Lökki-Ontrei ja Vasili

Neljä vuotta höyrymyllyn valmistumisen jälkeen aloitti Kauri uuden talonsa rakentamisen.
Eipä ollut Karjalan metsässä niin pitkää honkaa, että se olisi Kauri Hartikaisen talon seinäksi yksin riittänyt. Veistivät taitavat miehet hirsiin salvoksia puolelleen niin paljon, että kuudet hullaat laskettiin kylänpuolelle näkyneen. Kolmeen kerrokseen nousi talo. Ensimmäisen kerroksen pohjoispäähän rakennettiin myllyn konttori ja eteläpäähän myllyllä vierailleiden herrojen ja rahamiesten vieraskamarit. Toiseen kerrokseen sisustettiin huoneet Jekaterinalle ja Kaurille sekä Konstalle ja nuorimmalle pojalle, Sassalle. Kun kerran puuta ja väkeä ja rahaakin oli, rakennettiin sellainen talo, että oli mieleinen ja väelle tilava. Kolmanteen kerrokseen ei koskaan noustu työtä tekemään, vaan oli lepoa varten pyhitetty talon ylimmät huoneet.
Vähän erilleen päärakennuksesta nousi vielä saman vuoden aikana renkitupa, jossa käypäläiset työmiehet asustivat kuka lyhyemmän, kuka pidemmän ajan. Vaikka istui Kauri kurkihirrellä kiireisiä ja pitkiä päiviä, jauhoi mylly lisää rahaa kirstun pohjalle. Ei tarvinnut pelätä pohjan yhdestä talosta paljastuvan.

Alkoivat talon valmistumisen aikoihin myllyrannassa kuljeksia Tanjosen vääräleukaveljekset Lökki-Ontrei ja Vasili. Eivät olleet nuo liialla ahkeruudella pilattuja miehiä, mutta sitäkin enemmän kävi heillä turpa. Olivat jo monien vuosien ajan katsoneet Kaurin työntekoa, ja mitä enemmän vaurastui mylläri rannassaan, sitä löyhemmin kävivät veljesten suut. Kulkivat talosta taloon ja puhuivat, mitä olivat muka muualla kuulleet ja mitä eivät olleet missään korviinsa saaneet, keksivät itse karvareuhojensa alla ja jo tovin kuluttua keksimänsä itsekin uskoivat. Toki taloissa nuo miehet olivat tavoiltaan tutuiksi tulleet ja torpissakin tiedettiin juttujensa perä. Mutta ihmisen mieli on niin ottavainen, että aikansa samoja asioita kuunneltuaan alkaa niihin helposti itsekin uskoa. Tulee pian kissasta ilves ja koirasta susi, tulee purosta virta ja hapettomasta lampipahasesta mitä kalaisin järvi. Semmoinen on ihmisen mieli. Miten helppo onkaan ystävä ystävää vastaan kääntää ja miten helppoa on pieni kauna ja mitätön tora vihaksi ihmisten välille vääntää. Kun puhuu ja itsekin uskoo, ei totuutta enää voi valheesta erottaa kukaan. Niin kulkivat Tanjoset Hartikanvaaran hiekkatietä ja käännyttivät väkeä vähitellen Kauria vastaan.
Oli kuitenkin kylässä miehiä ja naisia, jotka eivät tuohon joutavan puhumiseen uskoneet eivätkä enää Lökki-Ontreita ja Vasilia pirttiinsä päästäneet. Kun näkivät miesten lähestyvän pihaansa, pistivät he oven visusti säppiin tai usuttivatpa jotkut vihaisen rakkinsa miesten kulkua kiusaamaan.

Kauri tiesi veljesten vinkeet ja oli nähnyt kateuden ilkeän pilkkeen kiiltävän näiden silmäterissä, kun olivat tiellä ohi mennen puhutelleet ja kuulumisia kyselleet. Vaan eipä arvannut Kauri kuitenkaan miehiä niin kelvottomiksi kuin sitten eteen sattui. Ei uskonut, että käsipäivää tervehtinyt saattoi niin katalaksi heittäytyä muutamasta kiiltävästä kolikosta tai kahisevasta setelistä. Mutta ihminen on ihmiselle pahempi sutta, joka elämäänsä ilman suurta päämäärää nälkäisenä jolkottaa ilman järjen häivää ja joka silloin tällöin pihasta lehmän tahi vasikan nälkäänsä tappaa. Ei riitä ihmiselle lihanpala, ei kokonainen teuras. Kaiken se ahneudessaan tahtoo ja sen omakseen ottaa vaikka Jumalan luoman järjen kokonaan hukaten.

