Jalka pois niskan päältä

"Huh ku helpotti",

tuumasi kaalimato,

kun juoruämmät

sulkivat suuret suunsa

ja menivät menojaan.

Geeni on veikeä veijari

Geeni on veikeä veijari, joka ei jätä ketään meistä rauhaan. Se seuraa meitä iät ja ajat ja kuljettaa mukanaan tapahtumia ja asenteita, muistoja ja tunteita. Kun Venäjä aloitti sotatoimet Ukrainaa vastaan, samaan aikaan julkaistiin tutkimustulos evakkouden periytymisestä. Evakkojen jälkeläisiin periytyi sodan pelko, kodin jättämisen pelko, sodan kauhujen pelko ilman, että vanhemmat sitä itse juurruttivat tuleville perillisilleen. Itse tunsin tuon pelon hyvin voimakkaana, kun näin kuvissa kymmeniä kilometrejä pitkän panssarivaunuletkan matkalla kohti Kiovaa. Omat vanhempani olivat jättäneet kauniin Karjalansa kahteen kertaan ja lähteneet evakkotaipaleelle sortoa ja vainoa karkuun. Minä olin geeneissä mukana ja syntymässäni sain sodan pelon mieleeni.  Tunsin noiden venäläisten panssarivaunujen tulevan omaa kotiani kohti.

Pojat ovat poikia. Tuo fraasi on taas viime päivinä kuultu kovin monta kertaa. Mutta niin kuin pojat ovat poikia, myös tytöt ovat tyttöjä, miehet miehiä ja naiset naisia ja kaikilla on valtava geenipankki mukanaan. On tekemisen muistia, osaamisen muistia, oppimisen muistia, asenteiden muistia, ihanteiden muistia. Osa meidän jokaisen opitusta on sukupolvien pitkää ketjua ja kaikkea sitä, mitä esivanhempamme ovat aina seuraavalle sukupolvelle kertoneet ja opettaneet tai kokemuksestaan jakaneet.

Autoissa on pakollisena varusteena äänimerkinantolaite. Katsastaja muistaa painaa sitä ja jos se ei toimi, auto hylätään ja se pitää tuoda korjattuna uudelleen katsastettavaksi. Eurooppalaisessa geenissä äänimerkki on vihje, että pitää kiinnittää johonkin tärkeään huomiota.  Suomalaisessa geenissä se on keskisormi, johon pitää vastata keskisormella ja julmalla tuijotuksella. Se on vuosikymmenten aikana iskostettu mieliin ja muistiin ja vähitellen se on hivuttautunut ihmisen geeniin, perimään. Niin kuin mikään kansa ei ole homogeeninen, toisia meistä äänimerkki ärsyttää enemmän, toisia vähemmän tai ei ollenkaan. Joku voi pitää sitä jopa tärkeänä informaationa keskisormen asemesta.

Ihmisen käyttäytyminen on siirtynyt suurelta osin geenin mukana sukupolvelta toiselle niin hyvässä kuin pahassakin. Sanotaan, ettei omena putoa kauas puusta. Jo sukupolvet sitten ymmärrettiin esimerkin vaikutus ihmisen käyttäytymiseen. Ei tunnettu vielä geeniä eikä dna:ta, mutta tiedettiin sukujen niin hyvät kuin huonotkin puolet, niin sovittelijat kuin tappelijatkin.

Muistan tapauksen, kun Nivalan torilla jaettiin ilmaisia jäätelöitä. Tori oli tapahtuman jäljiltä kuin kaatopaikka: jäätelöpapereita ja jopa jäätelöitä ja kaikkea muuta roskaa oli pitkin toria kuin Kaivopuistossa vapun jäljiltä. Naapuriyrittäjän viisivuotias poika oli hyvin järkyttynyt ihmisten käyttäytymisestä. ”Tyhmiä”, sanoi poika. Hänen geeniinsä oli tarttunut siisteys. Kun näen jonkun roskaavan, ajattelen aina samalla tavalla: en tahtoisi nähdä hänen kotiaan.

