Kummallisuuksia

Tämä kesä syksyineen on ollut hyvin erikoinen, erilainen, outo. Kun oma äly pikku hiljaa etsii uusia väyliä pyrkiä todistamaan omaa erinomaisuuttaan, tekoäly työntää kaikkea vanhaa taakse ja yrittää todistaa olevansa ihmistä kykenevämpi.

Olen ollut mainosmies koko työelämäni ja saanut tehdä aivoilleni sopivaa, joskus haastavaakin työtä, ponnistella toisinaan kovastikin hengissäolon riemua hakiessani. Joskus tuuli on puhaltanut purjeisiin niin, että kangas on ollut ratketa ja masto katketa. Toisinaan on ollut niin tyyntä, että hapen puutteeseen on ollut tukehtumaisillaan.

Kun vuosia sitten saatoin asiakkaan laskuun istua päiväkausia etsimässä sopivaa ideaa toteuttaakseni markkinointiviestinnän ylintä ajatusta saada tavara liikkeelle ja kaupaksi, nyt joku teini ja tettiläinen roikottaa puhelintaan yhdellä kädellä tovin ja kuvaa ja editoi ja tekstittää ja "tuottaa sisältöö". Se riittää useimmille mainostajille, kun on niitä "seuraajii tuhansii ja kymmenii tuhansii". Hmmm. "Mua ei huvita enää mikää." (Matti Näsä)

Kesällä menetin kristinuskoni. Annoin kertoa itselleni Jumalan synnyn eikä se tarina minua miellyttänyt. Kristinusko on yhtä keksitty tarina kuin Väinämöisen retket. Niihinkin suomalaiset uskoivat yhtä paljon kuin Raamattuun, kun Elias Lönnrot oli ne kirjaksi kautta Karjalan kerännyt ja karjalan kielestä kääntänyt. Ja mitä oli jäänyt tarinoista matkan varrella kuulematta, oli Elias loput keksinyt ihan omasta päästään. Aivan samalla tavalla Raamattu on täynnä keksittyjä tarinoita Aatamista ja Eevasta alkaen Jeesuksen neitseelliseen syntymiseen saakka. Uskokoon ken tahtoo, minä en.Tyhjästä on paha nyhjästä, sanoi minulle matematiikkaa ja kemiikkaa opettanut Rönkön Ensio. 

Viime talven aikana perustin moottoripyöräkerho Evakkoloin Jälgeläzet. Nimensä mukaisesti sen jäseniksi pääsevät kaikki ne ryöstetyn Karjalan pakosta jättäneiden evakkojen jälkeläiset, jotka harrastavat moottoripyöräilyä ja ajavat Harley-Davidsonilla. Kesän aikana se kasvoi lihaksi ja harrikoiksi. 

Liivijäseniä on jo kymmenkunta ja kiinnostuneita satoja. Niinkuin kaikkea uutta, tätäkin arvosteltiin ja arvostellaan yhä. Kun nettilehti Motouutiset julkaisi jutun, joku känniläinen oli soittanut facebooksivujen ylläpitäjälle uhkailuviestin Joensuusta ja jättänyt myös puhelinnumeronsa, johon voi soittaa. Soitin. Eipä muistanut enää numeron omistaja soittaneensa. Joskus käy niinkin. Oli kuitenkin ehtinyt puhelussaan ilmoittaa, että joensuulaisella rikollisjärjestöllä oli yksinoikeus Karjalan vaakunaan. No ei ollut eikä ole. Karjalan vaakuna kuuluu meille karjalaisille, ihan kaikille ilman yksinoikeutta.

Elokuussa juhlittiin kaksia rakkaushäitä, kummitytön ja oman lapsen, ja varsinkin jälkimmäiset jättivät sydämeen ikuisen muiston onnesta ja yhteisestä rakkaudesta ja elämän jatkumisesta uusissa ihmisissä. Kun oman suvun ikuinen geeni kulkee ja jatkuu ja kasvaa, ei kai mistään voi olla onnellisempi.