Ei täyttänyt ruoka kaikkien vatsaa

Mitä hurjemmin soi Kaurin höyrymyllyn pilli ja mitä sankempaa savua työnsi piippu Hartikanvaaran kuvetta vasten, sitä kaunaisemmaksi kävivät muutamat kyläläiset kuin tuo onni ja menestys olisi ollut heidän laaristaan pois. Mylly ei pyörinyt enää pelkästään Kaurin voimin, vaan tarvittiin miehiä jo useampiakin ja lähenteli parhaimpina päivinä miesten määrä kymmentä. Heille Kauri maksoi palkan kuin tapana oli. Sen sai jokainen, mitä työstään ansaitsi eikä yhtään enempää eikä markkaakaan vähempää. Jos joku ei Suomen suuriruhtinaan markkaan sattunut luottamaan, sai hän palkkansa nostaa keisarin ruplina ja kopeekoina. Niitä oli Kaurin kirstussa sievoinen kasa. Pietari ei kaukana ollut ja kulki sinne kärry jos toinenkin kukkuroillaan höyrymyllyn kivien jauhamaa ruista ja vehnää ja litistipä toinen pää myllystä kauraryyneistä mukavia pikkulättysiä, joista keitti taitava emäntä nopeasti puuron työmiestensä aamiaispöytään. Oli noille kauraisille hiutaleille keksitty jo nimikin ja niitä puhuteltiin kautta kauniin Karjalan maan Katrin kauraryyneiksi.
Kun aukaisi Kauri kirstunsa työmiehilleen ja mylläreilleen palkkaa maksaakseen, punertui joittenkin miesten niska synkemmäksi kuin heinäkuinen taivas ukkosen edellä. Ei muistettu enää edellistalvista nälkää eikä ajateltu lasten pelkästä nälästä paksuiksi pullistuneita mahoja, vaan olisi haluttu monissa miehin koluta kirstun pohja näkyviin ja sen peitto omiin taskuihin kaapia viimeistä markkaa ja ruplaa myöten. Niin oli ihmisen muisti lyhyt. Sanottiin Kaurin miesten selkänahasta rikkautensa repineen, vaan ei muistanut kukaan enää sitä pientä miehen alkua, joka omin käsin koskensa rakensi, joka savuavat rauniot tulipalon jälkeen rannasta raivasi ja joka Pietarista asti jokaisen höyrymyllynsä pienimmänkin mutterin haali kasaan ja kiven kerrallaan rantaan raahasi hyvinvointia rannasta jauhamaan. Ei kiinnostanut ketään ne kymmenet ja sadat tunnit, joita Kauri pitkinä öinä valvoi myllyään suunnitellen ja sen rakentamiseen tarvittavia rahoja laskien. Niin oli miehen muisti lyhyt. Ei monikaan enää muistanut, miltä näytti Hartikanvaara vielä joitakin vuosia taakse päin. Pitkiä olivat syksyiset viikot, kun yhdellä hevosella niityt kynnettiin.
Kulkivat miehet talosta taloon, mökistä mökkiin ja kylvivät kiukkua Kauria kohtaan, missä ikinä liikkuivatkin. Oli kuultu kaukaa sisämaasta, että torpparit olivat perustaneet jo moniin pitäjiin omia yhdistyksiä, joilla köyhän väen etua ajettiin. Mutta ei ollut tuossa Soanlahden Hartikanvaaran kylässä yhtään niin köyhää, että olisi pitänyt sille oma yhdistys oloa parantamaan perustaa. Oli ollut työtä jo monien vuosien ajan eikä ketään käännyttänyt Kauri myllynsä ovelta, jos vain jauhettavaa oli tai muuten oli kulkijan maha tyhjä. Aina keitti Jekaterina nälkäiselle puuron pöytään ja makoisat piiraat suuressa uunissa syötäväksi lämmitti.
Mutta ruoka ei täyttänyt kaikkien vatsaa. Kiiltäviä kolikoita ja sileitä seteleitä halusivat toiset, vaikkeivat kaikitenkaan olisi työhön niiden eteen kovin ryhtyneetkään. Eivät kulkeneet Hartikanvaaran miehet huonoissa vaatteissa tai kengittä jaloin edes kuuminpaan kesäaikaan, vaan rahaa oli suutari taloon tilata kengät jalkaan naputtamaan tai raatari istuttaa tuvan pöydälle takkia tai housuja ompelemaan. Vaan ei riittänyt rikkaudeksi kylläinen olo ja lämpimät vaatteet, ei hevonen tallissa ja lehmä navetassa, ei kana munimassa ja lammas villaa kasvamassa. Oli rikkaus vain yhdellä ihmisellä kirstun pohjalla kosken partaalla ja se pohja piti esiin kaivaa vaikka väkivalloin. Niin olivat  miehet sen asian valmiiksi ajatelleet ja pitkin vaaraa ihmisten päähän takoneet.

