Totta se on kahlaajan nokka

Kahlaajalinnuiksi sanotaan sellaisia lintuja, jotka elävät vesien äärellä ja kahlailevat rantavesissä. Varmasti jokainen on nähnyt tai ainakin kuullut taivaanvuohen mäkätystä alkukesän illan rauhassa tai ihmetellyt sammakon kurnutusta yläilmoista. Lehtokurppa merkitsee reviirinsä lentämällä säännöllisesti omaa reittiään kellontarkasti samoihin aikoihin illasta iltaan ja kurnuttaa matalalla äänellä ja kuin vastapainoksi viheltää kirkkaasti joka säkeen loppuun: zip.

Ihmisen jalat ovat lähes metrin mittaiset, joten ihminen voi aivan hyvin kahlata melko syvässäkin vedessä eikä saa vettä sieraimiinsa. Kahlaajalinnuilla jalkoja on ehkä kymmenen senttiä tai vähän vähemmän ja joillakin hitusen enemmän. Jos ihminen ja kahlaajalintu vierekkäin kahlaisivat veteen, linnun matka loppuisi alkumetreille ja joskus jopa aivan alkusenttimetreille. Silti ihmistä ei kuitenkaan pidetä kahlaajana, vaikka sillä on kahlaajalintuja paljon paremmat edellytykset edetä rantavedestä kohti ulappaa jalat pohjassa ja pää veden pinnalla. Merikotkalla taas on paljon pidemmät jalat kuin lehtokurpalla eikä se silti koskaan laskeudu kahlailemaan rantavesiin helpon saaliin toivossa, vaan liitelee vetten päällä ja tarkoilla silmillään etsii hopeaisen kalan selkäruodon ja tähtää kyntensä kalan herkullisiin, rapeisiin lihoihin.

Pihalinnut räpiköivät joskus lätäköissä ja viskovat siivillään kuin vallattomat lapset vilvoittavassa vedessä. Rastaan jalat yltäisivät monestikin vesilammikon pohjaan saakka, muttei se koskaan kävele lätäkköjen yli kuin ihmislapsi hyppelehtien. Se pohjaa itsensä lätäkköön ottamatta askeltakaan ja kuin roomalaisen se makoilee mahallaan pienessä kylpylässään ja nauttii elämästä. Ei ole rastaasta kahlaajaksi, vaikka sen jalat siihen mahdollisuuksia tarjoaisivatkin.

Kahlaajien kävelyvauhti on hyvin verkkainen. Vedessä astellaan kuin näyttelijät punaisella matolla arvokkaasti jalkoja reilusti nostellen. Voisi ajatella kahlaajalinnun joskus heittyvän leikkimieliseksikin ja juoksentelevan rantavedessä kuin riemua täynnä oleva lapsi lätäkön poikki. Mutta sellaiseen ei arvokas kahlaaja koskaan alennu. Katse tiukasti veteen suunnattuna se astelee kuin raivaaja miinakentän yli. Se ei ole leikin asia.

Niin on luonto järjestänyt lintujen elämän oikealle mallilleen. Toiset köllöttelevät vedessä ja keinuvat aalloilla mitään tekemättöminä kuin lastut laineilla. Töppöjalkaiset lentelevät puusta puuhun ja ovat kehittäneet tarttumakyntensä sellaiseen iskuun, että kovastakin vauhdista saavat pitävän otteen hennoista oksista. Kun taas perimän ja syntymän ihme onkin kasvattanut jalat puussa pysymättömäksi ja sähkölangoille kelvottomiksi, on ruoka löytynyt matalista rantavesistä. Ja jottei sierain olisi jokaista suupalaa hakiessa veden alla, on myös kahlaajan nokka kasvanut käteviin mittoihin aivan valehtelematta. Totta se on.

Sielun elämää

Monet ovat sanoneet nähneensä ihmisen sielun irtaantuneen kuolleen kehosta, elottomasta ruumiista ja nousseen siitä kohti korkeuksia ensin vähän aikaa nahkakuortaan hämmästellen. Kuin savu se on hajonnut ja hävinnyt kohoten ylöspäin taivaisiin minne lie kaasukehiin kadoten.

