"Lähden Lappeenrantaan"

Neljävuotias kummityttöni sai eilen helteestä väsyneenä tarpeekseen mökkiä maalaavista vanhemmistaan ja muutti dramaattisesti pois kotoaan tai tässä tapauksessa perheen kesämökiltä.
- Te ootte tyhmiä ja rumia. Minä muutan Lappeenrantaan.
Ovi paukahti ja lapsi häipyi sen sileän tien. Kohta kuului kesämökin takaa selkeän itkuinen ilmoitus.
- Minä oon nyt täällä Lappeenrannassa ja kuolen nälkään.

Pitäisiköhän minun kummisetänä soittaa hänelle ja yrittää sovitella. Olemme kuitenkin rock-kansaa, ja siellä Lappeenrannassa soitetaan enimmäkseen sitä humppaa;-) Ja kyllä tämä hellekin pian helpottaa.

Pannaanpa paremmaksi

Sinähän tiedät ihmisen, joka osaa aina panna paremmaksi. Jos vaikka kerrot hänelle, että autosi kuluttaa vain seitsämän litraa sadalla kilometrillä, hän pääsee saman matkan vajaalla kuudella litralla - dieseliä. Kertoipa aamusella muuan mies omasta kokemuksestaan.
Oli kova rottavuosi. Kun astui talosta ulos, mustat hännät ja rupiset selät vain vilahtelivat pihojen pensaisiin ja romujen alle. Navetat ja heinäladot kuhisivat harmaana massana noita inhottavan lukuisia pitkähampaita. Oli rottia, oli totisesti.
Mutta muistipa toinen mies vielä hirmuisemmat rotta-ajat: "Sinkkiämpäri päässä nukuttiin, etteivät perkeleet ois korvia syöny." Sano tuohon enää mitään.

Meitä ei mikään saa koskaan erottaa

Kun Unto Mononen kirjoitti tangoonsa sanat "Meitä ei kukaan saa koskaan erottaa, ikuinen tämä liittomme on...", hän tarkoitti hyvin totta. Kukkeimman rakkauden kynnyksellä elämä näyttää loputtomalta, päättymättömältä, yhteiseltä tarinalta. Erottamattomalta. Tai kun Väinö Linna kuvasi Akselinsa ja Elinansa, edes vuosikymmenten vankilatuomio ei kyennyt tuon vähäpuheisen, mutta suuritunteisen pariskunnan ystävyyttä särkemään: "Mitäs noista vuosista, kunhan saa elää."
Maailman tunnetuin rakkaustarina lienee Romeo ja Julia, mutta kuinka heppoisista aineksista tuo ikuinen rakkaus onkaan jäänyt elämään. Jokaisessa pienessä kylässä, kaupungissa, kaikissa maailman kolkissa teini-ikäiset rakastuvat yhtä palavasti ja tulisesti ja melkein jokainen on valmis vannomaan ikuista ystävyyttä ja rakkautta, päättymättömän tarinan puolesta. "Kunnes kuolema meidät erottaa." Tuhannet Romeot ja Juliat kuolevat rakkautensa puolesta ja tarinansa elävät omissa yhteisöissään ikuisesti. Mutta olisiko tuo elävien rakkaus ollut niinkään voimakasta vielä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua?
Ystävät tulevat ja menevät, sanotaan. Ystävät tulevat, mutta eivät kyllä minnekään mene, sanon. Ystävät pysyvät, jos ovat ystäviä. Rakkaus on ystävyyttä ja ystävyys rakkautta ja ne ovat hyvin inhimillisiä - ihmisiä kun olemme. Joskus väsyttää, joskus naurattaa, joskus itkettää. Joskus haluaa olla lähellä, joskus ei halua nähdäkään. Mutta erossa ei voi olla, ei poissa toisen sydämestä. Meitä ei mikään saa koskaan erottaa...
Yksi koskettavimmista ystävyyden ja rakkauden ääneen lausutuista repliikeistä on sanottu suomalaisessa televisiokomediasarjassa. En muista tuon sarjan oikeaa nimeä, mutta siinä esiintyi huoltamoyrittäjä Turpeinen. Kun hänen vaimonsa pelkäsi Turpeisen lähtevän entisen vaimonsa Violan matkaan ja jättävän hänet ja pienen Nyyti-poikansa yksin, tämä vastasi rauhoitellen:"Enhän minä voi etes henkittää ilman Nyytiä."

