Rikasta kismittää köyhän riemu

On hyvinvoivan kansan korviin kantautunut järkyttävä tieto Kelan jakamista maksusitoumuksista huvipuistoille, että kaikista köyhimmät lapsiperheet voivat käydä kerran elämässä nauttimassa huvipuiston riemullisista laitteista ja iloisesta ilmapiiristä. Onpa nähty enimmäkseen tummien ihmisten keinuvan karusellissa aivan kuin heidän köyhyytensä vaatisi vähemmän iloa. Kelan mukaan etuudesta ovat enimmäkseen päässeet nauttimaan aivan perisuomalaiset köyhät. Tuon tiedon kerrotaan rauhoittaneen suomalaisten rikkaitten mieltä niin paljon, että ovat päättäneet olla nousematta huvipuistojen porteille puolustamaan vain hyvinvoivien oikeutta ilonpitoon.

Lapsuuteni oli taloudellisesti köyhä, muttei rakkaudeton eikä huolenpidoton. Meidän jokirantamme oli täynnä vaatimattomissa oloissa elävää väkeä, ja herkullisimpia hetkiämme olikin haistella tuoreen kahvin tuoksua vasta-avatusta kahvipaketista. 

Joen toisella puolella asiat olivat loistokkaammin. Joulun jälkeen saatoimme nousta työväen kellareista joen yli toiseen kerrokseen. Meijerinrannan roskalaatikosta löysimme konvehtirasian ja katselimme säkenöivin silmin kauniita suklaakuvia ja nenä imi kiihkeästi tyhjän suklaalaatikon suloista tuoksua. Yläkerroksen joulu oli ollut täynnä kalliita lahjoja ja herkkuja, joiden aromeista saimme aavistuksen suuresta ja arvokkaasta juhlasta sähkökynttilöin ja lasipalloisin joulukuusin. Oman kuusen liisteriset suomenlippuköynnökset ja tummiksi kuluneet hopeanauhat tuntuivat mitättömiltä, mutta silti niin omilta, rakkailtakin.

Kelan maksamista huvipuistohetkistä kirjoitettiin, ettei yhteiskunnan tarvitse maksaa kenenkään ilonpitoa. Ilohan ei varsinaisesti elätä. Se ei täytä vatsaa eikä vaateta alastonta vartaloa, ei lämmitä kotia, ei paranna sairasta lasta. Sehän antaa vaan hetkellisen hyvänolon tunteen, joka kestää ainoastaan koko elämän.

Lapsuuteni uljaimpia hetkiä olivat ne päivät, kun kylään tuli tivoli. Kun sinipunakeltaiset autot ajoivat nuorisoseuran takana olevalle peltoaukealle, olimme koko poikalauma paikalla tarjoamassa rakennusapua. Palkaksi saimme yhden karusellimatkan parin päivän työstä, mutta se ei ollut tärkein palkka. Kaikista tärkein oli tunne, että oli mukana jossakin ihmeellisessä, soivassa, liikkuvassa, elävässä, iloisessa paikassa, joka oli hyvin kaukana arjesta ja ikävästä. Ja vaikka näimmekin taas toisen kerroksen lasten syövän hattaraa, kateus ei vienyt pisaraakaan mukana olemisen väkevästä voimasta.

Vuonna 1966 sain suuren ilon olla mukana suurkisoissa Helsingissä. Yhtenä mieleenjäävimmistä hetkistä oli ilta Linnanmäellä. Suurimmalla osalla meistä mukana olleista lapsista ja nuorista ei ollut juurikaan omaa rahaa käyttää huvipuistolaitteisiin, mutta jokainen meistä sai ilmaiseksi yhden vuoristoratamatkan. Koko ilta tiivistyi tuohon mahtavaan, jännittävään, pelottavaankin kokemukseen, jonka muistan ja jossa elän vielä vuosikymmenten jälkeen.

Nyt kun Nivalan Urheilijat täyttää 100 vuotta, haluan esittää mitä suurimman kiitokseni tuosta suurkisamatkasta, joka tarjosi tasapuolisen, elämänmittaisen kokemuksen niin köyhille kuin vähän rikkaammillekin. Niinpä uskon, että myös nuo Kelan kustantamat, kansan kukkarolle hyvin vähäiset huvipuistokokemukset kantavat ihmistä kovin pitkään, nostavat auringon tuokioksi paistamaan muuten niin harmaalle taivaalle.

Lähikolumni Nivala-lehti 28.8.2025