Höyrymyllärin kummipoika

Jo kaukaa hartikanvaaralaiset näkivät harmaanvalkoisen pölyn nousevan tasaisena pilvenä ylös vaaranrinnettä, ja yhdessä ihmeteltiin liikkuvaa vankkuria, jonka edessä ei kukaan hevosta nähnyt. Kun pilvi lähestyi, alkoi kuulua kumean tasainen hurina. Ihmiset kävelivät lähemmäs tietä ja pysähtyivät turvallisen matkan päähän odottamaan. Tiedettiin Kauri Hartikaisen käyneen Viipurissa ostoksilla, mutta mihin hän oli hukannut hevosensa, kun tyhjällä kärryllä tietä pitkin taivalsi. Kylällä oli puhuttu jo monta päivää, että kohta kurvaisi höyrymylläri automobiililla Hartikanvaaraan, mutta kovin moni ei tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa. Vanhemmat ihmiset eivät uskoneet, että kokonainen umpivankkuri voisi kulkea teitä pitkin ilman hevosta. Ja jos kulkikin, miten sen kukaan olisi saanut tiellä pysymään, päättömän ja hännättömän vossikan.
Kolisten ja kitisten kääntyi valkoinen automobiili kohti myllyrantaa, ja moottori paukahti tasaisin välein ja lennätti taakseen sinistä savua. Poikaset juoksivat Kauria vastaan ja kilpailivat, kuka ensimmäisenä pääsisi uutta ihmettä koskettamaan. Auton torvi törähteli ja pojat säikähtivät tuota ääntä ja pysyttelivät hetken kauempana tulijasta, mutta kohta pelko hävisi taas ja kilvan taputeltiin juoksuvauhdissa kiiltävänpölyisen automobiilin teräksistä kylkeä.
Jarrut vingahtivat ja vaunu pysähtyi keskelle Hartikaisen pihaa. Arvokkaasti istui Kauri ohjauspyörän takana eikä juuri kiirettä pitänyt ympärilleen katsella. Moottorin sammuttua tutki mylläri, että jokainen vipu ja kytkin oli oikeassa asennossa, tarkasti lattian ja polkimet ja lopuksi veti seisontajarrun kahvasta. Kirpeä narahdus kaikui pihan yli: Kauri Hartikainen oli ajanut kotiin ensimmäistä kertaa bensiinimoottorisella vankkurilla, automobiililla.
Kukaan ei uskaltautunut tulemaan aivan lähelle autoa. Pojatkin olivat siirtyneet kauemmaksi ja kihisivät ja arpoivat, kuka uskaltaisi ensimmäisenä suunsa aukaista ja Kauria puhutella uudesta kulkupelistä.
- Piäsöökö tuolla mäkkii ylös? Millä se kulukoo?
Kauri kertoi, että hän oli tullut yhtä kyytiä ajamalla Viipurista saakka. Oli ajanut mäet ylös ja lasketellut mäet alas ja pysähtynyt vain välillä lisäämään polttoainetta tankkiin.
- Ei tarvitse tämä hebo heiniä ei kauraa. Murajaa ja männä ryskää bentsiinillä.

Iloinen nauru helisi pihapiirissä, kun Jekaterina riensi puolijuoksua miestänsä vastaan. Kuin ei automobiilia olisi huomannutkaan tai pitänyt sitä varsin tavallisena asiana vaimo huudahti.
- Ka toit sie rinkelit?

