keittiöllä on tehty herkkuruokaa muutamalla sähkölevyllä ja isolla kattilalla ja tunnelma on lupsakka. Kyläläiset näkevät Suomenlipun liehuvan salossa: juhlaahan siellä taitaa joku porukka viettää. Rahaa ei juuri kulu, kun ei sitä ole kuluttaa. Pari kymppiä veteraania kohti on laskettu. Hirvivelli on hyvää ruokaa.
Sata ministeriä kokoontuu keskustelemaan ja viettämään pari päivää yhdessä muistelujen ja tulevaisuudensuunnitelmien sekä luonnollisesti nykyisin aina myös ilmastokysymysten äärelle Helsinkiin. Kaupunki on täynnä mustia autoja ja liikenne sekaisin. Jokaisella ministerillä on kuusi metriä autoa ja viisikymmentä metriä saattoautoja. Kaupungin yllä leijuu musta pakokaasupilvi, ja luksuskeittiöiden tuhannet liedet hehkuvat punaisina, kun kurmeeta keitellään ja paistellaan jokaiselle erikseen monella pannulla ja kiiltävillä kattiloilla. Bensaa palaa, sähköä kuluu. Jokaiselle ministerille on valmistettu yhtä ja toista ja lahjoitettu sitä ja tätä. Tavaraa on läjäpäin kuin Korvatunturin pukin pajalla päivää ennen jouluaattoa. Toimittajat ympäri maailmaa ovat lennelleet kuka milläkin ja ajelleet maajalassa kuka milläkin. Ministerit puhuvat maasta ja ilmasta, järkiperäistämisestä ja taloudellisuudesta, ovat huolissaan tulevaisuudesta ja maapallon ilmasta ja vedestä. Syövät sitten kolmen tunnin lounaan ja jatkavat keskustelua. Parin päivän kustannukset ovat muutamia kymmeniä miljoonia euroja.
Kähtävän alakoulun oppilaat avaavat digitelkkarin ja istuvat kameran eteen. Heillä on asiaa Palermon Corleonen kylän alakoulun kummiluokalle. Kaikki vilkuttavat kameraan päin ja huutavat: "Bon giorno, Palermo!" Vastaukseksi he saavat iloisen naurun ja riehakkaat terveiset: "Hyvaa huomenta, Kahtava. Mita kuuluu?" Puolen tunnin kuluttua lähdetään nätissä rivissä syömään hernekeittoa ja näkkileipää. Tulevaisuuden päättäjiä pierettää ihan kohta.

Brändiä ja propagandaa

Aamu-uutisissa tuli kuvaa kaukaa Amerikan maalta, missä presidentin joulukodin kuusenkoristeet esiteltiin näyttävästi. Valkoiseen taloon oli rakennettu myös Valkoinen talo piparkakkutaikinasta. Kuusessa kerrottiin olevan yli neljäsataa koristetta ja piparkakkutalon hinta huikea. Sitä ei tosin kerrottu, mutta tavallinen tähtipiparipussi maksaa Halppiksessa pari euroa, joten voi hyvin kuvitella tuollaisen käsin tehdyn pienoismallin melkoisen kalliiksi. Tai sitten sen teki kummisetä-Bushille joku Enzo. Silloinhan se on huomattavan edullista tilaajalle.
Iltauutisissa tulee kenties kuvaa Pohjois-Koreasta. Siellä on myös rakennettu suuri ja komea joulukuusi sikäli kuin Kim Jong Il joulua juhlii. Luultavasti hänen joulukotiaan koristaa vähintään yhtä kaunis pienoismalli, joka on rakennettu suuren johtajan omalla kynällä piirtämän rakennuksen esikuvan mukaan.
Noita kahta joulutarinaa minä sitten ihastelen ja ihmettelen. Keitän teetä ja nautin sen mukavasta mausta. Tunnelmoin. Mietiskelen kahta joulutarinaa. Yhteistä niille molemmille on, että ne ovat totta. Suurille johtajille kansa on tehnyt joulua. Suuresti kunnioitetuille Kim Jong Bushille ja George W. Illille kansa on halunnut osoittaa kunnioitustaan ja omaa vyötään kiristäen pannut niin sanotusti paikat koreiksi. Toisessa maassa tarinaa kutsutaan brändiksi (brand), toisessa maassa propagandaksi. Täytyypäs joulun luppoaikoina selvittää, kummassa kumpaa. Ei se niin yksinkertaista ole.

