Kauri kuuli enkelien laulavan

Kirkonkellot kilkattivat ja kalkattivat ja lopulta kumisivat ja moikasivat, ja höyrykone puski ilmaan vitivalkoista höyryä, kun se pyöritti pitkää kampiakselia. Kymmenet eri mittaiset kammet hakkasivat monen kokoisia kelloja. Mustanaamainen ponomari heitteli kalikoita koneen punaisena humisevaan pesään ja paksukintainen käsi nakkasi luukun kiinni varmoin ottein ja nopeasti, ettei naama olisi tullut entisestäänkin mustammaksi. Poika vilkaisi Kauriin ja hymyili tälle niin, että valkoiset hampaat näkyivät kuin helmet mustan simpukan kuoressa.
Hevosen kokoisen säiliön kyljessä pyöri miehen korkuinen metallipyörä ja sen puolat vilisivät Kaurin silmissä kiihottavasti. Pyörän päällä oli remmi, joka maahan lyötyjen ohjaisrautojen kautta kulki pitkällä rautatangolla ohjattavalle vaihteistolle. Kun ohjainrautoja liikuteltiin, remmi pöyritti kartionmuotoisen metallisangon eri kohdista kulkiessaan kampiakselia halutulla nopeudella. Ponomari työnsi kaikin voimin kammesta ja kellot kilkattivat ja kalkattivat ja kumisivat ja moikasivat vieläkin kiivaammin, ja mustakaapuiset munkit ja papit riensivät kuka mistäkin kohti kirkkosalia rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa vaatimattomasta, mutta sangen yltäkylläisestä elämästä. Myös Kauri olisi juuri sillä hetkellä halunnut juosta tummien hahmojen mukana Jumalaa kiittämään suuresta riemusta ja ilosta, mikä hänen sydämessään juuri sillä hetkellä vatkasi elimiä ja kiehutti verta ja humisutti päätä ja tärisytti käsiä ja jalkoja. Jos oli hän luullut höyrykoneen vain myllyn rattaita pyörittävän ja kiviä toisiaan vasten kihnuttavan, näki hän aivan itse koneen pystyvän vaikka kirkonkelloja soittamaan.
Ponomari pinkaisi juoksuun pihan toiseen reunaan ja kohta jo soi kaunis sävelmä ja täytti pienten kellojen suloinen helinä koko kirkkopihan ja kokonaisen kaupunginosan. Oli poika avannut toisen höyrykoneen venttiilit puhaltamaan voimaa kellopelin rattaisiin, ja kauniimmin kuin Kauri oli koskaan kuullut kellojen helisevän, soi suloinen sävelmä iloisesti kuin tuhannet satakielet olisivat yhtä aikaa hänelle laulaneet. Istahti Kauri kaiken tuon yltäkylläisen äänen äärellä maahan ja itki ylitsevuotavasta onnesta. Hänen korvansa olivat kuulleet Jumalan enkelien laulavan ihmisen pojan käsien kautta.

"Tapasin vuosien jälkeen Gauril Hartikaisen. Kertoi hän miule merkillisen tsuakkunan. Oli Pietarissa käynyt ja siellä Jumalan nähnyt, muttei silti miule kasteeseen tullut. Huastoi oman nähneensä, ei kirkon kultaiseen ristiin naglattua. Mitä tarkoitti, en mie tiijä. Mäni matkoihinsa mies ja rallatti männessään. Kutsukkua Gauriliks eilleen, miusta nähe. Mie sitä kastetta mihin tarvize. Niin sanoi ja nagratti männessään ylen äijält. Mie tämän kirkonkirjaan kirjoitan. Näin tein."

