Joutsen on luotu uimaan eteenpäin

Jokainen raaja on tärkeä. Kun on kaksi jalkaa, käveleminen onnistuu oikein hyvin. Voi hypätä tasajalkaa, kinkata vasemmalla tai oikealla jalalla, voi ponnistaa vaikkapa jokaisella askelella vuorotellen. Kun on kaksi kättä, voi soittaa kitaraa tai viulua, voi heittää moukaria tai ampua jousella. Mutta hyvin tulee kuitenkin ihminen toimeen yhdellä jalalla tai yksikätisenä. Puuttuva raaja voidaan korvata keinotekoisella ja mukava meno jatkuu melkein kuin ennenkin tai paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Mutta toista on vaikkapa joutsenella.
Jos joutsen menettää toisen jalkansa, sen elämä on ohi. Ei voi nousta lentoon yksijalkainen, suuri ja pitkän nousukiitojuoksun tarvitsema lintu. Sinne jää järvelle kuolemaan räpylätön joutsen. Yrittää uida sen, minkä yhdellä räpyläjalalla voi, mutta nopeasti on eväs syöty. Yksijalkainen joutsen kun joutuu uimaan ympyrää, ja sen nyt tietää jokainen, että kun pää on pyörällä, ei eväs maistu, ja jos maistuu, tulee huono olo. Ja jos ei tule pyöriessä huono olo, loppuu eväs ympyrän alalta. Kaikki vaihtoehdot johtavat varmaan manalaan. Hankalaa on siis pärjätä yhdellä raajalla, jos ei ole ihminen. Ja varsinkin, jos on joutsen, lentämään luotu ja suoraa eteenpäin uimaan.

Taistelussa villiä luontoa vastaan ja sen puolesta

Aurinko alkoi viistää aamunkirkkaalla sädesirpillään koillisen pintaa. Yöllisen sadekuuron viimeiset pisarat putoilivat peltikattoon ja napsahtelivat: tap, tap, ja rännien torvet lirittivät hiljaisesti. "Tsäk, tsäk, tsäk." Rastas heräili aamuruualle ja puheensa välissä kuulosteli, missä matonen kylkeään käänsi tai jompaa kumpaa päätään ojenteli. Rapisi. Villin luonnon vapaa ja voimakas vaeltaja, kolojen kaivertaja, vihon viimeisen murusen vangitsija, kaikenkarvainen kolttostentekijä juoksi talon vinttiä päästä päähän. Exodus.
Kaukana tehtaassa naiset ja miehet hämmensivät juustokattilaa. Toisella puolen laitosta valmis juusto kulki hihnaa pitkin ja leikkuri leikkasi siitä palasen ja kätevä kone pakkasi neljän sadan gramman juustoköntän kauniiseen pakettiin. Pihaan ajoi kuorma-auto ja siihen lastattiin 50.000 kiloa juustoa kauppojen hyllyille toimitettavaksi eri puolille pohjoista Eurooppaa.
Astuin elintarvikeliikkeeseen. Kävelin juustotiskin luokse ja otin hyllystä mainion paketin 17 prosentin juustoa. Leikkasin siitä sormenpään kokoisen kuution ja asensin sen ansaan.
Viikon kuluttua tulin talolle uudestaan. Avasin varovasti oven, sillä pelkäsin villiintyneen lauman hyökkäystä. Olin järjestänyt niiden johtajalle ansan keittiön kaapiston eteen, virittänyt vihin, ohjannut ylvään lajinsa edustajan varmaan kuolemaan, ja odotin sen lajikumppaneiden vihapäissään kostavan johtajansa katalan kuoleman. Astuin varovasti sisään ja kävelin keittiöön. Ansassa makasi mahallaan jalat levällään reilun kymmenen sentin mittainen, kauniin ruskea metsähiiri kuolleena kuin kivi. Ei ollut lajikumppaneita sitä suremassa, ei kostamassa kuninkaansa kuolemaa. Nostin loukun, katsoin siihen kuollutta karvapallosta, kannoin sen ulos ja puistelin metsän reunaan. "Hyvästi, kuningas." Vai oliko se sittenkin kuningatar. Enpäs tullut katsoneeksi. Ja nyt sen nälkäiset lapset huutavat kadonnutta äitiään jossakin hiirenkolossa ja minä sen kuin mässäilen lopuilla Arlan kevytjuustoilla. Niin. Taistelu villiä luontoa vastaan on aina raakaa. Ja pienimmät sen taistelun aina häviävät.
"Viiiiiiiiiiiiiiiiíiiiiiiiiii'iiiiii." "Läps!" Punainen kohouma alkaa nousta käsivarteen. Huti. Näen pienen, mustan pisteen kaikkoavan alkukesän yöhön. Rastas istuu oksalla ja laulaa: "Tsäk. tsäk." Mato kääntää kylkeään ja miettii, kummalla päällä tänään ajattelisi. "Viiiiiiiiiiiiiii." Kloks. "Tsäk, tsäk." Slurps. "Tsäk, tsäk." Punainen pahkura käsivarressa kasvaa ja paisuu. Kuusen oksalla istuu kylläinen rastas vatsaansa pullistellen. Sinne katosivat rastaan iltaruuaksi verentäysi hyttynen ja maan mojova matonen.