Sorsat pelastivat Suomen - sunfaraa

Suuret asiat ovat pienestä kiinni. Kun Neuvostoliitto miehitti vuonna 1968 Tsekkoslovakian, Suomi säästyi tuolta surulliselta kohtalolta aivan sattumalta. Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB oli nimittäin jo valmistellut laittamaan rajan yli Suomeen 200.000 miehen ja 5.000 panssarivaunun kokoisen sotajoukon. Mutta sitten puuttui armollinen kohtalo peliin ja itään päin kulkikin neuvostoagenttien hätäinen viesti: "Operaatio seis. Täällä on miljoona miestä hampaisiin asti aseissa."

Tuo viesti oli totta. Suomessa alkoi tuona samaisena miehityspäivänä sorsajahti, ja miljoona miestä seisoi Suomemme rannoilla. Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallallallallaa...

Isä-Tentun kohmelon maku

Kirjoitti isä-Tenttu kirkonkirjaansa tärisevin käsin seuraavat säkeet:"Kaunis on maailma Jumalan luoma, vaan kauniimmaksikin se voipi tulla. Ei ole kauneus pelkästään, mitä silmä näkee tai korva kuulee, vaan on se myös sitä, miltä nälgäisen vatsas tuntuu. Kun on kylläinen ihminen, ei ole hän ilgiä toisellensa, vaan kääntää kuppinsa toisen syyvä.  Jos on janoon ihmisellä juomaa juuva, ei hän toiselta juuva kiellä. Sen mie eilen Kauri Hartikaisen höyrymyllyllä kokea sain. Ylen äijält ol syyvä ja juuva.
Hurajaa Kaurin höyrymylly nygöi kosken partaalla da jauhaa vehnäset da rukiit hyvät uunis paistaa. Ei ole hätä migä siinä kylässä. Mie myllyn eilen vihkasin da hyvän palkan työstä sain. Kauniisti minnuu katsottih da hyväks sanottih. Hosboti bomilui."
Ei jaksanut isä-Tenttu kirjaansa kiinni laittaa, vaan niiltä sijoiltaan siirtyi hän ehtoollisviiniruukulle ja maistoi tuopposen, parikin. Muutaman tovin kuluessa ja hämäräisen kesäaamun kirkastuessa päiväksi muuttui papin ilme valoisammaksi ja suu kosteammaksi, vaikka kohmelo pitikin miestä otteessaan koko pitkän päivän.
- Ka liigua suolua ol Katrin keitoksis. Niin hutajaa piäraiska ja täräjää pättäräine jot.

Istahti nurmeiselle heinikolle mies ja kaatui siitä selällensä makaamaan. Nousi kiuru ylemmäs ja lauloi, nousi kohti taivasta kertomaan iloiset kiitoksensa uudesta kesästä, kertoi puolisostaan ja pesästään, jonka juuri oli kukkaniitylle rakentanut ja kertoi pitkästä matkastaan vuorten yli takaisin kotiin tuon maassa makaavan törkyturvan kirkon kupeille. Niin kiitti se laulullaan luojaansa. Iloitsi se aurinkoisesta kesäpäivästä ja valkoisista pilvistä, leppeänä leuhavasta tuulesta, väräjävistä haavanlehdistä, iloitsi kärpäsistä ja muista lentävistä hyönteisistä, joissa oli kylliksi syötävää niin sille itselleen kuin myös pesää vartioivalle puolisolleen ja siellä nokka ammollaan ruokaa odottaville poikasilleen. Laskeutui alemmas se ja katseli lentämisen kiireiltään suu auki heinikossa makaavaa harmaapartaista papin pakanaa ja visersi kuin olisi ääneen nauranut ja kohosi taas korkeuksiin. Elämä lennätti pitkin poikin, näytti niin ilot kuin surutkin, kaiken kantoi eteen katsottavaksi. Mitään ei pitänyt toista parempana eikä nostanut toista ylemmäs, vaikka sen toinen iloksi ajatteli, toinen suureksi suruksi tunsi.

