Seitsemän markan kirvesmittari

Pieni poika oli säästänyt rahaa pahvilaatikkoonsa jo pitkän aikaa, kuukausia. Laatikon pohjalle oli vähitellen kertynyt pennejä, viisipennisiä, markkojakin. Oli joulu tulossa ja omalla rahalla hankittu joululahja kangasteli lapsen mielessä. Äidille hän oli ajatellut sen ostaa, ei kenellekään muulle.

Osuuskaupan hyllyssä komeili sotakirveen muotoinen lämpömittari ja se oli pojan mielestä komeinta, mitä hän koskaan oli nähnyt. Pronssinvärinen varsi näytti vahvalta ja kaareva, leveä terä taipui komeasti. Varteen oli kiinnitetty valkoinen lämpömittari mustin numeroin, ja kirkkaassa lasiputkessa punainen neste kohosi nopeasti, kun mittarin alaosan pallukkaa puhalsi ja laski taas, kun mittaria vähän aikaa katseli kauempaa.

Tuli joulu ja lahjojen aika. Poikaa jännitti kovin, mitä äiti sanoisi lahjasta. Kun kaikki muut lahjat oli jaettu, haki poika piilostaan lahjoista parhaimman, kirvesmittarin äidilleen. Äiti avasi paketin ja ihasteli lahjaa kovin.

- Se maksoi seitsemän markkaa ja ostin sen omilla rahoilla. Saanko minä rahat sinulta takaisin?

Äiti tiesi lapsen hyvin säästäväiseksi ja ilo takaisinmaksusta oli molemminpuolinen. Nyt kuusikymmentä vuotta myöhemmin tuo lahjamittari roikkuu äidin seinällä vieläkin. Olen sitä itsekin aina ihaillut ja nyt tarinan kuultuani ihailen sitä vieläkin enemmän. Äidit rakastavat kirveitä, omalla rahalla ostettuja ja takaisin maksettuja. Se on aivan varma.



JK. Tuohon aikaan elettiin vielä vanhan markan aikaa eli ennen eurouudistusta oli Suomessa pennejä ja markkoja, sitä ennen taas markkoja. Yksi markka vastasi yhtä penniä. Kirvesmittarin hintalapussa lienee siis lukenut 700 mk.

Viimeinen kilometri

Vaik´on tankki täys
ja uutta asfalttia
loputtomiin, se
viimeinen kilometri
on joskus ajettava.

(Jorkille)

Miekka kivessä

Aikuinen ei voi millään ymmärtää lapsen ajatusta kuin vasta sitten, kun tämä aikuisena sen itse vanhemmilleen kertoo. Minulla on kolme poikaa, nyt kolmekymmenvuotiaat kaksospojat ja pian kaksikymmentäseitsemän vuotta täyttävä kuopus. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten vierailimme Hartolassa Nukketeatteritalo Mustassa ja Valkeassa Ratsussa (Musta ja Valkea Ratsu). Sieltähän ovat kotoisin mm. Ransu Karvakuono ja monet muut Pikkukakkosen tutut nukkehahmot.

Mustan ja Valkean Ratsun mainiossa nukketeatterissa saimme osallistua koko perheen kanssa karvakuonojen seikkailuihin. Mutta tuon vierailun kohokohdaksi ainakin nuorimmalle pojalle jäi pihalle rakennetun seikkailupolun kiveen isketty miekka. Vanhan tarinan mukaan siitä, joka saa miekan irti kivestä, tulee Englannin kuningas.

Istuimme autossa kotimatkalla toisen kaksospojan häistä ja muistelimme yhteisiä reissuja ja tapahtumia. Kuopus istui takapenkillä ja kertoi oman muistonsa tuolta nukketeatterimatkalta. Kun karvakuonot oli katseltu ja niitä ihmetelty, lähdettiin metsäpolulle katsomaan kuuluisaa miekkaa kivessä. Kun viimein polku aukesi suurelle kivelle, jonka sisällä on melkein kahvaa myöten pitkä miekka, mielikuvitus teki kuopuksesta välittömästi Kuningas Artun, pojan, joka vetäisi miekan kivestä ja josta tuli Englannin kuningas. Kaksoset yrittivät vuoron perään irrottaa miekkaa, mutta jämäkästi se vain pysyi kalliossa kiinni. Sitten tuli kuopuksen vuoro. Hän tarttui miekan kahvaan ja näki mielessään itsensä kuninkaana, kuningas Arttuna. Mutta mitä tapahtuisi, kun miekka irtoaisi? Muuttuisiko hän oikeaksi kuninkaaksi kruunuineen kärpännahkaviittoineen? Käsi piti lujasti kiinni miekan kahvasta ja voimakkaan varovasti pieni poika yritti nostaa miekkaa, mutta siinä se vain pysyi eikä inahtanutkaan. Helpotus oli uteliaisuutta ja rohkeuttakin suurempi, kun hän sai jäädä tavalliseksi pojaksi, joka voi lähteä kotiin isoveljiensä ja äidin ja isän kanssa eikä tarvinnut muuttua kuninkaaksi kaukaiseen maahan.