On väitelty ja kiistelty, saavatko kaikki elolliset olennot itselleen sielun jo syntyessään vai kehittyykö se samalla tavalla kuin ajatus oppimisen ja kokemisen kautta. Kovin epäoikeudenmukaiselta tuntuisi, että vain oppivaisella ihmisellä olisi sielu. Silloin kaikki hyvin syvästi kehitysvammaiset, mutta kuitenkin elävät ihmiset jäisivät ilman sielua ja sitä kautta kenties myös ilman pelastusta tai paikkaa tuonilmaisissa kaukana kaikista huolista ja murheista. Tuon ajatuksen mukaan siis myös koomaan vajonneet menettäisivät sielunsa tai kadottaisivat sen samalla hetkellä kuin taju turtuisi tunnottomaksi.

On siis oletettava, että jos sielu ylipäätään on olemassa, on se oltava jokaisella elollisella olennolla, jolla on pintakerros ja sen alla lihaa muodossa tai toisessa. Ja kuka sitten voi sanoa, ettei hedelmälihallisilla olisi sielua siinä missä sitkeälihaisilla kanssakumppaneillaan ihmisillä, madoilla, käärmeillä, kanoilla, kaloilla, äyriäisillä tai vaikka punkeilla ja täillä, jotka samaa maapalloa jakavat. Kukaan vaan ei koskaan ole nähnyt sielun nousevan ilmaan mistään muusta olennosta kuin kuolleesta ihmisestä. Ja tähän on hyvä selitys, joka on jossakin muodoin luettavissa myös kaikkien kirjoitusten kirjoituksesta, Raamatusta, jos sen sieltä vain oikein osaa etsiä. Minä en tietenkään osaa, muttei se mitään haittaa. Joku osaa varmasti ja on sen lukenutkin.

Asia on sillä tavalla, että vain ihmisellä on silmin havaittava, ylösnouseva sielu, harmaan valkoinen, utuinen, onneksi läpinäkyvä, jottei se aiheuttaisi vahinkoa. Jos kaikilla elävillä organismeilla olisi sielu, maailma oli läpitunkemattoman harmaa, eikä se avaruudesta katsottuna näyttäisi lainkaan siniseltä, vaan vähäväriseltä karvapallolta, jota sielujen utu peittäisi kuin kaasukehä Venusta. Kun japanilainen kalastusalus vetäisi troolia ja nostaisi sen sitten ylös, kymmenet tuhannet kilot muikkua menehtyisi pika pikaa ja laiva häiviäisi muikkujen solakoiden sielujen utuun. Samaan aikaan miljoonat puimurit keräisivät viljaa ja tähkistä turpoaisi vehnäinen tai rukiinen sielujen aromintäyteinen armeija täyttämään taivaita enemmän kuin jyvät korjaajan kärryä. Sankat sielusumut peittäisivät syksyisin Suomenkin teidenvarsia ja salomaiden viljaisten peltojen pientareita ja  ylös noustessaan vaikeuttaisivat lentoliikennettä niin paikallis- kuin kaukomatkoillakin.

Parempi on ajatella, että vain ihmisellä on sielu. Ihminen kuolee harvakseltaan ja varsinkin Suomessa olemme tuolta sumulta selkeimmin suojassa koko maailmassa. Onhan täällä mitä hienoin terveydenhuolto-ohjelma niin, että ihmiset elävät pitkään omilla jaloillaan ja sitten vielä vuosikymmeniä tuetusti hoidettuina laitoksissa. Ja kun sielu viimein tahtoisi ihmisen jättää, isketään anturit rintakehään ja adrenaliinipiikki suoneen ja taas jatkuu vaivainen elämä viikkoja tai kuukausia, joskus jopa vuosia eikä pääse sielu sotkemaan elävien ilmaa.