Kauri löytää höyrykoneen

Suussa maistui pietarilaisen kievarin tanakasti pantu olut ja kieltä kirveli poltettu tupakka. Kauri katsoi ulos pienestä ikkunapahasesta, josta juuri ja juuri läpi näkyi. Ikkunalasi oli valunut ja vääristi maisemaa ja sai sen taipuillen elämään. Katu oli vilkas ja äänekäs kuin ei olisi koskaan yötä ollutkaan. Pietarissa ei ollutkaan yötä. Oli vain valoisaa tai pimeää.
Tornion miehistä ei Kauri tuon illan jälkeen kuullut eikä heitä näkemään päässyt. Maa lie heidät niellyt tai toimet vieneet toisille teille, mutta yksin joutui Gauril Hartikainen höyrykonettaan etsimään. Miehet olivat kyllä sen paikan kertoneet, mutta mistäpä oudosta ja suuresta kaupungista sellaisen osasi löytää semmitenkään, kun ei tainnut yhtään venäjän kirjainta lukea. Vaikka olikin höyryn voima ja mahti kärsimässä karvaan tappion bentsiinin tuoksuville huuruille, moottorin mahtavalle paukkeelle ja kumipyörien pehmeälle menolle, halusi Kauri kuitenkin kiivaasti nähdä sen, mitä oli hakemaan tullut. Ei voinut syrjäyttää mies päästään ajatusta matkansa alkuperäisestä tarkoituksesta.
Kun mustassa yössä kiersi ajatus automobiilista Kaurin päässä, pyöritti hän mietteitä monilta suunnilta, katsoi asiaa sieltä, tuumasi tuolta. Ei ollut hän käynyt aiemmin suurissa kaupungeissa eikä tiennyt mitään näitten elämästä, mutta kuvitteli kuitenkin, ettei kaikki hyvä voinut kuitenkaan olla vaan Pietarissa. Vaikkei hän ollutkaan nähnyt automobiilia aikaisemmin, saattoi hän kuvitella sellaisia muuallakin olevan. Oli sellaisia varmaan Suomessakin. Oli Viipurissa kenties. Oli varmasti. Rikkaita kauppiaita oli kaupungissa monia, oli hänelle kerrottu. Oli säiliöittäin bentsiiniä, jota ilman ei suostunut automobiili kulkemaan. Jos ajaisi hän automobiilin Soanlahdelle tai Suistamolle, loppuisi kulku kuitenkin lyhyeen ilman tuota punaista hajuvettä. Vertasi hän taas höyrykonetta ja polttomoottoria. Vesi virtasi ikuisesti omatekoisessa koskessakin eikä loppunut se niin kauan kun sataa jaksoi. Vettä mahtui jokiuomaan ja taivaaseen ja puuta kasvoi metsä enemmän kuin onkapannuun työntää jaksoi, niin ajatteli Kauri ennen kuin aamu oli valjennut.
Hevonen asettui valjaisiin ja mies läsäytti suitset lautasille ja hevonen nykäisi kärryt liikkeelle. Kohta oli tuo pari yhtä Pietarin kadun jatkuvan liikkeen kanssa. Hevonen korskahti kievarin kohdalla kuin unohtaakseen ne suuriääniset Lapin miehet, jotka joihkasivat ja lauloivat ja kirosivat, löivät hevosta suitsiremmillä, vaikkei kiireellä ahtailla ja täysillä kaduilla ollut sen suurempaa virkaa kuin syyskuisella auringonpaisteella puun lehteä oksassa kiinni pitämään.
Tarkasti kuuntelivat Kaurin korvat, ja kun hevonen asteli hitaasti ohi kultatapulisen kirkon, kuuli Kauri kuin muurin takaa kolkkeen ja kihinän ja näki valkoisen höyrypilven nousevan kevätkesäiselle taivaalle.
- Klonk, klonk, klonk, tsssssiiiiiiiiihhhhhh PONG PONG PONG PONG......KLING KLANG - KLING KLANG...