Mitä kaikkea äiti voi kantaakaan

Kantaminen on naisen työtä. Kun nainen odottaa lasta, hän kantaa perillistä, jälkeläistä kohdussaan. Muutaman kuukauden kuluttua hän kantaa lasta sylissään, ja joka ikinen päivä hän kantaa ruokaa lapselleen. Vuosien aikana äiti kantaa lasta ensin päiväkotiin, sitten lapsen tavaroita harrastuksiin ja eipä aikaakaan, kun on äidillä jo huoli kannettavana: miten lapsi pärjää liikenteessa, onko lapsella koulussa hyvä ja turvallinen olo, saako lapsi opiskelupaikan, työtä, puolison, perheen... Ja joskus tulee surukin raskaana taakkana kannettavaksi lapsen myötä: milloin sairauksista ja vaivoista, milloin pienistä tai suurista kolttosista ja onnettomuuksista, milloin jopa kuolemasta. Vaikka suru ei paljon painakaan eikä se tilaa vaadi, on se raskainta kantaa ja sen taakka tuskaisin hartioilla. Ja suru lapsesta on kaikkein painavin.
Kantaminen on naisen työtä. Mies, isä voi taakkansa joskus harteiltaan heittää, mutta nainen, äiti ei koskaan.
Ihminen syntyy, kasvaa, aikuistuu, vanhenee, kuolee pois. Silloin nostaa mies arkun ja kantaa sen hautaan, luo haudan umpeen ja nostaa kiven paikoilleen. Äideille jää vain se suurin kannettava: suru.

Heinänuha?

Ennen vanhaan vain yhdellä ihmisellä oli heinänuha, ja hän matkusti joka kesä tuota tautia pakoon Hollantiin. Oli se aika erikoinen tauti, kun piti muihin maihin sitä karkuun lähteä. Ja varmasti varsin inhottava sairaus kaiken kaikkiaan näin maaseudulla, jossa jokaisen mökin nurkalla oli muutama kymmenen seipäällistä heinää kuivumassa.
Mutta oli se heinänuhaa sairastava henkilökin erikoinen. Jopa niin erikoinen, etten vieläkään voi olla kesällä aivastamatta muistamatta aina tuota ihmistä ja tuulimyllyjä kuin yhteenkasvaneena kummajaisena.
Ennen vanhaan vain yhdellä henkilöllä oli heinänuha. Kaikki muut pärskivät pelkästään epävakaita ilmoja kesäisin, kylmettyneitä jalkoja, kesäviileää uimavettä, vetoisia kammareita...
Minkähän ihmeen takia nenäni vuotaa taas juuri heinäkuussa? Kai se on vain vihonviimeistä vetoa. Taidan lähteä minäkin Hol...
- lolaan
- lantiin
- menkollenille
- mer Simpsonille kylään
- opaiselle kahville
Näin teen ai...ai...ai...van varmastitsiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiih.