Sanotaan, ettei ketään pitäisi syyllistää saati syyttää tyhmästä tai sopimattomasta käytöksestä. Onko sitten vain hyväksyttävä, että tuo veikeä geeni on kaiken takana – tyhmyyden, vastuuttomuuden, huonon käytöksen ja piittaamattomuuden. Hyvä on, sovitaan niin. Kyllä syyttäjä sitten aikanaan syyllistää eikä vähääkään piittaa geeniperimästä.

Hannu Hartikainen

Nivala-lehti, lähikolumni 23.8.2025

Kuva: isä ja poika, Hannu Hartikainen

Kummallisuuksia

Tämä kesä syksyineen on ollut hyvin erikoinen, erilainen, outo. Kun oma äly pikku hiljaa etsii uusia väyliä pyrkiä todistamaan omaa erinomaisuuttaan, tekoäly työntää kaikkea vanhaa taakse ja yrittää todistaa olevansa ihmistä kykenevämpi.

Olen ollut mainosmies koko työelämäni ja saanut tehdä aivoilleni sopivaa, joskus haastavaakin työtä, ponnistella toisinaan kovastikin hengissäolon riemua hakiessani. Joskus tuuli on puhaltanut purjeisiin niin, että kangas on ollut ratketa ja masto katketa. Toisinaan on ollut niin tyyntä, että hapen puutteeseen on ollut tukehtumaisillaan.

Kun vuosia sitten saatoin asiakkaan laskuun istua päiväkausia etsimässä sopivaa ideaa toteuttaakseni markkinointiviestinnän ylintä ajatusta saada tavara liikkeelle ja kaupaksi, nyt joku teini ja tettiläinen roikottaa puhelintaan yhdellä kädellä tovin ja kuvaa ja editoi ja tekstittää ja "tuottaa sisältöö". Se riittää useimmille mainostajille, kun on niitä "seuraajii tuhansii ja kymmenii tuhansii". Hmmm. "Mua ei huvita enää mikää." (Matti Näsä)

Kesällä menetin kristinuskoni. Annoin kertoa itselleni Jumalan synnyn eikä se tarina minua miellyttänyt. Kristinusko on yhtä keksitty tarina kuin Väinämöisen retket. Niihinkin suomalaiset uskoivat yhtä paljon kuin Raamattuun, kun Elias Lönnrot oli ne kirjaksi kautta Karjalan kerännyt ja karjalan kielestä kääntänyt. Ja mitä oli jäänyt tarinoista matkan varrella kuulematta, oli Elias loput keksinyt ihan omasta päästään. Aivan samalla tavalla Raamattu on täynnä keksittyjä tarinoita Aatamista ja Eevasta alkaen Jeesuksen neitseelliseen syntymiseen saakka. Uskokoon ken tahtoo, minä en.Tyhjästä on paha nyhjästä, sanoi minulle matematiikkaa ja kemiikkaa opettanut Rönkön Ensio. 

Viime talven aikana perustin moottoripyöräkerho Evakkoloin Jälgeläzet. Nimensä mukaisesti sen jäseniksi pääsevät kaikki ne ryöstetyn Karjalan pakosta jättäneiden evakkojen jälkeläiset, jotka harrastavat moottoripyöräilyä ja ajavat Harley-Davidsonilla. Kesän aikana se kasvoi lihaksi ja harrikoiksi. 

Liivijäseniä on jo kymmenkunta ja kiinnostuneita satoja. Niinkuin kaikkea uutta, tätäkin arvosteltiin ja arvostellaan yhä. Kun nettilehti Motouutiset julkaisi jutun, joku känniläinen oli soittanut facebooksivujen ylläpitäjälle uhkailuviestin Joensuusta ja jättänyt myös puhelinnumeronsa, johon voi soittaa. Soitin. Eipä muistanut enää numeron omistaja soittaneensa. Joskus käy niinkin. Oli kuitenkin ehtinyt puhelussaan ilmoittaa, että joensuulaisella rikollisjärjestöllä oli yksinoikeus Karjalan vaakunaan. No ei ollut eikä ole. Karjalan vaakuna kuuluu meille karjalaisille, ihan kaikille ilman yksinoikeutta.

