Ystävyydellä: herra

Elettiin aikaa, jolloin veroilmoituksen allekirjoituksen yläpuolella luki teksti: Kunnian ja omantunnon kautta. Silloin vielä uskottiin noinkin abstrakteihin asioihin ihan valtion rahankeruun pääinstituutiossa.
Nimismiehen puhelin soi. Verojohtaja soitti:"Kuule, nimismies. Mitäs nyt tehdään? Tuli ylikonstaapelin veroilmoitus ja siinä on viivattu yli kunnian ja omantunnon kautta ja päälle on kirjoitettu: ystävyydellä.

___________________

Verotoimistoon astui vihainen mies. Verojohtaja yritti rauhoitella kaltoin kohdeltua asiakasta ja ilmoitti olevansa sentään tuomarismies, lakimies. Asiakas ei tuosta hätkähtänyt.
- Vaan minä olen herra. Se lukee tämänkin kirjeen kuoressa: herra Jussi Halmetniemi.

Kuvani paloi

Sattuipas noissa alla mainituissa juhlissa, että tapasin muutaman vuoden ikäisen Oliverin. Esittelin hänelle itseni joulupukin veljenä ja tonttuna. Onhan minulla tuohon rooliin olemassa visuaaliset edellytykset: pitkä parta ja muutenkin tonttumainen ulkomuoto. Lapsi ensin hämmästyi ja sitten ehkä vähän pelästyikin. Kukapa ei maailmanluokan kuuluisuuden edessä joskus menisi aivan sanattomaksi ja hämilleen.
Myöhemmin iltapäivällä Oliver oli ollut mummunsa (on muuten aika mummu) kanssa kaupungilla käymässä ja aikoneet palata takaisin juhlapaikalle. Oliver oli vähän peloissaa kysynyt: "Onko se tonttu siellä vielä?"
Kuvani paloi yhden ihmisen sieluun lopuksi elämää.

Aika on jakamatonta

Viikonloppuna vietettiin hyvien ystävien juhlaa. Syötiin hyvin, juotiin hyvin eli ravittiin ruumista kaikin mahdollisin keinoin, mutta mikä kuitenkin kaikista tärkeintä, sielu tuli kylläiseksi. Seuraavan päivän iltana oli taas fyysisesti nälkä, mutta mieli on vieläkin aivan täynnä yhteistä iloa ja riemua.
Aikaa ei jaettu, vaan pidettiin se yhteisenä.
Raamatussa sanotaan osuvasti, että ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Herran suusta lähtee. Raamatun sanomisia ei parane mennä muuttelemaan, mutta ajattelen asiaa vieläkin täsmällisemmin, ettei ihminen elä ainoastaan ruuasta, vaan jokaisesta hyvästä ja kannustavasta sanasta, jonka ystäviltään (Jumalahan loi ihmisen omaksi kuvakseen siis) kuulee, jokaisesta positiivisesta eleestä ja ilmeestä, hyvästä teosta. Moitekin on silloin tällöin paikallaan, mutta enpä nyt muista yhtäkään tilannetta elämäni varrelta, jolloin olisin moitteesta ilahtunut. Opiksi olen saattanut ottaa, mutta riemua tuskin olen tuntenut. Enkä aivan varmasti ole mieltäni ylentänyt yhdestäkään aiheettomasta moitteesta tai ylimielisestä huomautuksesta. Mutta kiitos saa minut lentämään, kannustava sana nostaa minut siiville.
Raamatussa sanotaan myös, minkä haluat tehtävän itsellesi, tee se toiselle. Siksi aikaa ei kannata jakaa, vaan pitää se yhteisenä. Se, mikä on yhteistä, kuuluu meille kaikille. Kun on ystävän juhlassa mukana, on jakamassa iloa ja kaksinkertaistamassa sitä. Siksi mieli pysyy ruumista kauemmin ravittuna.