Tankaa ja tankotanssia

Poika oli viisitoistavuotias ja tahtoi sisareltaan joululahjaksi Kahlil Gibranin Profeetan, mystisiä kirjoituksia sisältävän runollisen teoksen. Kun sisko meni lahjakirjaa ostamaan, hänelle kerrottiin nuorten tyttöjen niin kovasti tuosta kirjasta pitävän ja sitä innolla lukevan. Kun sisko kertoi ostavansa kirjan pikkuveljelleen, myyjä oli hämmästyneenä ihmetellyt, lukevatko pojat muutakin kuin seikkailukirjoja.

Aina, kun näen jonkun nuoren kulkevan omaa polkuaan muista välittämättä, tulen hyvälle mielelle. Koen hänessä rohkean ja ennakkoluulottoman, älykkään ihmisen, joka on oman visionsa ja päämääränsä lumoissa eikä tahdo välittää muiden ihmettelystä tai jopa pilkanteosta. Jonakin päivänä hän nousee omalle korokkeelleen ja hänestä sanotaan:"Minä tunnen tuon."

Mitä erilaisemmiksi valinnat käyvät, sen kapeammiksi käyvät myös polut. Lavealla ja tasaisella tiellä on helppo ja mukava astella. Jotkut puhuvat jopa mukavuusalueesta, kun puhuvat valmiiksi auratuista ja selkein viitoin merkityistä teistä. Mutta kun nuori valitsee kapean ja kivisen polun, karavaani pysähtyy ja koirat alkavat haukkua. 

Katsoin elokuvan Miss Farkku-Suomi, joka pohjautuu Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin. Siinä erilainen nuori kulkee oman punkkipolkunsa vessanpöntössä pestyin, mustiksi värjätyin hiuksin aina menestyksen posliinilavuaarille asti. Hiekkaa hampaisiin ja keppejä rattaisiin heitellään pitkin matkaa, mutta kun menestys on juuri tuloillaan, ilmestyvät hyvät kaverit taputtamaan selkää: ”Minä tunnen tuon.”

Kun Kuotesahon Markus pukeutui ensimmäisen kerran naisen vaatteisiin, oma isä käänsi päänsä syrjään. Mutta kun Markus meni toisen kerran isälleen esittäytymään, tämä antoi jo alkeellisia meikkausohjeita: "Miksi sitä punaväriä pitää ohtaankin levittää?" Tuohon Markus vastasi vain, että isä voisi maalata oman otsansa vaikka vihreäksi. Nyt Markuksen tie on hivenen leventynyt kapeasta romuliikkeen kaitaleesta korkokengin kuljettavaksi kinttupoluksi. Mies ei omasta mielestään ole mitenkään erilainen, vaan kaikki muut ovat hänen mielestään erilaisia. Perjantai-videot ovat monille tuttuja ja perkelettä hokevaa miestä on kaitakatseisimmankin helppo pitää hyvänä jätkänä, joka uskaltaa olla reilusti ja koruttomasti Markus.

Ihminen ei tahallista pahuuttaan tee asioita toisin kuin muut, vaan omasta halustaan, vietistään ja mielenlaadustaan nainen voi vetää ylleen painitrikoot tai mies pukeutua kukkamekkoon tai minihameeseen, meikata kasvonsa vaikka partaiseen naamaan, kirjoittaa runoja tai tanssia vaikkapa tankotanssia. Ja Kuotesahon Markuksen sanoja lainaten voi todeta: ”Vittuako se kenellekään kuuluu, mitä toinen tekee.”

Sadetta kaipaa

Sadetta kaipaa
nuokkuva, hento oras,
tuo rakkaudella
siunattu, kuivaan maahan
suurin toivein kylvetty.

Eikö äiti opettanut sanomaan päivää

Mä sanon päivää,
sun silmäs harhailevat.
Minä kirjoitan
sinulle kirjeen, mutta
se onkin pulloposti.

Omat koirat saati kissat

Onko onneni,
ettei minulla ole
koiraa tai kissaa?
Hampaat tai kissan kynnet
perseessä sattuisivat.

Tankaa ja tankotanssia

Tankotanssija
kirjoitti runon, johon
väki ei usko.
Runoa ei voi syödä,
eikä tanssi elätä.