Elokuussa juhlittiin kaksia rakkaushäitä, kummitytön ja oman lapsen, ja varsinkin jälkimmäiset jättivät sydämeen ikuisen muiston onnesta ja yhteisestä rakkaudesta ja elämän jatkumisesta uusissa ihmisissä. Kun oman suvun ikuinen geeni kulkee ja jatkuu ja kasvaa, ei kai mistään voi olla onnellisempi.

Jokaisessa meissä on sisäinen kello ja kalenteri. Minun kelloni on herätyskello ja seinäkello ja käkikello, joka kukkuu joka aamu puoli viiden tienoilla. Vaikka menen nukkumaan kymmeneltä, kahdeltatoista, kahdelta, tuo sisäinen käkeni kukkuu puoli viideltä. Sillä ei ole mitään järjellistä syytä herättää minua aamuyöstä. Ei pissata eikä pieretä, mutta herätä pitää. Ja jos pissattaa, käännän kylkeä ja saan normaali-ihmisten aamuun asti aikaa odotella normaali-ihmisten aamua. En muista, milloin olisin nukkunut koko yön levollisesti kuin tervejärkinen ihminen nukkuu.

Kymmenisen vuotta sitten aloin kirjoittaa kirjaa Henkka Maukka Makkaranpaistajasta. Loppukesästä innostuin kirjoittamaan lisää tarinoita ja reilun seitsemänkymmenen liuskan jälkeen toimitin omasta mielestäni valmiin satukirjan kustantajille. Siellä se nyt lojuu eri sähköpostilaatikoissa ja odottaa, että joku sen lukisi tai deletoisi lopullisesti. Jostakin syystä uskon niihin tarinoihin ja niiden menestymiseen. Toisaalta olen uskonut ennenkin kirjoituksiini ja pitänyt itseäni mainiona kirjoittajana. Muut eivät niinkään.

Olen onnellinen, ettei tuo edellinen kappale ollut viimeiseni. Pari iltaa sitten autoilin iltapimeällä vesisateessa karjalan kielen kurssilta kotiin päin. Edessäni ajoi todella pitkä rekka ja se ilmoittikin olevansa pitkä vilkuttamalla tosi kirkasta keltaista valoa vasemmalla puolellaan.  Minua hypnotisoitiin yli kymmenen kilometrin matka. En uskaltanut sateessa ohittaa tuota matelevaa jättiläistä. Kun sitten peräkanaa tulimme varalaskupaikan kohdalle, sain mahdollisuuden mennä ohi. Mitä sitten tapahtui, en vielä ymmärrä. En ehkä ymmärrä sitä koskaan. 

Minulla on autossa sisäkamera, joka kuvaa edessä olevat tapahtumat. Katsoin aamulla kaksi videopätkää tuosta ohituksesta ja sen jälkeisistä tilanteista. Ohitin siis rekan. Se olikin tosi pitkä ja ohitusmatka kesti tavallista kauemmin. Tie oli hyvin märkä ja urat täynnä vettä. Kun olin päässyt ohi, ajoin syvien vesiurien viereen.

Kun varalaskupaikka loppui, minua vastaan tuli liikennettä. Yhtäkkiä keskellä pimeää suuri rekka vilautti valojaan ja tajusin olevani sen kanssa samalla kaistalla. En ehtinyt ajatella mitään, mutta ymmärsin ajattelematta, että minun oikealla puolellani oli sulkuviiva eikä minun missään tapauksessa kuulunut olla sen vasemmalla puolella. Sisäkameran kuvaamalta videolta voin laskea, että vastaantulevan rekan valojen vilautuksesta kuluu alle kaksi sekuntia, kun rekka on minun kohdallani ja minä olen kääntynyt omalle kaistalleni. 

Niinpä olen syksyn ensimmäisinä päivinä katsonut viimeistä hetkeäni. Olen katsonut fraasin omaisesti kuolemaa silmiin. Jos joskus tapaan tuon rekkakuskin, tarjoan hänelle aamupalan, lounaan ja illallisen, maksoi mitä maksoi. Olen hyvin onnellinen, ettei hän vilkuillut puhelintaan tai etsinyt savukkeitaan hytin lattialta. Uskon hänenkin miettivän tuota tilannetta ja kysyvän, mitä ihmettä liikkui vastaantulevan valkoisen sitikan kuljettajan päässä. Anteeksi. Se oli varmasti täysi vahinko.