Kesä, jonka kerran kadotin

Kun tunnen tutun sykkeen jalkojeni välissä, aurinko paistaa korkealta taivaalta, lämmittää maisemaa, valaisee taivaankannen äärestä ääreen, lennättää perhosia kukasta kukkaan. Kone se siellä perseen alla jyskää, vaan ei riko luonnonrauhaa. Kone kiidättää miestä keskelle kesää, jonka kerran kadotin.
Olin soittamassa Haapavesi Folkeilla tosi ammattilaisten seurassa, mutta ei minulle kukaan tullut sanomaan, että huonosti soitit, pysy poissa kuomaseni. Olin soittamassa Purppurasapatissa ja olalle taputettiin: hyvä keikka. Jatkoin matkaani Himokselle harrikkaralliin ja siellä 3000 muun vieraan seassa tunsin olevani hyvässä seurassa. Kuuntelin oikeita ammattisoittajia ja fiilistelin kesäyössä hyvää bluesia.
Jatkoin matkaani hyvässä seurassa kesämökille Kalixiin: kesäyö oli vielä pitkä ja valoisa, tuuli leppeä leyhytteli, myrskytuuli riepoi veneet upoksiin, satoi kaatamalla, aurinko kuivatti ja suloisesti lämmitti. Maalailin omaa taivaanrantaani, maalailin saunan seinää ja kaivomökkiä. Valvoin myöhään kesäyöhön, nousin aikaisin aamulla kuistille istumaan ja ihmettelemään auringon ikuista lämpöä.
Ajelin hyvässä seurassa ylös tuntureille, ihailin kuohuvan kosken ylvästä voimaa, kirosin pohjoisen huonoja teitä, keveästi kumistelin poronvasan perässä ja huolestuin, joutuiko se emostaan hukkaan. Seurailin kahta kalasääkseä, miten ne helposti liitivät tuulten mukana äärettömään ja sen yli. Illalla olin väsynyt, mutta tunsin silti tutun sykkeen. Kone jyskäsi kesäyössä. Aivan hiljaista sitten, kunnes raju sade täytti taivaan ja maan.
Minulle on vakuutettu, ettei nuoruuteen ole palaamista. Höpötihöpsis. Ei nuoruus ole eletyissä vuosissa, kaukana jossakin. Nuoruus on tunne, elämänilo, tahto, toive, ihanne. Nuoruus on silloin, kun hengittää vapaasti vailla huolta ja murhetta ja saa kylpeä rakkaudessa, kesässä, jonka kerran kadotin.

Orkesterini pyrkii ulos!

Näin juuri Teemu Selänteen ajavan punaisella Ferrarilla suuren talonsa pihaan, astuvan uima-altaansa reunalle kylmän juoman virvoittamaksi. Muistan nähneeni jutun jossakin perhelehdessä, ettei Teemu ole koskaan lukenut yhtäkään kirjaa pakollisten koulukirjojen selaamisten jälkeen eikä hän myös osaa soittaa mitään instrumenttia. Tästä olen tainnut joskus tänne kirjoittaakin.
Minulla soi musiikki sisälläni. Vaivoin kuin konekirjoitustaidoton kirjoittaisi päiväkirjaa, saan tuon musiikin oman soittimeni kautta ulos, mutta saan kuitenkin. En yhtä mutkikkaana ja monimutkaisena kuin sen kuulen, mutta kuin auringonlaskun maalaisin tauluun, sen seuraavanakin päivänä vielä auringoksi tunnistan. Nouseeko vai laskeeko aurinko muutaman päivän kuluttua tuossa taulussa, onkin jo muistamisen arvoista (toisarvoista siis). Tuota sisälläni olevaa pientä soittoniekkaa en vaihtaisi kaikkeen maailman kultaan, en kauniisiin autoihin (kauniisiin naisiin voisiin illaksi, pariksi vaihtaakin;-). En ole kateellinen komeista taloista, en autoista, en hevosista, en hohtavista timanteista, en kukkavista puutarhoista.
Juuri äsken kuuntelin Erja Lyytisen ja Iiro Rantalan blueskeikan ja olen pakahtua kateudesta. Sisälläni on juuri nyt kokonainen orkesteri, ja jokainen solisti haluaisi tulla ulos soolonsa soittamaan, mutta minussa ei ole yhtäkään ovea, jonka heille voisin aukaista. Tämä tilanne on hyvin harmillinen. Vaikka olenkin onneton ovettomasta olotilastani, tunnen kuitenkin myös onnea tuosta orkesterista aivoissani. Vaikka en sen soittamia sooloja ulos voi päästääkään, ne syntyvät kuitenkin minussa ja voin kuunnella niitä kaikessa rauhassa (rauhattomuudessa). Vaikka tuhat humalaista jalkojani tallaa, vaikka maailman meteli raastaa korviani, voin istua yksin rannalla ja kuunnella omia soittajiani. Ja kun esitys on ohi, he nousevat harrikkansa satulaan ja ajavat kohti auringonlaskua kukin tavallaan: tuuhean turpea tukka tuulessa hulmuten tai kaunis kalju kuulaana kiiltäen.