Vaan kääntyipä kiurun vatsa kesken lennon nurin päin, ja ponnisti lintu suolensa tyhjäksi ja loiskautti valkoisen liemen maassa makaavan papintursan kuorsausta punovaan suuhun. Nielaisi räkäparta elämän pehmentäneen näkyleivän eikä antanut sen untansa häiritä. Vaan maistui suu herättyä vieläkin pahemmalle kuin konsanaan Kaurin myllyltä palattua.
- Mie olen taintkii syyvä linnunpaskan.
Joskus saattoi tuo turjake olla aivan oikeassa ja tietää täsmälleen asioiden todellisen perän.

Rumasti puhumisen kulttuuri

Kun kaksi poikaa syntyy,
Kun kaksi poikaa kasvaa nuorukaiseksi,
Kun kaksi nuorukaista muuttuu mieheksi,
Kun kaksi miestä ostaa moottoripyörän,
Kun kaksi miestä kasvattaa parran,
Kun kaksi miestä saa päälleen nahkaliivin,
Kun kaksi miestä ryöstää pankin,
Kun kaksi miestä tuomitaan,
Kun kaksi miestä suljetaan tyrmään,
Kun kaksi miestä herää,
Kun kaksi miestä alkaa puhua,
on syntynyt rumasti puhumisen kulttuuri.
Voi vittu. Mistähän tuokin johtuu.

Höyrymyllyn pilli puhalsi vihaiset vihellykset

Pitkän talven yli kuului Hartikanvaarasta seppä Ontrein pajavasaran kalke, ja Kaurin piilukirves muotoili hirret hirsien lomaan niin taitavasti, ettei Jekaterina tahtonut saada rivettä väliin sopimaan.  Niin nousi Soanlahden pitäjän Hartikanvaaran kupeeseen Kaurin omin käsin rakentamalle koskelle höyrymylly. Kun ensimmäiset pesälliset onkapannun alla poltettiin ja kun valkoinen höyry lattausi pilveksi kylän ylle, soi myllyn pilli pitkään ja sai metsän rytisemään ja Jänisjärven vedenpinnan väräjämään. Rymistelivät hirvet lepikoissa pillin ääntä pakoon, kirmaisivat ketut ja karhut koloistaan esiin ja vauhkoina loikkivat ja laukkasivat metsä rytisten syvemmälle salolle, jotteivät olisi kuulleet sitä uuden ajan airuen voittolaulua enää koskaan uudestaan. Meuhkasivat metsot siivillään puiden latvat väpäjämään ja käänsivät kurjet auransa takaisin tulosuuntaansa. Kalaparvet pärskivät rannoilta syvempiin vesiin. Niin oli voimallinen ja paineen alla antavainen Kaurin höyrymyllyn kirkkaan kiiltävä pilli.
Kerääntyi koko kylän väki pihamaalle ja näkyipä joukossa aivan tuntemattomia ihmisiä aina Koiruvaarasta asti. Puhui joku venättä ja kuultiin Ruotsin maalta tulleitten kummallista kieltä. Oli kiirinyt kauas puhe uudesta myllystä ja monet ajoivat sisämaasta pitkienkin matkojen päästä ihmeen näkemään. Säikähtivät pillin uljasta ulinaa myös ihmiset ja peittivät korvansa ja naurussa suin toisiaan katsoivat ja kummastelivat, miten saattoi vesi kiehuessaan kehittää niin valtaisan voiman. Muistivat sitten, että saipa se kahvipannun kannenkin iloisesti hyppimään ja perunakattilan päällisen tanssimaan vain kevyesti kiehuessaan.
- Vuan tuollainen kattila ku yl kiehuu ja posahtaa, suap siinäi koko kylä semmoisen löylyn jotta.