Ensimmäinen yö Pietarin kauniissa kaupungissa

Keväisen kiukkuinen yötuuli kolisutteli ikkunaluukkuja ja lattian alla rapisteli hiiri. Ohut viri lepatteli öljylapun mustassa sydämessä ja kitkerästi käryävä lamppuöljy haihdutti Kaurin nenästä viimeisenkin haitusen bentsiinin suloisesta tuoksusta. Ei tullut uni.
Loppukevään harmaan pimeässä yössä Kauri tuijotti huoneen kattoon, jonka lauta oli melkein mustaksi tummunut, mutta jossa näkyi vaaleaksi haalenneita lohkeimia. Ajatteli mies kaikkea näkemäänsä. Ei ollut ehtinyt vielä höyrykoneelle asti, kun oli Lapin miesten matka tyssännyt ensimmäiseen matkalle osuneeseen kievariin. Oli istuttu ja tupakoitu. Oli tupakoitu ja juotu. Oli juotu ja juovuttu ja juovuspäissään kotikontua kaivattu ja kättä väännetty, kunnes piti yösijaa lähteä etsimään.
Kaasulamput valaisivat kihisten kivisiä katuja. Mutta ei asettunut Pietarin kaunis kaupunki pimeän tullen nukkumaan, vaan sitä virkummaksi kävi se, mitä mustemmaksi yö muuttui. Se ajoi hevosilla edes takaisin, vinkuivat vossikkavankkurit, kolisivat puiset pyörät, nauroivat iloiset naiset, meuhkasivat miehet kuin kukkopojat naisten ympärillä. Leijui sakea sumu kievareiden oviaukoista viilenevään iltaan, höyrysi lämpö ja tuprusi tupakan savu. Ajoi se automobiileillaan pienten valojen tuikuttaessa niiden keulalla. Paukkui ja kolisi. Kolisutti ikkunoitaan ja ikkunoiden luukkuja, aukoi ja sulki. Heitti lokavettä ikkunasta kadulle ja lotisi ja haisi. Kaiken tuon ja paljon enemmän teki kaupunki, joka ei suostunut maate käymään.
Tunsivat Tornion miehet Pietarin yösijat kuin omat taskunsa, niin sanoivat. Olivat olleet illan jos toisenkin kievarin paksukantisen pöydän ääressä, juoneet tuopposen toisensa perään ja aamulla heränneet milloin mistäkin murjusta kohmeloaan pitämään ja suolapalaa hankkimaan kauheaan oloonsa. Oli heillä Kauri mukanaan ja huoli tästä suurempi kuin itsestään. Osoittivat tälle kortteerin suuren sillan kupeesta rautahevosen vieressä olevasta majatalosta, jossa yö ei maksanut enempää kuin viisi kopeekkaa. Kuudennella sai aamulla syödä tai jättää syömättä, jos niin tahtoi.
Ei tullut uni, ei. Jos rautaan kolon koversi ja siihen sopivan rautapalan asensi ja tuon rautapalan kankeen kiristi ja kangen vauhtipyörään liitti ja kun vielä koloon bentsiininhöyryä puhalsi ja perään kynttilänliekin, jo räjähti mokoma ja sai vaunut liikkumaan ilman hevosta.
- Miehän en heboisen viereen kuolemaan ala. Mie mieluimmin bentsiiniin hukun.
Niin ajatteli Kauri ensimmäisenä yönään Pietarin kauniissa kaupungissa. Vaan ei nukkunut silmällistäkään eikä maistunut aamulla kopeekan kyrsä.

"Net ajavat täälä tuommosella..."

Pillin huuto oli monisävelinen kuin jäniksenpojan kuolinparkaisu ketun hampaissa. Hevonen korskahti ja nosti muutaman kerran päätään ja reuhtoi suitsia ja puri suu vaahdossa kuolaimia. Se ei ollut koskaan aikaisemmin joutunut kuulemaan kokonaista kaupunkia työn touhussa, menemässä sinne ja tulemassa ties mistä, hakkaamassa lekalla katukiviä ja rautatankoja, ajamassa rautavanteisilla rattailla kipinät sinkoillen.
Yhtäkkiä hevonen nousi etujaloilleen ja työnsi täysiä kärryjä taakse päin ja oli kaatua aisoihin, kun vastaan tuli sinistä savua ilmoille puskien, paukahdellen ja torvi töristen suuri vaunu ilman hevosia. Mies siellä istui ja istui nainen kauniissa kesäleningissään. Kaurin pelästyneet silmät olivat suuret kuin suitsirenkaat ja suunsa apposen auki.
- Jo vain sie taijat pelätäkki tuota.
Tornion kauppamiehiä nauratti, kun he näkivät Kaurin kauhun ja suurten silmien hämmästyksen.
- Net ajavat täälä tuommosella automobiililla.
Oli Kauri kaupunkiin ajaessaan nähnyt hevosettomia vaunuja katujen varsilla, muttei niistä yksikään ollut liikkunut saati sellaista maailmanlopun ääntä pitänyt. Ohut haileansininen pakokaasupilvi leijui vielä ilmassa, kun Kauri ymmärsi hevostaan käskeä eteen päin kulkemaan. Kun pelko ja säikähdys oli tasaantunut, ymmärsi mies haistaneensa ihanaisen haisun kuin puhtaan naisen tuoksun saunan jälkeen. Sen perään oli aivan pakko kääntää päätä ja vetää sieraimiin niin kauan kuin se ilmassa viipyili.
- Se on bentsiinin haju, jonka sie haistoit. Se vie miehen menneshän ko puhthan vitun haju.
Kauri kyseli miehiltä, oliko siinä automobiilissa höyrykone. Tunnin päästä hän tiesi polttomoottorista yhtä paljon kuin Lapin miehet yhteensä. Hän oli ajanut melkein kokonaisen viikon kotoaan Pietariin katsomaan höyrykonetta, mutta olikin kuin suloisen sattuman oikusta melkein törmännyt hevosensa kanssa automobiiliin, jonka voimanlähteenä oli hajuvesi, bentsiini. Ei tarvittu halkoa pesään eikä vettä säiliöön. Sen sai jättää kaivoon juotavaksi tai koskeen kohisemaan. Riitti kun kaatoi punaista bentsiiniä tankkiin ja veivasi moottorin pyörimään. Jo alkoivat puut vilistä ja tuuli ujeltaa korvissa, kun pyörivät kummipyörät ja korskui edessä sen seitsemän hevosvoimaa.