Aavaa ulappaa vai pinnanalaista karikkoa

Ei kai tämä elämä ole sen kummempaa kuin vaikkapa merenkulku. Tarkoitan elämällä sitä päivien ja viikkojen ja kuukausien ja vuosien nauhaa, jonka jokainen kulkee päästä päähän. Merellä voi katsoa joko rannan kiviä, lähintä saarta, kaukaista niemeä tai kenties luotoa jossakin hyvin kaukana. Mutta merellä ei näe vastarannalle. Tietää, että ranta on vastapäätä ja voi kartasta katsoa, miltä se ranta noin suurin piirtein näyttää, mutta suoraa näköyhteyttä ei omin silmin saa.
Ihminen syntyy rannalle ja alkaa siitä vähitellen pyrkiä kauemmas ja kauemmas, yhä uusille vesille. Milloin on edessä kiviä ja karikoita, milloin saaria hulahulatyttöineen tai rantapoikineen. Joskus nousee myrsky ja yrittää kaataa aalto aallon jälkeen vettä niskaan, ja jotkut hukkuvat, jotkut taistelevat läpi vellovien vesien taas kohti uutta auerta. Joskus kolahtaa vene aivan suunnittelemattomaan rantaan, joskus katsotaan kompassista tarkat lukemat ja soljutaan hallitusti toivottuun satamaan.
Mitä kauempaa asioita katsoo, sen helpommilta ne näyttävät. Rannalta katsoen vesi on joskus tyyni, toisinaan mustan puhuva hornankattila. Mutta kun noustaan sata kilometriä taivaankanteen, meri näyttää aina vaan siniseltä rauhan tyyssijalta. Ystävät, toiset ihmiset purjehtivat omia reittejään ja olemme vain sen tiedon varassa, minkä heiltä saamme. Jos he sanovat, että matka on koko ajan sujunut mukavissa tuulissa ja leppeille laineilla, uskottava on, jos ei muuta ole nähnyt. Voi kuvitella, että vain itse aina eksyy myrskyn silmään, että vain itse on koko ajan kivillä, että vain itse saa tanssia hulahulaa.
Elämä ja merenkulku on kuitenkin aina vain keskimäärin. Se on keskimäärin mukavaa. Se on keskimäärin hankalaa. Se on keskimäärin vaikeaa. Se on keskimäärin riemukasta. Se on aavaa ulappaa ja pinnanalaista karikkoa. Joskus voisi aivan vaikka omaa huolenpitoaan kysyä ystävältä, milloin hän on kolahtanut viimeksi kiveen. Ja jos hän kertoo, hän puhuu totta. Jos ei kerro, on aika istahtaa taas rannalle ja katsoa aavaa ulappaa ja ihmetellä: joku luulee voivansa seilata läpi elämän ilman ainuttakaan haveria.

Kuumia kesiä salarakkaalle

Pääministerin puhelimen tekstiviesti (lipsahti julkisuuteen): "Rakas Riitta. Minä olen sinun ystäväsi ikuisesti ja uskon, että meillä on vielä monta mukavaa yhteistä kesää. Älä pelkää, että sinut nyt hylkäisin."

Iltalehden otsikko: "Pääministeri tahtoo pitää tiukasti kiinni salarakkaastaan ja lupaa tälle kuumia kesiä."

Miksi pääministeri oli tuollaisen viestin lähettänyt. Hän oli saanut naistuttavaltaan tekstiviestin, johon oli halunnut vastata välitömästi. Viesti oli ollut seuraavanlainen. "Ystäväni, Matti. Sain tänään tietää, että minulla on rintasyöpä. Pelkään tämän olevan viimeinen kesäni. Olethan ystäväni. Minua pelottaa."

Tarina on siis kuvitteellinen, mutta silti siitä pitää lukea jokainen rivi väärinkäsitysten välttämiseksi.

Näkyykö pohja?

Olipa pariskunta kalalla kirkasvetisellä järvellä, kun metrinen hauki tarttui uistimeen. Kala taisteli miestä vastaan eikä suostunut elävänä veneeseen nousemaan, vaikka mies tuota vonkaletta väsytti ja väsytti, kiristi ja löysäsi. Haavi oli unohtunut rantaan eikä miehen auttanut muu kuin tehdä rankka päätös: veteen vaan ja hauki syliin. Kysyi kuitenkin ensin vaimolta, näkyikö pohja. Vaimo vastasi pohjan hyvin näkyvän, ja mies hyppäsi onkineen, vaatteineen veteen ja katosi saman tien. Näin jälkikäteen on helppo naureskella ja viisastella, mutta jäipä mieheltä kysymyksen motiivi selventämättä ja naiselta tarkoitus varmentamatta. Pohja kyllä näkyi, mutta noin neljässä metrissä, ja niin mies meni onkineen, kaloineen pohjaan asti, kunnes keuhkojen ilma nosti miehen pintaan ilman kalaa ja pyyntivälineitä. Sanotaan, ettei kysyvä tieltä eksy, mutta pohjaan saattaa mennä kuin kivi.

Rääkisallaattia kinamatissa

Minulla on nyt oikein selkeä ja mukava käsitys, miten fingelska syntyi. Ja että niillä, jotka tuota kieltä puhuivat, oli oma, tiukasti rajattu ymmärtäjäpiiri, jonka sisäpuolelle päästäkseen piti saada samat kokemukset, nähdä samat paikat ja tapahtumat. Kun mentiin haalille tanssimaan, ei tuota voinut ymmärtää kukaan muu kuin haalilla tanssimassa ollut.
Minä kävin viikonloppuna syömässä kinamatissa rääkisallaattia ja se oli minusta oikein hyvää, jäisen raikasta ja virkistävän viilentävää ja vähän mahaa täyttävääkin, vaikka oli vain pienoinen annos. Tuon ruokapaikan ja ruuan taitaa ymmärtää aika suppea lähipiiri, mutta uskon jo tämän kesän aikana jonkun muunkin ymmärtävän, mitä syödään ja missä. Katsotaan.

Oli Jumala taas hyvin kaukaa viisas

Oli Jumala taas hyvin kaukaa viisas niin kuin usein on ollut: keksi laittaa miehen kivekset harrikan satulaa vasten;-)