Viikko juhannuksen jälkeen oli Soanlahden Hartikanvaaraan muuttanut Kauri Hartikaisen nuorempi veli Oleksi Hartikainen, joka oli viettänyt koko ikänsä ottopoikana Koiruvaarassa raatari Saastamoisen vanhimpana poikana. Raatari oli elänyt lapsettomana vaimoineen ja lehmimeen ja kun oli ollut Hartikanvaarassa housuja tekemässä, oli leikkipuheilla pyytänyt pikku-Oleksia pojakseen ja tälle luvannut mahan täyteen joka päivä. Köyhää oli ollut silloin Hartikaisen vähäisessä mökissä ja ruoka hakusessa aamua iltaa. Niinpä oli poika annettu hyvillä mielin raatarille kasvatiksi. Eikä ollut Oleksin elämä siitä huonommaksi muuttunut, vaan niin kuin raatari oli luvannut, täytti runsas ateria pojan mahan joka päivä ja Oleksi kasvoi vahvaksi mieheksi. Vaikka oli raatarille myöhemmin syntynyt omiakin poikia, ei ollut Oleksin osa siitä huonommaksi muuttunut. Oppi varttuissaan hyvän ammatin kasvatti-isänsä koulussa ja pystyi sillä aikaisena miehenä perheellensä leivän hankkimaan. Niin tuli Hartikanvaaraan uusi raatari ja Kaurille komea veli.

Kauri nosti vasullisen viipurinrinkeleitä Jekaterinan syliin. Kun Jekaterina oli mennyt rinkeleineen sisään ja ovi paukahtanut perässään kiinni, nosti Kauri automobiilin takaluukun auki.
- Tästä myö otetaa Oleksin kera. Mie sainkii samal kertaa nii veljen ku veljenpojankii.

Samalla kellonlyömällä, kun myllärit sytyttivät juhannuskokon palamaan, makasi Oleksin nuorikko, kaunis Irina lapsivuoteella ja saattoi maailmaan pulskan poikalapsen. Kun Oleksi näki ensimmäisen kerran poikansa, hän päätti antaa tälle nimeksi Andreas. Ei hän ollut tuota nimeä koskaan aikaisemmin ajatellut saati pohtinut. Nimi oli lapsella syntyissään.

Kyläläiset ihmettelivät koko päivän automobiilia ja tutkivat sen perinpohjin. Miten saattoi märkä aine palaa ja pyörittää moottoria, miten kesti kummi pyörässä sulamatta ja miten ilma sen sisällä. Monet olivat kysymykset ja monet olivat uudet ihmeet Kauri Hartikaisen pihassa. Mutta kaiken hälinän ulkopuolella istuivat jo kauempana rannassa Kauri ja veljensä Oleksi. Kertoi Kauri veljelleen tarinan seppä Ontreista ja tämän kohtalosta ja juhannuskokosta ja sepän viimeisestä matkasta maailmasta pois. Kuunteli Oleksi tarkasti veljeään.
- Mie näin miun pojassa Antrein heti, kun hää ol syntynt. Mikä kumma minnuu alko sit tänne vetämää? Tiesihää mie siust ja näist muist. Kasvatti-isä ei miulta mittää salant. Kaik mie tiesin, mut enhä mie osant kettää kaivata. Mut ku poika synty, miule tul kumma kaiho tänne Hartikanvaaraan. Täshä mie nyt oo akkoine mukoloine. Huomenis myös pietää ristiäisii. Antrei Hartikainen piäsööki höyrymylläril kummipojaks.

"Seppä Ontrei on isän koissa."

Kirkkoherran pöydän ääressä istui vaivaantunut mies. Kirkonkirja oli aukaistuna ja mustepullon jo melkein umpeen kuivunut suu muikisteli kuin jäätynyt matikka avannon reunalla. Isä Tenttu keräsi rohkeutta kirjoittaa, mitä ajatteli. Ihmiset olivat taipuvaisia puhumaan totena melkein kaiken, mitä uskalsivat todeksi ajatella. Karhut lensivät ja kotkilla saattoi olla kaksi päätä, lohikäärmeet mellastivat ja syöksivät tulta. Mikä oli totta, mikä katalaa mielikuvitusta, ei osannut aina ihmismieli toisistaan erottaa.
Imaisi kirkkoherra mustekynän metallista päätä ja kastoi terän pulloon, rapisteli ylimääräiset musteet, imaisi nenän kautta syvään henkeä ja alkoi kirjoittaa.

