Astmakohtaus

Matka jarruttaa
joskus tiellä kulkijaa.
Mäki vastustaa.
Silloin täytyy hengittää
ahtaan keuhkon avaajaa.

Uuden tien päässä

Matkat jatkuvat
tien molemmista päistä
mikä minnekin.
Risteyksessä pysähtyy
aina uuden tien päähän.

Uskotko

Pohjanmaa uskoo Jumalaan – ainakin kesällä. Joka kesä kokoontuvat lestadiolaiset suviseuroihinsa ja körttiset herättäjäjuhlilleen. Monet muutkin samaan Jumalaan hiukkasen eri tavalla uskovat pitävät omia kesärientojaan ja hiljentymispäiviään ja muistavat Jumalan suurta armoa ja anteeksiantamusta.

Olen uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen kanssa samaa mieltä, että uskonnot vähitellen häviävät ja tilalle jää henkilökohtainen usko. Kirkosta erotaan hyvin herkästi, ja muutama poikkipuolinen sana kirkkoa edustajavalta ihmiseltä tiedotusvälineissä saa aikaan joukkopaon uskonyhteisöstä. Mutta vaikka ihminen jättääkin kirkon ja sen koristeelliset seinät ja seremoniat, ei ihminen kuitenkaan lakkaa uskomasta. Aivan kuin voimme tilata itsellemme auton mitä moninaisimmin lisävarustein tai hankkia uuden puhelimen halutuin ominaisuuksin, myös uskon jokainen muokkaa mieleisekseen ja Jumalan näköisekseen. Kirkko koetaan kopiolaitokseksi, joka pyrkii kloonaamaan uskovat näköisikseen.

Sanotaan Jumalan olevan rakkaus, mutta uskontojen viesti on aivan erilainen. Kirkkojen välinen riitely ja oppiristiriidat ovat omiaan karkottamaan ja vierottamaan ihmisiä ja hakemaan omaa Jumalaansa ehkä sieltä alkuperäisimmästä sopukasta eli omasta mielestä, omasta sydämestä. Sanotaanhan Jumalan luoneen ihmisen omaksi kuvakseen enkä oikein osaa kuvitella, että tuolla kuvalla tarkoitettaisiin yksinkertaisimmillaan kahdella jalalla kulkevaa ja kaksin käsin elämästä kiinni pitävää, päätä harteilla kantavaa hahmoa, vaan ajatusta, älyä, tunnetta, joka on jumalainen, Jumalan kaltainen.

Uskontojen riidellessä ja kinastellessa, pitääkö naisen sanaa kuulla seurakunnassa tai saako mies valita aviopuolisokseen miehen, voivat nuo uskovaiset kirkkoineen ja temppeleineen ja synagogineen ja moskeijoineen syyttää vain itseään, kun ihmiset ajattelemaan oppiessaan hylkäävät moiset riidat ja riitelijät naurettavina ja luotaantyöntävinä. Niin sanottujen pyhien kirjojen tulkintoja on varmasti yhtä paljon kuin on lukijoitakin eikä kukaan voi sanoa oman tulkintansa olevan täydellisesti tosi. Kirjat on kirjoitettu kuin maallikko olisi yrittänyt selittää atomivoimalaa: periaate voisi parhaassa tapauksessa olla oikea, mutta lopputulos on aina arvailujen varassa.

Uskon. Uskon, että suuri osa, suurin osa noista erilaisissa uskonnollisissa kesätapahtumissa käyvistä ihmisistä turvautuu ihmistä suurempaan voimaan, tunteeseen, älyyn, armoon, anteeksiantamukseen, siihen Jumalan kuvaan, joka jokaisella on ajatuksissaan. Uskonto on hyvin toissijainen asia, sillä onnellisuuteen ihminen tarvitsee vain ja ainoastaan yhden asian: rauhallisen sydämen. Sen saa uskosta, mutta hyvin harvoin yksin uskonnosta.

Kyyneleitä

Veljeni Johannes on minua yhdeksän vuotta vanhempi, ja kun hän meni armeijaan vapaaehtoisena 17-vuotiaana, olin siis kahdeksan vuoden ikäinen. Lienee vieläkin nuorukaisten tapana kirjoittaa armeijamuistoiksi varusmieskirja, osin valmiiksi painettu kirjanen, jota sitten voi mitä merkillisimmillä tarinoilla täyttää ja täydentää. Muistan lukeneeni Johanneksen armeijamuistelmista muuan mietteen, jota monesti hymyillen ajattelen. Lapsena se oli minusta varsin nokkela ajatus varsinkin, kun luin sen silloisen käsitykseni mukaan aikuisen miehen kirjoittamana, vakavasti ajateltuna aforismina.