Luonnollisen poistuman apostoli

Aamuteeveessä puhuttiin kalliista vanhustenhuollosta, ja Nivalassa sen sanottiin olevan Suomen kalleinta: 18.000 euroa jossakin ajassa. En ehtinyt tuota uutista juuri tuolla kohtaa niin tarkasti kuunnella, mutta voisin olettaa vanhuksen hinnaksi tuon vajaan parikymmentä tuhatta euroa vuodessa. Peruspalveluyhtymä Kallion toimitusjohtajaa haastateltiin ja säästöjä on luvassa rutkasti. Puhuttiin luonnollisesta poistumasta, joka tässä tarkoittanee yksinkertaisesti vanhojen ihmisten kuolemista ja sitä kautta isosta säästöstä vuositasolla. Ja katsohan kummaa: kuva leikkautui meidän oman kahvilapöydän mieheen eli eläkkeellä olevaan kirkkoherraan, joka joko pimeissä töissä oli puhumassa vanhuksille tai sitten vähän eläkkeen jatkoksi rehellisesti verokirjalla vanhoja muisteli. Tai vaan hyvää hyvyyttään kävi seurakuntalaisia tapaamassa. Puhetta ei kuulunut, mutta asiayhteydestä päätellen saattohoitoa oltiin antamassa, luonnollista poistumaa valmistelemassa. Loppukuvissa kaunisteli Nivalan komea puukirkko.
Häggmanin kahvipöydässä istui taas myöhemmin tuttu joukko mukavia miehiä ja näiden joukossa Australian auringosta juuri palanneena tummahipiäinen luonnollisen poistuman apostoli, se teeveestä tuttu.

Sikaenergiaa

Juttelimme aamusella atomienergiasta. Sellaista jauhava mylly saattaa tulla meitä lähelle jo lähivuosina, mikäli on uskominen erään Pyhäjoen kunnanvaltuutetun lobbaustaitoihin. Turvallista kuuluu olevan atomienergia näinä päivinä ja se on hyvä. Mutta minua edelleenkin kiehtoo lietelanta vaihtoehtoisena energiana. Olisi se jotenkin turvallisempaa tai ainakin kärsällisempää uraanin halkeamiseen perustuvaan voimaan nähden.
Sikala: jokainen sika asetetaan jo possuna saparo tiettyyn suuntaan ja kerätään kaikki peräpään energia talteen kasvatusvaiheesta alkaen pienellä siipirattaalla, joka pyöriessään tuottaa energiaa. Siat virtsaavat elämänsä aikana valtavasti päätellen niistä kärrymääristä, jota lietelantaa keväisin ja kesäisin ja syksyisin ja lauantaisin ja sunnuntaisin pelloille ajetaan. Viisisataa sikaa pyörittää jo melkoista generaattoria.
Säiliö: säiliön kaasut kerätään talteen ja pullotetaan. Miten tuo sitten tapahtuu? En minä tiedä. Minä olen mainosmies enkä kemisti, mutta kyllä kemistit varmaan tuon jutun ratkaisevat käden käänteessä.
Tuli muuten kuriositeettina mieleen, että lietelannassa ei ole lainkaan häkää ja sehän on pelkästään hyvä asia. Häkä on tuo salakalava hajuton, mauton ja väritön kaasu. Ja kuten tunnettua, lietelanta haisee ja varmaan maistuukin pahalle ja on riskin väristä. Siinä ei siis ole häkää, joten sen käsittely laitoksessa on turvallista ja terveydelle vaaratonta. Ympäristölle siitä on haittoja ja siksi sitä ei saisi jalostamattomana ympäristöön päästääkään. Siitä siis pitää tehdä sikaenergiaa atomivoiman kanssa kilpailemaan.

Olen ylpeä uskostani, mutta...