Kun luemme uutisia rekan kanssa kolaroineista henkilöautoista ja kolareissa kuolleista ihmisistä, ajattelemme ensimmäisenä itsemurhaa. Nyt olen hyvin tietoinen, että nuo kolarit eivät aivan varmasti aina ole itsemurhia, vaan ne voivat olla mitä tahansa vahinkoja. Vaikka olen tuon oman tilanteeni katsonut videolta, en vieläkään ymmärrä sen syytä. Mutta kun rekan valot välähtivät, niiden tarkoituksen ymmärrän paremmin. Minä olen didi, isoisä.

Viimeinen hetki

Kun huomaat, että

säiliörekka tulee

sinua kohti

samaa sateista kaistaa,

katsot viimeiseen hetkeen.

Ankkuriköysi

Satamassa soi

kiihkeimpien sointujen

harmoniassa

intohimoinen tango.

Ankkuriköysi heiluu.

Ei mitään tai kaikki

Rukous on vahva

voimainkoitto tyhjyyteen,

missä mitään ei

ole - tai sitten siellä

kaikki pyynnöt kuunnellaan.

Elämän ja kuoleman hinta

Kehdosta hautaan

maksaa reilun satasen,

jos elämänsä

matka kulkee hamsterin 

lyhykäistä polkua.

Jääräpää

Asfaltti kukkii,

kivet kasvavat viljaa,

vedet palavat,

jää polttaa reikää rautaan,

kun jääräpää rakastaa.

Tuhlattavaa

Kun päiviä on

tuhlattavaksi asti,

voi peittää silmänsä

ja pimeästä kuulla,

kun muu maailma tanssii.

Ylpeä elämästään

Ihminen on niin

ylpeä elämästään,

että kyselee

aamuisin, miten saisi

taas päivänsä kulumaan.

Vappupallo

Puhalsin ilmaa

Mikki Hiiren nivusiin.

Pyörryin. Musteni.

Ei noussut vappupallo

kevään sinitaivaalle.

Pyysin

Pyysin Jumalaa

varjelemaan ihmistä.

Vaan sulki korvat,

aukaisi pommiluukut

ja nautti kirkkaudesta.

Eipä taida

Revin sen irti,

istutan uuteen runkoon

ja sanon: "Syki!"

Vaan ei taida minusta

tulla mopomiestäkään.

Kultakaivos

Uneksin, että 

seisoin kultakaivoksen

kuilun reunalla,

näin kaiken niin kauniina

ja tulin sokeaksi.

Sadetta

Sadetta etsii

halkeileva erämaa,

kuihtuva pensas,

kellastuva ruohikko.

Mutta pilvet haihtuvat.

Voodoo-nukke

Vihoissani teen:

ompelen voodoo-nuken.

Työnnän neuloja

kiusantekijän nahkaan,

terävimmän perseeseen.

Tekoälykääpiö

Kasvoi maailmaan

tekoälykääpiö,

joka ei tiennyt

syntyjä syvimpiä,

vain turhat muistiinpanot.

Voi kun oiskin

Voi kun se Jeesus

olisikin syntynyt.

Nyt se ois tarpeen

maailmaa pelastamaan.

Näitä hulluja piisaa.

Viimeinen kiusaus

Viimeinen kiusaus

kannettiin kirjavalla

kerniliinalla

katettuun ruokapöytään.

Siihen loppui mässäily.

Valoa ja pimeää

Niin kuin valo voi

pimeään piiloutua,

niin voi pimeä

imeytyä aurinkoon

ja tulla sokeaksi.

Kuunpimennys

Kuuta kutitti

auringon harmaa varjo,

kun se hiveli

herkästi rosopintaa

syvältä raapimatta.