"Kuuluu palaneen Hartikanvaarassa juhannusyönä kokkovalkea tavallistakin kuumempana ja korkeampana. Tätä en uskalla toiks kirjoittaa, mutta monesta suusta olen kuullut samaa sanottavan. Olipa nostettu Kauri Hartikaisen kokon piälle seppä Ontrein kuvaksi tehty olkinen hahmo. Kaik sanottih sen oljesta olleen, mut hyö, jotka näyn näkiit, vannoot, jot siellä paloi seppä Ontrein maallinen maja lihoineen, luineen, kaikkineen. Suur isä taivainen minnuu varjelkoot hulluja hupajamasta, mutta tämän haluan ylös merkitä."

Kerrottiin, että seppä Ontrei oli humalapäissään maininnut Kaurille tahtovansa lähteä tuonilmaisiin kuin ahjon hiili kirkkaalla liekillä palaen ja ohuen harmaaksi tuhkaksi muuttuen ja ilmassa lentäen metsiin ja pelloille. Kovin oli hänestä tuntunut vastenmieliseltä ajatus maata syvällä haudan pohjalla sateiden liottamana ja kaiken maailman toukkien ja vönkiäisten syötävänä kuin haaskaliha ainakin tai jäätyä kankoksi kuin sianruho. Uljaampaa oli palaa hehkuen ja muuttua samoin tein tomuksi jälleen.

Isä Tenttu oli antanut itselleen kertoa monellakin suulla, että olivat höyrymyllyn miehet menneet jo kohta hautajaisten jälkeen kaivamaan seppä Ontrein vielä lahoamattoman ruumiin ja piilottaneet sen ensin Jekaterinan ruoka-aitan muhajääkasan alle säilöön ja sieltä sen sitten siirtäneet tuulenkaatojen ja metsänalusten sekaan kokkoon. Eivät olleet kuitenkaan vainajaa arkivaatteisiin pukeneet ja kokon päälle istumaan nostaneet, vaan makuulle olivat hänet siveästi asetelleet. Kuin varmemmaksi vakuudeksi rakensivat myllärit olkilyhteistä sepän hahmon kokon huipulle kuin ristiksi kirkon torniin. Kun ei kirkko antanut ruumista polttaa, tulivat ystävät tointa omin päin hoitamaan. Kukapa heidät siitä tuomitsisi, jos ei taivaan suuri Jumala. Ja Jumalalla oli avarampi katsanto niin elämään kuin kuolemaankin kuin ihmisellä konsanaan. Ei ollut väliä Hänelle, tuliko ihminen tykönsä luineen, lihoineen, vai nousiko höyrynä tai vaeltaisi harmaana tuhkana tuulen teitä taivaisiin.

"Kun ihminen siirtyy tuonilmaisiin, jiäp hänest muisto vain. Hauta on kiinni ja siinä puine risti piällä. Kuka uskoo, kuka epäilöö hauvas kenen olevan, vain Jumala totuuden tietänöö. Miule se riittää ja muulle maallisel vallal. Kuka tämän täst joskus lukenoo, ei kykene enää heitä tuomitsemaan. Seppä Ontrei on isän koissa ja väen muistiloissa."

Suora lähetys Öljymäeltä

On kuultu huhua, että Jeesus olisi tulossa. Onhan noita lappusia ollut sähköpaaluissa jo pitemmän aikaa: JEESUS TULEE - OLETKO VALMIS? Mutta kovin monelta lipsuvat nuo lappuset ohi silmien ja viesti ohi korvien kuin se kuuluisa sandaali öljymäen rinteellä. Mutta nytpä ovatkin muutamat amerikkalaiset televisioyhtiöt virittäneet kamerat öljymäelle ja koko maailma voi seurata suorana lähetyksenä elikkäs livenä Jeesuksen mahdollista uutta tulemista. "Ehhehhehe", sanoo varmasti moni. Mutta entäs jos?
Kannattaa siis seurata suoraa lähetystä

http://www.daystar.com/israel/live/

Teksasilaisen Daystar Television Networkin videokamera päivystää kellon ympäiri Jerusalemin Öljymäkeä kuin big brothersin valvova silmä. Minulla on kuitenkin sellainen aavistus, että aivan lähipäivinä nähdään jonkilainen haamu kiipeämässä Öljymäen rinteellä vähän siihen malliin, että tulossa ollaan. Aina jollakin suomalaisella turistilla sen verran on huumorinpilkettä silmäkulmassa. Ja promilleja veressä.