"Naisen kyyneleet eivät ole kyyneleitä, vaan kyyn eleitä." Tuossa ajatuksessa on minulle edelleen paljon mystiikkaa, hitunen totuuttakin (ainakin elokuvatotuutta). Monissa tilanteissa elämän varrella tuo teini-ikäisen nuorukaisen kirjoittama ajatus on tullut mieleeni.

Kyyneleet tulevat usein itkun kautta. Ilon kyyneleitäkin on, mutta niistä kirjoitan joskus muussa yhteydessä. Äitini oli omalla tavallaan hyvin vahva ihminen eikä hän kovin usein näyttänyt omaa pahaa oloaan, vaikka siihen varmasti oli monestakin syystä aiheita joka päivälle enemmän kuin kattilassa kypsyviä perunoita.

Ihminen saa syntyissään tietyt geenit iloa ja surua varten, ja tunteiden ilmaisemiseksi dna-ketjujen päät ovat joko kulmikkaita ja kovettavia tai pyöristyneitä ja saavat ihmisen herkäksi. En tiedä, itkikö äitini yksikseen ja salassa, mutta kovin usein en nähnyt hänen purkavan pahaa mieltään kyyneliksi asti. Mutta ne harvat kerrat saivat minut pelokkaaksi ja järkyttivät hyvin paljon. Noina hetkinä ymmärsin, että jotakin musertavaa oli meneillään, jokin hyvin suuri syy oli saanut äidin itkemään ja kyyneleensä poskille vierittämään. En silloin ymmärtänyt kyyneiden kieltä, mutta vaistosin lapsen kahvikupin kokoisella mielellä niissä olevan jotakin yhtä pelottavaa ja lopullista kuin kuolemassa.

Olin kuusivuotias, kun isäni siirtyi tuonilmaisiin pitkään sairastettuaan. Olen oppinut ymmärtämään, että äitini oli varmasti hyvin yksinäinen kuin tykkitulen raiskaaman metsän keskelle pystyyn jäänyt mänty. Vain vajaa kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli joutunut jättämään kotinsa kauniiseen Karjalaan ja lähtemään evakkoon vieraille maille. Perhe kasvoi, kahden lehmän tuloilla elettiin, suutarin pienistä pohjauspalkkioista hankittiin vaatteet ja mökin lämpö. Niinkuin äitini joskus sanoi, suutarin asiakkaat olivat monesti köyhempiä kuin suutari itse.

Ja sitten kuoli mies, ja viisi alaikäistä lasta istui aamuisin pöytään, johon piti löytää ruokaa ja särvintä. Uskon silloin kyyneleen kuultaneen äitini silmissä, mutta en sitä kuitenkaan nähnyt. Ja vaikka kyynel olisi silmäkulmasta ulos puristunutkin, ei sen kiilto varmasti olisi tullut käärmeennahan suomuista, kyyn eleistä saati sääliä tavoitellen, vaan elämästä raskaana se olisi vyörähtänyt puseron rintamukselle lasten silmien ulottumattomiin.

Tekkeekö mieli, lippaako kieli?

Eilen, kesäkuun kaksikymmentäkuudentena päivänä minulla oli ilo olla mukana paneelissa, jossa puhuttiin kirjoittamisesta ja suomen kielestä. Yhtenä paneelinvetäjän kysymyksenä oli, pitääkö suomen kielen nykykehityksestä ja kielen nykyaikaistumisesta olla huolissaan. Tuota kysymystä jäin kovasta pohtimaan ja taisin nähdä jopa unta vakavasta asiasta.

Tuomari Nurmio laulaa:

Oi mutsi, mutsi, stiggaa lamppuun eldis.
Mä kohta, kohta delaan jengist veks
Valkoisen sprigin kai mulle jostain slumppaat.
Kalsaan skrubuun mut kohta slepataan.