Jokaisessa meissä on sisäinen kello ja kalenteri. Minun kelloni on herätyskello ja seinäkello ja käkikello, joka kukkuu joka aamu puoli viiden tienoilla. Vaikka menen nukkumaan kymmeneltä, kahdeltatoista, kahdelta, tuo sisäinen käkeni kukkuu puoli viideltä. Sillä ei ole mitään järjellistä syytä herättää minua aamuyöstä. Ei pissata eikä pieretä, mutta herätä pitää. Ja jos pissattaa, käännän kylkeä ja saan normaali-ihmisten aamuun asti aikaa odotella normaali-ihmisten aamua. En muista, milloin olisin nukkunut koko yön levollisesti kuin tervejärkinen ihminen nukkuu.

Kymmenisen vuotta sitten aloin kirjoittaa kirjaa Henkka Maukka Makkaranpaistajasta. Loppukesästä innostuin kirjoittamaan lisää tarinoita ja reilun seitsemänkymmenen liuskan jälkeen toimitin omasta mielestäni valmiin satukirjan kustantajille. Siellä se nyt lojuu eri sähköpostilaatikoissa ja odottaa, että joku sen lukisi tai deletoisi lopullisesti. Jostakin syystä uskon niihin tarinoihin ja niiden menestymiseen. Toisaalta olen uskonut ennenkin kirjoituksiini ja pitänyt itseäni mainiona kirjoittajana. Muut eivät niinkään.

Olen onnellinen, ettei tuo edellinen kappale ollut viimeiseni. Pari iltaa sitten autoilin iltapimeällä vesisateessa karjalan kielen kurssilta kotiin päin. Edessäni ajoi todella pitkä rekka ja se ilmoittikin olevansa pitkä vilkuttamalla tosi kirkasta keltaista valoa vasemmalla puolellaan.  Minua hypnotisoitiin yli kymmenen kilometrin matka. En uskaltanut sateessa ohittaa tuota matelevaa jättiläistä. Kun sitten peräkanaa tulimme varalaskupaikan kohdalle, sain mahdollisuuden mennä ohi. Mitä sitten tapahtui, en vielä ymmärrä. En ehkä ymmärrä sitä koskaan. 

Minulla on autossa sisäkamera, joka kuvaa edessä olevat tapahtumat. Katsoin aamulla kaksi videopätkää tuosta ohituksesta ja sen jälkeisistä tilanteista. Ohitin siis rekan. Se olikin tosi pitkä ja ohitusmatka kesti tavallista kauemmin. Tie oli hyvin märkä ja urat täynnä vettä. Kun olin päässyt ohi, ajoin syvien vesiurien viereen.

Kun varalaskupaikka loppui, minua vastaan tuli liikennettä. Yhtäkkiä keskellä pimeää suuri rekka vilautti valojaan ja tajusin olevani sen kanssa samalla kaistalla. En ehtinyt ajatella mitään, mutta ymmärsin ajattelematta, että minun oikealla puolellani oli sulkuviiva eikä minun missään tapauksessa kuulunut olla sen vasemmalla puolella. Sisäkameran kuvaamalta videolta voin laskea, että vastaantulevan rekan valojen vilautuksesta kuluu alle kaksi sekuntia, kun rekka on minun kohdallani ja minä olen kääntynyt omalle kaistalleni. 

Niinpä olen syksyn ensimmäisinä päivinä katsonut viimeistä hetkeäni. Olen katsonut fraasin omaisesti kuolemaa silmiin. Jos joskus tapaan tuon rekkakuskin, tarjoan hänelle aamupalan, lounaan ja illallisen, maksoi mitä maksoi. Olen hyvin onnellinen, ettei hän vilkuillut puhelintaan tai etsinyt savukkeitaan hytin lattialta. Uskon hänenkin miettivän tuota tilannetta ja kysyvän, mitä ihmettä liikkui vastaantulevan valkoisen sitikan kuljettajan päässä. Anteeksi. Se oli varmasti täysi vahinko.

Kun luemme uutisia rekan kanssa kolaroineista henkilöautoista ja kolareissa kuolleista ihmisistä, ajattelemme ensimmäisenä itsemurhaa. Nyt olen hyvin tietoinen, että nuo kolarit eivät aivan varmasti aina ole itsemurhia, vaan ne voivat olla mitä tahansa vahinkoja. Vaikka olen tuon oman tilanteeni katsonut videolta, en vieläkään ymmärrä sen syytä. Mutta kun rekan valot välähtivät, niiden tarkoituksen ymmärrän paremmin. Minä olen didi, isoisä.