Ei natissut maailman napa

Juhannusaatto laskeutui hennoksi hämäräksi ja hyttyset alkoivat hyppelehtiä autereisessa ilmassa ja niiden siivet välkehtivät metsänrajaan laskevan auringon punahehkuisessa kilossa. Myllärit lauloivat pihakivellä kaulakkain ja tanssivat kasakoiden malliin saappaanpohjat rapisten ripaskaa kuka mitenkin. Jekaterina huolehti palavan soihdun Kaurille ja pyysi tätä sytyttämään kokkovalkean, ettei jäisi kokonaan komea kokko semmoisenaan jokivarteen seisomaan. Piti toimittaa seppä Ontrei tuon ilmaisiin ahjon tulipunaisena savuna lentämään ja korkeuksiin nousemaan kuin alkukesäinen kiuru.
Rätisten syttyivät alimmaiset oksat ja tuli kipusi oksa oksalta ylemmäs ja pian se kurkotteli kiihkeänä olkiukkoa ja tarttui ensin kiinni sepän oikeaan lahkeeseen, nousi siitä varovasti ylös ja kohta jo leimahti reppu ilmiliekkiin, pyöritti siinä tovin keltaisia ja punaisia lieskoja ja hamusi hattua päästä. Tuli punersi taivasta ja olkiset kipinät kiirehtivät ylös päin, tarttuivat ohueen tuuleen ja laskeutuivat alemmas kunnes lämmin viri kaappasi ne taas ja nosti kohti korkeuksia, sammuivat mustaksi nokipisteeksi ja leijuivat alas jokeen. Sinne ne uivat alavirtaan. Katsoi Kauri mitään puhumatta olkiukon matkaa, kiivasta taistelua tulta vastaan ja voimatonta vajoamista lopuksi maahan, pihamaalle, veteen, toiselle rannalle metsän reunaan. Niin oli kuin ihmisen matka tuon seppä Ontrein olkihahmon tulinen taival kokon harjalta olemattomiin, kipinöiden, kiivastellen, nousten ja laskien ja lopulta sammuen ikuisesti solisevaan virtaan.
Herkisi hetkiseksi mylläreitten humala kokkotulta katsellessa, mutta kun vaimeni viimein kiivain rätinä ja tulen melske, jo lauloivat miehet taas kuin elämään takaisin vironneina. Jo rapisivat saappaat pihasoralla ja kohosi oluinen tuoppi korkealle.
- A vot harasoo. Seppä Ontrein matka on piättynt. Kipunat syttyit ta sammuit. Semmost se on tää meijän elämä. Vaan sitä myö emmä käy suremaa.

Nousi aurinko juhannuspäivää virittämään ja karkea hiillos savusi rannassa. Nukkuivat myllärit kuka missäkin pitkin pihaa kuin maailman lapset äitinsä kammarissa. Aamuöinen kaste kimalteli ruohonkorsissa, ohut usva liikkui maan rajassa ja maailma nukkui syvästi juuri ennen heräämistä. Koira haukahti vaaran toisella puolella. Sen ääni kajahti vain kerran ja vaikeni sitten. Jokin oli liikahtanut hiljaisessa yössä, mutta pysähtynyt sitten taas. Ei natissut maailman napa, ei päästänyt ääntäkään.