Imelä tuoksu levisi pihapiiriin, kun isä Dimitri heilutti suitsutusastiaansa ja posmensi edestakaisin kävellessään ja siunasi Kaurin komean höyrymyllyn uusiin toimiin. Laittoi hän savuavan astiansa myllyn portaille ja otti käteensä saunakiulun, joka oli täytetty kosken vedellä.  Siunasi pappi veden hyväksi, puhdisti sen pyhin sanoin, kastoi veteen juurisen harjansa ja viskoi ja virpoi vettä aivan jokaiseen myllyn nurkkaan, koloon, komeroon, viskoi myllyn kiville ja jauholaareihin, siunasi höyrypannun ja tulipesän, kasteli konttorin pöydän ja seinät ja kynät ja paperit, puhdisti pyhällä vedellä juuttiset säkit, myllylle ajetut ylivuotiset viljat. Ja kun elettiin pääsiäisen jälkeistä aikaa, muistutti isä Tenttu vielä niin rakennuksia kuin ihmisiäkin, ettei siellä oltu omasta tahdosta ja halusta myllyä vihkimästä, vaan suuresta armosta ja ylösnousseen Kristuksen Golgatan kankaalle väkivalloin vuodattaman veren voimasta.
- Kristus nousi kuolleista.
Niin sanoi pappi.
- Totisesti nousi.
Niin vastasi suuri joukko myllyä vihkimään tullutta rahvasta.
Seppä Ontrei ei halunnut jakaa kunniaansa kenenkään muun kuin Kaurin kanssa, vaan tuumasi isoon ääneen.
- Totisesti se nousi, vaan myö se Kaurin kanssa nostettiin. Mustat ja nokiset olliit rauniot ja kivet piloil palaneet. Vuan onkii nyt semmoine mylly rannas, jot pöläjää viel pitkää vehnänen tomu vuaran kupeel eikä lopu hänest onka nii kauan ko Kaurin koskes vettä piisajaa pannuun lorottaa ja metsäs koivuu uunilunkust sisäh työntää.
Totesi isä Tenttukin, ettei Jumalan voima yksin riittänyt myllyä koskenpartaalle rakentamaan, vaan käytti välikätenä joskus kovinkin kummallista väkeä. Niin kuin oli taas todeksi nähty ja omin korvin ruokottomin sanoin kuultu.
Kun kääntyi keväinen päivä illaksi, asetettiin monen kyläläisen voimin kirkonmies rilloihin ja lyötiin hevonen sutsiperällä kotimatkalle. Keinui rantaheinä illan leppeässä tuulessa ja keinui kärryssä papinturilas ympäripäissään kuin Karjalan korpien kevääseen herännyt käki tummauumaisen kuusen kuuta kurkottavassa latvassa. Kaurin höyrymyllyn pilli puhalsi vielä monta vihaista vihellystä laskevan auringon perään.