Kauri kohtaa Pietarissa Pohjolan pojat

Kevät sulatteli pälviä Jänisjärven rantamaille, ja kauas saloille kuuluivat kumahdukset auringon lämmittäessä järven jäätä, kun se aamuyön kylminä tunteina vielä viimeisin voimin yritti itseään koossa pitää. Mutta ei osannut enää yhtenä olla, vaan ryskyen ja paukkuen hajosi se ensin pitkiksi railoiksi ja viimein jäälautoiksi kesää kohti. Kun tiputteli myllyn katolta viimeisen lumilumpareen vesinorona porraspieleen, ei Kauri enää saattanut paikallaan olla, vaan teki tuskaisena lähtöä Pietariin. Talven jyvät oli jauhettu ja uusi sato seisoi vielä siemenviljana syvällä laareissa. Oli aika valjastaa hevonen ja valmistaa itsensä matkaan.
Jekaterina laittoi säkkiin suolalihaa, kuivattua kalaa, tuoretta leipää ja roppavoita ja muutamaksi ensimmäiseksi päiväksi vasullisen piirakoita, jotka suolaisessa kirnuvoissa säilyisivät pitkänkin matkan ja antaisivat Kauri-kullalle uutta voimaa hevosta Pietariin asti käskeä.

Laaja oli Laatokka sivuitse kulkea, kun ei enää uskaltanut jäälle lähteä matkaa oikaisemaan. Kävi joskus puhuri aavalta selältä kuin vimmainen viima takkia päältä repimään, mutta jo toisena päivänä käänsi tuulen lounaaseen ja kuin kesäinen vieno viri heilutti se Kaurin hiuksia ja oli silloin matkanteko leppoisaa ja kävivät ajatukset kiivaina höyrykoneen syvimpiin sisuksiin. Hevonen ei Kaurin ajatuksista ollut moksiskaan, vaan hitaasti ja pää riipuksissa se askelsi kapeaa kärrytietä kuin olisi ennestään määränpäänsä tiennyt. Kun kävi tie huonommaksi, virkistyi hevonenkin kuin uutta olisi aavistanut näkevänsä ja ennen kokemattomaan menevänsä.

Kuusi suloista auringonnousua laski Kauri matkalla kokeneensa ennen kuin alkoi näkyä kaunis Pietarin kajo. Kauas erottivat miehen innosta säkenöivät silmät korkeita ja kullasta kimaltavia kirkon torneja. Kurkottivat ne paljon korkeammalle kuin konsanaan Suistamolla tai kotikirkolla ja välkyttivät ne kultiaan kuin iltataivas ruskoaan pitkin horisonttia. Kävivät tiet vähitellen leveämmiksi ja alkoivat kärryjen rattaat pomppia mukulakivillä ja soi Kaurin korvissa ensimmäistä kertaa suuren kaupungin kumu ja värähtelivät kuvajaiset silmissä kuin tien kivipintaa tunnustellen. Mitä syvemmälle kaupunkiin Kauri ajoi, sen paremmin viihtyi hän kärrynsä istuimella. Mitä sankemmaksi kävi väen määrä, sen vähemmän hän siellä vieraaksi itsensä tunsi. Vaikkei ollut Kauri koskaan ennen nähnyt mitään niin suurta ja väkevää kuin oli Pietarin kaupunki taloineen, siltoineen, kauppoineen, tehtaineen, laivoineen, kirkkoineen kaikkineen, pelkäsi hän siellä vähemmän kuin myllynsä pölyisellä parvella.
Kiersivät Kaurin kirkkaat silmät seinästä seinään, porttikongista porttikongiin, pihasta pihaan ja etsivät kuumeisesti konetta, jota hän oli tullut ihmetellen etsimään. Kuuntelivat korvansa, mistä tulisi sellainen jyske, jonka höyry aikaan sai. Mutta melusi kaupunki yllä ja alla ja sivuilla eikä ollut helppo siitä valtavasta äänten rummutuksesta erottaa mitään erikseen muuta kuin hevosten kavioiden kopse ja kärrynpyörien jatkuva kolina.