Juhannussaunassa

Kun lehmät oli lypsetty ja ruokittu ja tallin asukkaat syötetty ja hoidettu, toivotti Jekaterina eläimille hyvää juhannusta vihtomalla kosken kuohuista nostettua vettä koivuvitsaksilla ja siunasi jokaisen eläimen erikseen niin niityllä kuin sisällä tallissakin.
- Mie mitä siule, sie hyvä miule.
Miehet olivat lopettaneet arkiset askareet jo aiemmin ja lämmittivät juhannussaunaa. Palavan puun kitkeränsuloinen tuoksu lepäsi kesäisen päivän yllä kevyenä kuin poutapilvi maan ja taivaan välissä. Ilma oli yhtä tyyni kuin keskikesäinen tuokio. Vain haavan lehdet liikahtelivat pitkien kantojen päässä verkkaisesti kuin tuulta odotellen, heilahtelivat kuulostellen lähes liikkumatonta ilmaa. Kuovin huuto kulki taivaan yli kaikuvana ja lekuttavana. Jekaterina pysähtyi kesken askareen.
- Kulliit huuteloo.

Konsta keräili itselleen niin mieluisia nahanpaloja ja asetteli ne ikiomaan kirstuunsa hyvään järjestykseen. Pojasta oli kasvanut melkein mies ja hänen tekemistään kengistä puhuttiin jo kuin oikean nahkasuutarin kengistä. Parempia ne olivatkin. Kaupunkireissuillaan toi Kauri pojalleen parhaat nahat, sellaiset, joita ei tavallisten kyläsuutarien verstaissa kukaan ollut nähnyt. Konsta leikkasi arvokkaat nahat huolella eikä montakaan palasta vuodasta hukkaan mennyt, vaan keksi hän kaikelle käyttöä milloin mihinkin koristeeksi ja silmän iloksi. Kun kovin monta juhlapäivää ei keskelle viikkoa asettunut, tuli hienoinen hartaus ja liikkeiden hitaus tuohon juhannusaaton puuhaan, ja vaatimattomatkin nahanpalat saivat uutta arvoa tulossa olevasta juhlasta.

Höyrymyllyn kattila pihisi jäähtyessään ja vaimea kolina kajahteli tuskin kuuluvana myllyn nurkilla. Pari vielä myllyllä touhuavaa miestä kanniskeli jauhoja hevoskärryyn ja kun työ oli tehty, saattoi isäntä kääntää hevosensa kohti kotia ja myllärit puistella valkoiset jauhopölyt puseronsa etumuksesta ja asettua juhannusaaton verkkaiseen tunnelmaan muitten mukaan. Kauri katsoi miehiä ja näki heidän lakaisevan myllyn portailta siihen varisseita jyviä ja norkkoja. Hitaita olivat jo miesten liikkeet eikä niissä ollut enää arjen kiireen tuntua. Kun myllyn ovet lukittiin ja avain tuotiin Kaurin taskuun, laskeutui juhannusaaton juhlava tuntu koko Hartikaisen pihapiiriin ja kaikki kiire jäi lopullisesti. Myllärit istahtivat saunan portaille tupakoimaan ja puhelemaan, mutta päivän töihin ei enää puheissakaan puututtu. Oli tyytyväinen ja työtä tehnyt olo. Kauri astui saunan porstuaan ja nosti reppunsa kuistille. Hitaasti hän aukaisi repun nahkaiset nyörit, kaiveli kuin hidastellen reppua ja iloisen paperinen kilahdus kirkasti miesten katseet kohti Kaurin repussa tonkivia käsiä.
- Mitähä se on mahtant apteekkar tänne kätkii?

Hartaina istuivat miehet ja maistelivat pullon sisältöä.  Ja kuin kesäisen juhlan humahtava humu nousi ensimmäinen ryyppy suloisen makeasti päähän ja nosti hyvän olon tunteesta miehen melkein portaista irti. Jo pyöritti ryyppy päässä sanoja sikin sokin eikä kukaan niitä ensin osannut oikeaan järjestykseen laittaa. Mutta kun tasaantui tuokioksi tuima tujaus, aukesivat myös sanaisen repun tummaksi pehmenneet nyörit ja kuuli Kauri kiitoksen miestensä sanoissa.
- Sie se perkele et paha mies oukkaa.