Muistan tuon hetken hyvin, mutta vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin sain omin korvin kuulla nuo tuntemukset ja lapsen ajatukset, voimakkaan mielikuvituksen aiheuttaman jännityksen, ehkä pelonkin ja suurtakin suuremman helpotuksen miekan pysyessä paikallaan. Voimaks elämys ei siis tarvinnut komeita kulisseja. Se tarvitsi vain hienon tarinan, suuren kiven ja miekan ja paljon kihelmöiviä kuvitelmia. Ja tunteista suurimmaksi nousi helpotus saada olla tavallinen pikkupoika lomareissulla kauniin kesäisessä maalaismaisemassa tuttujen ja turvallisten veljien ja vanhempien kuopuksena. Pysyköön vain miekka kivessään.

Riikalle ja Tuomakselle

Pienet sydämet
kaipaavat vain kotia,
jossa herätä
ja uskoa itseensä
ja luottaen nukahtaa.

Ei kaipaa muuta ihminen

Ei kaipaa muuta
ihminen kuin sydämen
rauhaisan, saaren
jostain, pienen poukaman,
sataman ja ankkurin.

Toisen onni on toisen uistin

Vaan kuulehan tätä, miten luonto järjestää mukaviakin yllätyksiä. Joskus se tosin tarvitsee alkuvalmisteluikseen epäonnisen ihmisen, mutta mitenkään pahansuovasti sen ei tarvitse epäonnekastakaan kohdella. Aivan muutaman euron esine voi riittää harmittavasti pilaamaan toisen päivän ja tekemään toisesta hyvin onnellisen ja kenties kylläisenkin.

Heittipä muuan mies hämäränkosteana kesäiltana uistinta keskellä järveä saaliin toivossa niin kuin kalastajat usein heittävät. Kului tunti, toinenkin eikä saalista kuulunut, kunnes viimein kelajarru soi ja vapa kaartui komeasti ja siima kiristyi, kunnes katkesi. Ei tullut saalista, vaan menipä järven pohjaan tai petokalan kitaan komea uistin.

Muutamia kesiä myöhemmin työnsi toinen mies veneensä vesille ja kaartoi keskelle järveä, viritteli vavat pyytämään ja sovitteli siimat sopivan syvälle. Eikä aikaakaan, kun jo kuha tarttui vieheeseen ja niin nosti mies kalan veneeseen nälkäisen seurueen syötäväksi. Vaan eipä yhdellä kalalla kauan iltajuhlia juhlittaisi eikä mahaa täytettäisi. Mutta kovin tuntui olevan järvi tyhjä ja Ahti antamaton. Kunnes taas tunnin, parin jälkeen nykäisi voima vapavarren mutkalle ja tärisytti siimaa vimmatusti. Vaan ei noussut järvestä potkiva saaliskala, vaan iloisesti vilkkuva ja villisti viipottava uistin. Olipa se tarttunut kalamiehen vieheeseen ja halusi nousta vedestä happea haukkaamaan monen monituisen vuoden jälkeen.

Kalamies puhdisti saalisuistimensa ja sitoi sen siimannokkaan ja laski pyytämään. Eikä mennyt kuin tuokio, kun jo iski siihen kattilan täyttävä, komea kuha. Kaukaa oli luonto viisas. Kun se uistimen edelliseltä kalastajalta riisti ja asetti sen toista toiveikasta odottamaan, tarkasti se paikan mittasi ja saaliskalan siihen iskemään ajoi.

Toisen tyhjä soppakattila on toisen onni. Lie tuo samainen kala viehettä jo edelliskesinä seuraillut, katsellut sitä sitten järvenpohjassa kuin maatuvaa raatoa, todennut sen toisena hetkenä varsin maukkaan näköiseksi saaliiksi ja iskenyt siihen suuret hampaansa ja pyristellyt viimein haavin kautta kalapataan. Toisen onni on toisen uistin. Mitäpä sitä luontoa vastaan väittämään.

Säkkipillinsoittaja

Kun nahkapussi
puhkuu tunnetta täynnä
ja pilli vinkuu,
ruutuhelma heilahtaa
silloin riemua suurta.