On vuosi nolla. Synnyn. Vuonna kolme osaan jo puhua ja vuonna 20 kykenen lupaamaan. Lupaan olla pappina lopun elämäni. Ja lupaan, etten kaapuani muuksi muuta enkä muihin töihin mene, vaikka tulikiveä taivas sataisi ja vuoret väistyisivät ja kukkulat horjuisivat.
Tulee vuosi 2009. Olen edelleen sama, jumalaton ihminen, pappi, joka nuo lupaukset pari tuhatta vuotta sitten ilmoille saneli. Hiukseni ovat käyneet harmaiksi, muistini heikoksi, hampaani huonoiksi, selkäni kumaraksi, käteni käppyröiksi eikä niissä enää sulkakynä pysy puhumattakaan hiirestä. Aivot vielä jotenkin toimivat ja niinpä päätän kaikessa hiljaisuudessa pyrkiä EU-parlamenttiin kansakunnan etua ajamaan.
Alkoivatpa piispat muistella menneitä ja löysivät nuo pari tuhatta vuotta sitten antamani lupaukset ja pyysivät minua riisumaan kaapuni ja luopumaan vanhasta virastani.
Olen aina ollut ylpeä uskostani. Jumalankin olen aina yrittänyt askareitteni ohella muistaa, hänen töissään kun tavallaan olen. Mutta vaihtelu virkistäisi.
Raskain sydämin siis aukaisen kaapuni nyörit, jotka kauan sitten kiinni solmin. Riisun vaatteeni ja ripustan sen naulaan. Tekisi mieli rukoilla ja sanoa: "Niin. Enhän minä tätä sinun pyynnöstäsi riisunut enkä sinua vastaan. Ihmisen pyynnöstä sen tein, kun ihmistä halusin sinun nimissäsi puolustaa. Itseäni vastaan sen teen, kun kerran kauan sitten lupasin vain tätä kaapua kantaa. Sinulle toki kelpaisin alastomanakin. Anna minulle siis vaatteeni anteeksi."

Norjalaiset ajavat öljyä peltoon

Keskinorjalainen maantie on leveä ja mutkainen, nousee ylös kaltevasti kuin lentokone nousukiidon jälkeen ja laskeutuu sulavasti laaksoon kaarrellen kuin taivaan lintu leposijalleen. Traktori vetää perässään mustaa säiliötä, hiljentää yhdystien risteykseen ja poikkeaa pellolle, avaa säiliön hanat ja musta öljy ruiskuaa viuhkana pellolle ja värjää sen kiiltävän mustaksi. Tumma tuoksu täyttää tienoon.
Eihän noin tapahdu, koska norjalaiset ovat järkeviä ja viisaita ja ymmärtävät pumpata öljyn merestä, jalostaa sen polttoaineeksi, dieseliksi, lentopetroliksi, bensiiniksi, lämmitysöljyksi... Ei heille tulisi mieleenkään ajaa öljyä pellolle, vaikka sillä maa ei tuhoutuisikaan, vaikka linnut eivät siihen itseään sotkisi. Norjalaiset ymmärtävät, että musta, arvoton, pahalta haiseva neste voidaan jalostaa arvokkaiksi tuotteiksi ja myydä kalliilla hinnalla.
Pohjalainen tie kulkee suorana ja tasaisena. Montakaan mäkeä ei matkaan mahdu. Suuri traktori vetää vihreää säiliötä perässään, hiljentää yhdystien risteykseen ja poikkeaa pellolle, avaa säiliön hanat ja laskee vihreänruskean, pahanhajuisen liemen pellon pintaan. Hirvittävä lemu täyttää tienoon.
Noin tapahtuu, vaikka jo kauan on tiedetty lietelannan soveltuvan jalostettuna vaikkapa arvokkaaksi polttoaineeksi, energiaksi, jonka voisi kalliilla myydä sitä tarvitseville. Nyt se levitellään jalostamattomana pelloille viikonloppuisin peltovarsien ihmisten riesaksi, ohi ajavien riesaksi, kirkonkylien ja kaupunkien asukkaiden riesaksi, kesäjuhlien julkean jumalattomaksi harmiksi.
Afrikkalainen kuivaa lehmänlannan ja polttaa sen sitten hellassaan ja tekee tulella ruokaa. "Luonteeltaan neekerit ovat iloisia ja huolettomia ja pitävät paljon soitosta ja meluavista leikeistä."*) Noin sanotaan viisikymmentäluvun suomalaisessa maantiedon oppikirjassa.

*)Iivari Leiviskä: Koulun maantieto, WSOY 1950