Yskäisi löyly kiukaasta kiukkuisen ja tulisen henkäyksen miesten jauhopölyiselle iholle ja kyyristyivät nuo polviensa varaan, mutta nousivat taas pian kuin häveten kuuman löylyn polttavaa tunnetta.
Kuuma sauna ja tuliset ryypyt saivat miehet puhisemaan kiukaan löylyä vastaan, mutta kun vähän rauhoittui kiehuvan veden pihinä kivillä, jo viskattiin uutta perään.
- Myö emmä perkele ole tult tänne vilust värisemmää. Kauri. Heitä vettä kivil. Siehä se höyrymyllär out.

Ruokapöydän kattoi Jekaterina yhdessä piikojensa kanssa pihamaalle. Keskellä pöytää oli kokonainen uuniporsas. Piimäsaavi oli täytetty reunojaan myöden ja leipää oli monella alusella. Vastakirnuttu, keltainen voi näytti kuin keskikesän aurinko olisi laskeutunut leipiä tervehtimään, ja kullankeltaiset siiat lepäilivät savuntuoksuisina riehtilöillä. Puisesta kiulusta laski Jekaterina vaahtoavaa olutta mukeihin ja saunan kuumentamat punanaamaiset miehet kaatoivat oluet hengittämättä mahaan. Miten olikaan elämä hyvä ja täysi Hartikanvaarassa. Miten kaukana olikaan kylmä ja nälkä. Miten kaukana kipu ja tuska. Eikä murhetta missään. Ja kohta jo nousi säkki jos toinenkin isännän jos toisenkin kärryyn. Ja kohta taas jauhettiin jauhoa niin, että kirpeät kipunat vain myllynkivistä lensivät. Eikä kukaan ollut huonoa miestä koskaan myllyllä nähnyt. Parhaasta päästä olivat Kauri ja Jekaterina, kunnian mieheksi oli Sassa kasvamassa ja perkele...
- Jos ei Konstan saapas kelpaa kuninkaalle, kulkekoot paska paljasti jaloin. Semmie vaan saatana sanon, jotta täs se on talo, jotei kuaja nin migäh. Ei sitä kuaja kiukkuine karhu, ei kakspäine kotka.

Onneksi jäi Vieno tekemättä

Kyllä Jumala oli hyvin kaukaa viisas, kun loi kaikessa kiireessään vain kaksi sukupuolta. Miten erilaiseksi elämä olisikaan muodostunut toisesta kylkiluusta ja kolmannesta sukupuolesta. Kovin on helppoa, kun miehen pitää löytää nainen ja naisen oikea mies. Useimmat ihmiset löytävät parinsa, jos eivät ole kovin ronkeleita ja monet löytävät jopa sielun kumppaninsa, sanotaan. Mutta kun kahden toisillensa sopivan ihmisen pitäisi löytää vielä onnensa varmistukseksi kolmas aivan eri sukupuolta oleva ihminen, kävisi perheen perustaminen varsin hankalaksi. Olisi siis vaikkapa mies, nainen ja vainen. Mies ja nainen ja vainen muodostaisivat täydellisen perheen eikä lasta saataisi aikaiseksi ilman kaikkia kolmea. Hmm.
Kun nyt pariskunta saa kaikessa rauhassa olla kahdestaan ja puuhata monenlaista mukavaa, pitäisi aina odottaa sitä kolmatta vaista onnea täydentämään. Ja kun nyt mies ja nainen ovat illalla vaikkapa hyvin levätyn viikonlopun jälkeen aktiivisia keskenään riemuitsemaan, kotiutuu vainen väsyneenä viikonloppupäivystyksestä eikä riemusta tulekaan edes kahden kauppaa saati kolmannelle korvapuustia. Tuollaisen elämän jälkeen ajaudutaan helposti avioeroon. Mutta kuka noista kolmesta eroaa kenestä, jos tunteet kuitenkin kulkevat ristikkäin? Mies rakastaa naista ja vaista, mutta nainen ei pidä siitä, kun vainen on aina töissä. Vainen taas rakastaa sekä miestä että naista eikä halua antaa avioeroa pelkän liian työn tekemisen takia.
Perheessä on kolme lasta ja heidän huoltajuutensa sitten jaetaan avioerossa sekä miehelle, naiselle että vaiselle. Mies saa joka kolmas viikonloppu olla viikonloppuisä, nainen joka kolmas viikonloppu on viikonloppuäiti ja vainen on joka kolmas viikonloppu viikonloppuräiti tai -risä. Kaikki kolme lasta ovat eri sukupuolta: yksi on poika, toinen tyttö ja kolmas syntyi syttönä. Voi voi. Avioliittoneuvolassa palaa valo yötä päivää, kun tietokoneohjelmat arpovat huoltajuutta kuin viralliset valvojat lottoa lauantaisin.
Kyllä Jumala oli kaukaa viisas, kun ensin loi Aatamin ja sitten Eevan ja jätti homman sikseen. Olisivat menneet maapallon navat sekaisin, jos olisi Jumala vielä vaikkapa viekkauttaan tai aivan huvin vuoksi puhaltanut hengen Aatamin toiseen kylkiluuhun, Vienoon.