Stadin slangi kehittyi jo 1800-luvun lopulla suomen- ja ruotsinkielisten nuorten yhteiseksi kieleksi. Slangissa on myös venäjän vaikutusta. Slangi säilyi vuosikymmenet lähes muuttumattomana, mutta siihen lisättiin tarpeen mukaan sanoja monista muistakin kielistä. Aika ajoi "virallisen" slangin ohi 70-luvulla, kun kieleen alkoi tulla televisiosarjojen ja musiikin myötä englanninkielisiä sanoja.

Nuorilla on aina ollut tarve kehittää kieli, jota vanhemmat eivät ymmärrä, ja aina vanhemmat ovat olleet huolissaan, miten virallisen suomen kielen käy. Mutta kun nuori varttuu keski-ikäiseksi, kieli palaa juurilleen, siihen äidiltä kuultuu ja koulussa puhuttuun kieleen. Vain vahvimmat persoonat uskaltavat säilyttää slanginsa, murteensa, kapinallisen salakielensä, joka ei täydellisesti aukea kenellekään muulle. Remukieli on jo käsite eli silloin puhutaan jo melkein vain  itsensä kanssa ymmärrettävästi. Tavalliset rivikansalaiset käyttävät virallista, hyväksyttyä kieltä, yleiskieltä tai kirjakieltä. Onneksi.

Me suomalaiset olemme hyvin tarkkoja kielestämme. Kovin mielellämme keksimme kieleen ymmärrettävän suomenkielisen vastineen. Emme puhu telefoonista, vaikka sen ymmärtäisivät lähes kaikki maailman kansalaiset. Meillä on puhelin. Lähetämme myös tekstiviestin, vaikka ruotsalaiset smsaavat (smssa på svenska, SMS in English, Short Message Service). Hands Freesta keskusteltiin virallisestikin, mikä sille olisi kelvollinen vastine suomeksi. Kokeiltiin vapuria, korvuria ja vaikka mitä muuta, mutta nuori polvi päätti sen olevan händsfrii. Se on nyt se ja sillä siisti. Kummasti se vain taipuu suomalaiseen suuhun, vaikka siinä on deetä ja äffää.

Japanilaiset eivät edes yrittäneet keksiä kirjoituskoneelle mitään japaninkielistä vastinetta, vaan siellä kirjoituskone on suora väännös englannin typewriter-sanasta - taipuraita. Se kuulostaa hyvin japanilaiselta aivan kuin meidän televisiomme tai internetimme kuulostaa aivan suomalaiselta.

Paneelissa muistelin Seppo Kannaksen yritystä järkeistää suomen kielen järjestyslukujen sijapäätteitä ja supistaa ne viimeiseen numeroon. Kannaksen mielestä kansanhiihtokilpailujen viimeisin maaliintulija saattoi olla kuusituhattaviisisataaneljäkymmentäkuudes (6546.) eikä kuudestuhannesviidessadasneljäskymmeneskuudes. Jos Seppo Kannas olisi jäänyt ilman tuota viimeistä maaliintulijaa, hän olisi jäänyt kuusituhattaviisisataaneljäkymmentäkuudennetta, kun taas joku muu olisi jäänyt kuudennettatuhannettaviidennettäsadannettaneljännettäkymmenennettäkuudennetta. Kun illalla puolustin tätä varsin yksinkertaista tapaa käyttää järjestyslukujen sijapäätteitä vain viimeisen numeron perässä, tyrmäys tuli heti: ei missään nimessä. Niin haudattiin Seppo Kannaksenkin yritys kaikessa hiljaisuudessa, mutta minä en hautaa. Lue itse tuosta edeltä ihan vain huviksensi ääneen, miksi en.

Kieli kehittyy ja yleensä kieli kehittyessään myös lyhenee. Kovin moni nuori ei sano enää esimerkiksi, vaan sana loppuu kesken: esim. En väitä sen olevan hyvää suomea, en väitä sen olevan edes suomea, mutta se on kuitenkin seitsemän kirjainta edeltäjäänsä lyhyempi ja silti aivan yhtä ymmärrettävä. Kannattaako siis pelätä kielen muuttumista tai olla koko ajan kaiken kielen kehittymisen jarruna tai edes hidasteena? Meipi not.

Tellu

Noin karhukoira
venyttelee voimissaan,
nuolee pirriään
ja muistelee Tellua,
jonka panta katkesi.

Kouluttamaton koira

Kun tahdot koiran,
oletko silloin valmis
kouluttamaan sen?
Vai pureeko se kenties
kulkijaa pakarasta?