Isä Tentun ensimmäinen hymy

Satoi lunta, ja isä Dimitriä paleli ajatus pitkästä ja pimeästä talvesta, vaikka elettiin vasta lokakuun puolta. Nahkaiset saappaat luistivat joka askeleella ja tien pintaan jäi lähes yhtenäinen jälki kuin latu. Ilma höyrysi hengityksen ympärillä ja laskeva aurinko punoi sädekehää kohti Hartikanvaaraa kiirehtivän kirkonmiehen ympärille. Hetken olisi voinut luulla pyhän miehen matkaavan maankamaralla, mutta iltapäivän kuulaan auringon valo ei tehnyt tuosta räkäparrasta sen pyhempää kuin oli hänen ajatuksensa ja puheensa yksinäisellä tiellä. Kun puolipohjattu saapas luisti uudella lumella, ajatteli isä Tenttu enemmän perkelettä kuin jumalaansa ja puhutteli tuota kuin parasta ystäväänsä.
Astui tupaan liukkaasta lumesta kiukkuinen mies. Vaan nopeasti muuttui miehen synkkä ilme keväiseksi auringoksi ja leskenlehdiksi, kun Jekaterina käveli miestä vastaan ja pyysi astumaan peremmälle. Pysähtyivät papin silmät Jekaterinaan eivätkä suostuneet hänestä irti laskemaan. Tarttuivat korvansa Jekaterinan ääneen eivätkä enää muuta kuulleet. Oli nähnyt mustiin pukeutunut mies jumalaansa kauniimman ilmestyksen, ja kuin palavan pensaan juurelle olisi tuo itsensä laskenut istuutui isä Tenttu avoimen uunin kupeeseen penkille ja jähmettyi niille sijoilleen silmineen, korvineen.
Kauri istui papin viereen samalle penkille ja toivotti harvinaisen vieraan tervetulleeksi.
- Loppuit siult vehnäset vai maltaat vähiks mäniit?
Ei kuullut isä Tenttu kysymystä, vaan istui kuin talven ensi pakkasten palelluttama varpusraukka oksallaan. Toisti Kauri hänelle kysymyksen ja jo heräsi turjake kuin syvästä unesta isännälle vastaamaan.
- Vot veikkone miula semmoista. Ruogua on, liebuskii on syyvä da bivusguo juuva. Vehnästä on da mallasta. Mie sinnuu tavata vain tahoin, kiriköl suabumah käskemäh, vihille mänemäh. Siula kaunis vaimo on, valmiit obligat. Hosboti pomilui sie synnissä tiällä elät. Sie tule kiriköl mie siut äkikseltään vihkasen.
Kauri otti uuninpankolta lehden ja alkoi sitä lukea. Isä Tenttu katsoi miestä ja ihmetteli.
- Sie venättä luet?
- Ka luen venättä.
- Mitäbö nygöi kirjuttamah käy ryssä?
- Ka sitäbö en tiijä. Mie kun en ryssää ymmärrä.
Heitti Kauri kellastuneen lehden kuumille hiilille ja paloivat kohta Pietarin keväiset uutiset keltaisella ja vihreällä liekillä ja muuttuivat mustiksi haituviksi tulen yllä leijailemaan. Oli ollut höyrymyllyn osien suojana Pietarin Sanomat.

Seppä Ontrei kolisteli lumia porstuan lattiaan ja rymysi sisään rautasepän raskain askelin.
- Ka perkele, räkäturpa on tupahan tullut, kirikön tuatto suattanut itsensä tulen eteh sulamah.
Jekaterina katsoi vihaisesti seppään. Ei sentään saattanut kirkon miehelle mitä tahansa saastaisesta suustaan päästää. Mutta seppä oli rautansa takonut ja niin paljon hiilen pölyä sisuksiinsa vetänyt, ettei miestä enää helvetin hiillokset ja hehkuvat ahjot paljoa pelottaneet. Eikä ollut tuo ruokoton rautaseppä koskaan kirkonmiehiä muitten yläpuolelle nostanut. Miksipä olisi. Ei ollut jumala hänen tietään tasoittanut, vaan kiveä kiven perään eteen kasannut vastukseksi ja pois väännettäväksi. Ei ollut talvella tulta sytyttänyt lämmikkeeksi, vaan oli luita myöten jäisenä mies matkansa taivaltanut milloin minnekin rautaa takomaan.
- Miust nähe joutaa semmoine jumala matkoihe männä jok'ei sikiöstään huolta kanna. Jos miul laps olis, en häntä hankeen työntäis kylmää kärsimää. En antais nälgiä nähä, vaan hälle leivän voiteleisin. Ka jos laps sairas olis, häntä hoivajaisin. Vuan kuka tuloo taivaast auttamaa nälgäist ja viluist? Sielä mitä ole. Ukkospilvii ja lumsaet. Sitä siel piisovaa.

Synkäksi kävi isä Tentun ilme seppä Ontrein puheen aikana. Mutta eivät sitä sepän sanat synkentäneet, vaan kaikki ne viekkaat ajatukset, jotka pappireuhan päässä mellastivat.  Silmänsä seurailivatkin herkeämättä Kaurin kaunista naista ja mielensä reuhtoi nuoruuden huumassa. Tiesi mies, ettei lahosta puusta ollut enää siltaparruksi väkevän virran ylle, vaikka ajatus muuta tahtoi. Tiesi, että nuorukainen hänessä oli ohut ja häipyväinen kuin valkoinen höyry kiehuvan lihapadan yllä.

- Isä Dimitri on hyvä ja käy pöytään.

Jekaterinan ääni soi heleämmin kuin tuhat kultaista kelloa ja isä Tenttu hymyili ensimmäisen kerran elämässään.