Raamattuja - voi kirjaparkoja

Raamatussa on runsaat kolmesataa sivua, ainakin tuossa minun hyllyssäni olevassa painoksessa. Se on aika vähän. Tuntemattomassa sotilaassa on paljon enemmän, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa myös. Kaikki nuo kirjat ovat tavallaan lyhyen historian kirjoja: Tuntematon sotilas kertoo muutamasta sotavuodesta, Täällä Pohjantähden alla parista sukupolvesta, ja Raamattu a mundo condito eli maailman luomisesta lähtien Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen. Kaikissa niissä on yhteistä se, että ne on ihmisen aivojen ja käsien kautta paperille (kiveen, hiekkaan, papyrukselle, kaarnalle, nahalle, puulle...) piirretty olipa lähde ollut mikä tahansa.
Noita kirjoja on tutkittu ja käännetty ja väännettykin ja onpa niitä vielä aika monessa sopassa keiteltykin. On pohdittu, mikä sana on totta ja mikä saattaisi olla vilunkia tai väärin tai ajatusvirheellinen. On tutkittu käännökset siitä kielestä toiseen ja toisesta siihen ja pohdittu, onko kenties käännetty väärin tai erinomaisen oikein. Jokainen lukija ja jokainen kääntäjä on tehnyt oman tulkintansa ja pohtinut asiaa sisällään parhain päin. Joku on kuunnellut toisia tutkijoita ja lukijoita ja jatkanut henkilökohtaista pohdintaansa ja tullut johonkin tulokseen. Ja sitten on syttynyt sota. On syttynyt sanasota, aatesota, veljessota, rajasota, maailmansota. Kaikki, jotka ovat olleet oikeassa, ovat lyöneet ja viiltäneet niitä, jotka ovat myös olleet oikeassa. Mikä tuossa sotimisessa on ollut kummallisinta, ne jotka ovat olleet oikeassa, ovat loppujen lopuksi hävinneet aina. Tuohon johtopäätökseen ajautuu sen pohdinnan kautta, että sodat sanasta eivät ole koskaan loppuneet.
Jumalan sana on ihmisen sanaa vastaan ja ihmisen sana on sekä ihmistä että Jumalan sanaa vastaan. Sanotaan, että sana on kuin miekka. Se viiltää aina jotakin ja tekee haavan. Sana on kuitenkin aina miekkaa paljon vahvempi. Se viiltää kurkun auki aina sydämeen saakka. Sanat ovat ajatuksen pätkiä, kuin ketun jälkiä metsässä. Taitava metsästäjä kykenee jäljittämään niitä aikansa, kunnes alkaa joko seurata vanhoja jälkiä tai kadottaa seuraamansa.
Kirjoitettu sana elää, vaikka ajatus olisi jo kauan sitten kuollut. Sanaa tulkitaan, vaikka kukaan ei tiedä alkuperäistä ajatusta. Kerran joku kysyi joltakin taiteilijalta, miksi maalauksen naisella oli niin iso käsi. Taiteilija vastasi: "Se ei ole käsi. Se on maalaus." Jumalalla on jumalan sanat, ihmisellä ihmisen. Eilen eiliset, tänään tämänpäiväiset. Kun ihminen alkaa niistä kiistellä, käy aina huonosti. Ei koskaan hyvin.