Rikasta kismittää köyhän riemu

On hyvinvoivan kansan korviin kantautunut järkyttävä tieto Kelan jakamista maksusitoumuksista huvipuistoille, että kaikista köyhimmät lapsiperheet voivat käydä kerran elämässä nauttimassa huvipuiston riemullisista laitteista ja iloisesta ilmapiiristä. Onpa nähty enimmäkseen tummien ihmisten keinuvan karusellissa aivan kuin heidän köyhyytensä vaatisi vähemmän iloa. Kelan mukaan etuudesta ovat enimmäkseen päässeet nauttimaan aivan perisuomalaiset köyhät. Tuon tiedon kerrotaan rauhoittaneen suomalaisten rikkaitten mieltä niin paljon, että ovat päättäneet olla nousematta huvipuistojen porteille puolustamaan vain hyvinvoivien oikeutta ilonpitoon.

Lapsuuteni oli taloudellisesti köyhä, muttei rakkaudeton eikä huolenpidoton. Meidän jokirantamme oli täynnä vaatimattomissa oloissa elävää väkeä, ja herkullisimpia hetkiämme olikin haistella tuoreen kahvin tuoksua vasta-avatusta kahvipaketista. 

Joen toisella puolella asiat olivat loistokkaammin. Joulun jälkeen saatoimme nousta työväen kellareista joen yli toiseen kerrokseen. Meijerinrannan roskalaatikosta löysimme konvehtirasian ja katselimme säkenöivin silmin kauniita suklaakuvia ja nenä imi kiihkeästi tyhjän suklaalaatikon suloista tuoksua. Yläkerroksen joulu oli ollut täynnä kalliita lahjoja ja herkkuja, joiden aromeista saimme aavistuksen suuresta ja arvokkaasta juhlasta sähkökynttilöin ja lasipalloisin joulukuusin. Oman kuusen liisteriset suomenlippuköynnökset ja tummiksi kuluneet hopeanauhat tuntuivat mitättömiltä, mutta silti niin omilta, rakkailtakin.

Kelan maksamista huvipuistohetkistä kirjoitettiin, ettei yhteiskunnan tarvitse maksaa kenenkään ilonpitoa. Ilohan ei varsinaisesti elätä. Se ei täytä vatsaa eikä vaateta alastonta vartaloa, ei lämmitä kotia, ei paranna sairasta lasta. Sehän antaa vaan hetkellisen hyvänolon tunteen, joka kestää ainoastaan koko elämän.

Lapsuuteni uljaimpia hetkiä olivat ne päivät, kun kylään tuli tivoli. Kun sinipunakeltaiset autot ajoivat nuorisoseuran takana olevalle peltoaukealle, olimme koko poikalauma paikalla tarjoamassa rakennusapua. Palkaksi saimme yhden karusellimatkan parin päivän työstä, mutta se ei ollut tärkein palkka. Kaikista tärkein oli tunne, että oli mukana jossakin ihmeellisessä, soivassa, liikkuvassa, elävässä, iloisessa paikassa, joka oli hyvin kaukana arjesta ja ikävästä. Ja vaikka näimmekin taas toisen kerroksen lasten syövän hattaraa, kateus ei vienyt pisaraakaan mukana olemisen väkevästä voimasta.

Vuonna 1966 sain suuren ilon olla mukana suurkisoissa Helsingissä. Yhtenä mieleenjäävimmistä hetkistä oli ilta Linnanmäellä. Suurimmalla osalla meistä mukana olleista lapsista ja nuorista ei ollut juurikaan omaa rahaa käyttää huvipuistolaitteisiin, mutta jokainen meistä sai ilmaiseksi yhden vuoristoratamatkan. Koko ilta tiivistyi tuohon mahtavaan, jännittävään, pelottavaankin kokemukseen, jonka muistan ja jossa elän vielä vuosikymmenten jälkeen.

Nyt kun Nivalan Urheilijat täyttää 100 vuotta, haluan esittää mitä suurimman kiitokseni tuosta suurkisamatkasta, joka tarjosi tasapuolisen, elämänmittaisen kokemuksen niin köyhille kuin vähän rikkaammillekin. Niinpä uskon, että myös nuo Kelan kustantamat, kansan kukkarolle hyvin vähäiset huvipuistokokemukset kantavat ihmistä kovin pitkään, nostavat auringon tuokioksi paistamaan muuten niin harmaalle taivaalle.

Lähikolumni Nivala-lehti 28.8.2025