Juhannus teki tuloaan

Viikkoa ennen juhannusta päätti Hartikanvaaran kesästä humaltunut väki kuin yhdestä mielestä heittää murheet ja surut seppä Ontrein kanssa samaan hautaan. Ei kummennut pohtia päivät pääksytysten ihmisen pahuutta, kun ilo kuitenkin asui kesäilloissa murhetta vahvempana, ja surua kirkkaampana se nousi auringon lailla jokaiseen aamuun. Kun aurinko muutamaksi yön tunniksi laski vaaran taakse päivän kierrosta levähtämään ja uutta päivää odottamaan, hiljeni arjen työ ja ajatukset kulkivat ihmisten mielissä onnellisia polkuja etsien. Kesäyönä ei uni ollut syvintä.

Kosken partaalle nousi komea kokko, kun väki ajoi metsänpohjilta tuulenkaatoja ja oksia ja latvuksia hevoskuormittain Kaurin koskenmutkaan. Sakeana sorisi puhe, iloisesti helähti nauru ja kauniina kuulsi Jekaterinan hento ääni, kun hän lauloi juhannusaskareita tehdessään. Ei olisi kulkija uskonut tuossa kylässä koskaan surua olleenkaan. Riemullista oli väen melske. Koirat hyppivät korkeuksiin kohoavan kokon ympärillä ja haukkuivat kuin olisivat toisilleenkin halunneet kertoa kuoleman jo kauaksi kaikonneen ja ilon pintaan nousseen taas pitkästä aikaa. Juhannus teki tuloaan.

Aattoaamuna kannettiin alajuoksulle kevättulvien kuljettama veneen raato kokon päälle. Se aseteltiin huipulle kokka kohti itää, ja hankaimiin sidottiin airot ja keskituhdolle istutettiin ihmisen kokoinen olkinukke, jolla oli reppu selässä ja suurilierinen hattu päässä. Kovasti se muistutti seppä Ontreita, kun repunsuusta pilkottivat vielä rautaiset pihdit kuin kotkan nokka.

Rantaan lähelle ruoka-aittaa rakennettiin tanssilava. Suuren suuri se ei ollut, mutta hyvin siihen mahtui puolenkymmentä paria jenkkaamaan. Soittajan penkki naulattiin lattiaan kiinni, jottei kukaan hurja sitä heittäisi illan päätteeksi kokkotulen ruuaksi tai saamattoman soittoniekan mukana kosken kuohuihin. Kun tiedettiin Kaurin käyneen Sortavalassa ja repun kovasti kilisseen kotimatkalla, varottiin jättämästä irralleen pihamaalle mitään, mikä saattaisi innostaa voimantunnossa juhannusta juhlivaa miestä koettamaan voimiaan. Kiveä toki saattoi pyörittää pahinkin päsmäri päissään pitkin pihamaata, mutta heittämään noita Hartikaisen pihajärkäleitä ei kyennyt yksikään mies koko Karjalassa. Se tiedettiin.