Leijonan ruokaa ja kirahvin ruokaa

Luonto osaa järjestää joskus asioita hyvin, kuten esimerkiksi villin Afrikan eläinten ruokailun. Leijona kulkee maajalassa ja metsästää ruuan melkoisen matalalta varsinkin, jos se ei viitsi kovin korkealle hypätä. Ja usein se ei hyppää, vaan juoksee saaliinsa kiinni ja puree sen tukehduksiin.
Kirahvi taas ei paljon noista leijonan saaliista piittaa, vaan kurkottaa pitkän kaulansa kohti taivasta ja syö korkean puun muilta tavoittamattomissa olevia lehtiä. Leijona taas ei voi syödä kirahvia, koska se ei viitsi hypätä ja kirahvin kaula on sille liian korkealla. Leijona tietää jo luonnostaan, ettei kirahvi paljonkaan pää tyynyssä pitkin savannia makoile. Niinpä se on opetellut juoksemaan kiinni selvästi kirahvia lyhempikaulaisia eläimiä.
Ihminen on joskus ollut osa luontoa. Sitä on saalistettu ja se on ollut saalistaja. Ihminen syö hedelmiä ja vihanneksia, juureksia ja marjoja, ihminen syö lihaa: lehmää, lammasta, sikaa, kissaa, koiraa, tiikeriä, krokodiilia, leijonaa, kirahvia ja - niin, ihmistäkin joskus melko mielellään. Ihminen on luonnon keskellä, mutta se ei enää ole osa luontoa, koska se ei osaa noudattaa mitään lakia. Joskus se metsästää karhua ja sutta ja toisena päivänä se päättää, että niitä ei saakaan metsästää ja nuo villit eläimet menettävät kokonaan uskonsa ihmiseen. Ne tulevat pihoille kuin ystävät ja syövät koiran tai kissan tai lampaan kuin ystävän tarjoaman aterian ja kohta jo leimahtaa kiväärin tulikivenkatkuinen liekki ja luoti päättää luottavaisen elämän. Sellainen on ihminen, kaikkiruokainen ja kaikkivaltias.

Näin ne nimet syntyvät

Rutattuja papereita, mustetahroja, sulkakynänpätkiä ja katkottuja ruotoja: lattia näytti kaatopaikalta. Runoilijan mustanharmaa hiustukko huojahteli ilmavirrassa tuolin selkämyksellä. Oli taas revitty aamusella hiuksia ja ripoteltu tuhkaa päälle. Nivusissa majaili tunne, että jotakin olisi pitänyt päästä tekemään. Vaimo oli herätessä ollut kiukkuinen ja sännännyt sängystä kuin kettu kolosta, vaikka herra runoilijalla runosuoni oli pullistellut pyjamassa. Jo illalla oli runoilija hellästi pyydellyt, vaatimalla vaadiskellut, loppusoinnuillakin yritellyt, mutta ei ollut tullut tulosta. Ennen unta vielä oli piirrellyt mies paperiin kauniin sydämen ja mielitietylleen sen näyttänyt, Annelille, anellut Annelia, anelemalla anellut, anelmoinut.
Iltapäivällä sitten juuri, kun uusi runo oli ollut putkahtamaisillaan ja kirjaseen päätymäisillään, Anneli-mielitiettyinen oli silmät sirrillään miestään katsellut, suutaan suippeasti muikistellut ja herra runoilijan huumeiseen tilaan eleillään elämöinyt, unelmille siipiä kasvatellut, siivet hymyjen höyhenpeitteellä päällystellyt, korkeille vuorille kannatellut, pilviä tavoittamaan taputellut, kuutakin kurkottamaan kannustellut.
Niinpä sitten istuskeli herra runoilija puhtaan paperin ääressä ennen illan hämärää ja oli silminnähden onnellinen. Kalenteriin ilmestyi joulukuun toisen päivän kohdalle kaksi uutta naisen nimeä päivän kokemusten sinnikkäästi saattelemina:
aamun Anelma ja iltapäivän Unelma. Onnea molemmille.