Fontanka-joen ylittävällä Anitshkovin sillalla seisoskeli miesjoukko ja kuuli Kauri sen haastavan tuttua kieltä, omaa kieltä puhuvan. Pysäytti hevosensa miesten rinnalle ja huusi istuinlaudalta kuin olisi tuttunsa nähnyt ja kysyi, keitäpä olivat tsuhnat. Katsoivat miehet Kauria ja jo nosti yksi kätensä tätä kohti tervehdykseen. Kertoi lähteneensä jo vuosia sitten kaukaa pohjoisesta, väylän varresta Torniosta.
- Jo vain met olema kaikki Lapin miehiä. Sivistyksen perhän läksimmä näitä ryssän rensseleitä kattomhan. Sole poka mikhän. Van mikä se sinua orilla ajattaa?
Kertoi Kauri miehille höyrykoneen perässä heboisella ajavansa ja monta päivää matkalla olleensa.
- Jo vain met olemma höyrykonhen nähäneek kaikki. Sole poka mikhän. Lähe meijän matkhan, nin saatat sieki semmosen nähä ja varsin kummassa hommassa sittenki.
Nousivat miehet Kaurin kärryyn ja jatkoivat Nevski Prospektia pitkin  pohjoiseen. Nousi jo höyry kaukaa korkealle ja kuului metallisen pillin maailmaa halkova ujellus.

Höyrykonetta ei halla haittaa

Kaukana maailmalla koneet kävivät jo kuivallakin maalla pelkän höyryn voimalla. Kauri oli kuullut puhuttavan noista mahtavista masiinoista, joiden kitaan työnnettiin halkoja, ja kuuman veden paineella sitten koneet ryskivät ja jopa liikkuivat kuin hevoset pitkin maita ja mantuja. Kosken partaalla istuissaan mies mietti, miten paljon mukavampaa olisi jauhaa jauhot lauhoilla mailla varsinkin talvisaikaan, kun kylmä höyry tunki puseron alle ja sai lihaksen vilusta värisemään. Voisiko sellaisen tulipesän yllä porisevan kattilan saada valjastetuksi myllyä pyörittämään.
Valvoi mies pitkiä öitä, kuunteli poikiensa ynähtelyjä ja yskähtelyjä, varoi kääntyissään herättävänsä vieressään maannutta Jekaterinaa, näki mielessään valtavan rautapadan ja sen alla rätisevän punakeltaisen tulen, korkeat liekit, pihisevän höyryn ja pyörivät rattaat. Aivan tarkkaa kuvaa hänellä ei ollut, miten höyry niitä rattaita pyöritti ja miten niiden vauhtia hillittiin. Eikä se tärkeintä asiassa ollutkaan. Hänen ei tarvinnut vielä asiaa yltä ympäri ymmärtääkään, kunhan vain tiesi, että jollakin muullakin keinoin saattoi myllynkiveä pyörittää kuin vesirattaalla, jonka voima väheni, kun koskesta keskikesällä vesi kävi vähiin tai pysähtyi kokonaan talven paukkupakkasiin.

Aamuöisin nousi Kauri ylös, kasteli kessunsa laukkuryssältä ostamallaan hyväntuoksuisella öljyllä, haroi ja hämmenteli rouhetta, haisteli sen makeaa tuoksua ja levitteli kessuriiveet uuninreunalle kuivahtamaan. Hiljaista oli miehen työ, mutta päässä jyrisivät monenlaiset koneet, pyörivät rattaat, iskivät vasarat ja jauhoivat kivet, remmit läpsyttivät ja humisivat ja rautainen vauhtipyörä lapatti remmin alla kuin märkää säkkiä olisi laudalla hakattu kaksin käsin. Kaurin korvat olivat kuulleet monenlaista tarinaa ja vaikkei hän ollut kuunaan nähnyt minkäänlaista muuta konetta kuin vesimyllyn, hänen päässään piirtyivät kuvat selkeiksi ja kauniiksi kuin olisivat siinä uunin edessä valmiina olleet. Kun hän paineli vuoroin peukalollaan, vuoroin etusormellaan kessuja tiiviiksi piippunsa kyhmyiseen koppaan, kun nosti hehkuvan kekäleen uunista ja sytytti piippunsa, päätti hän lähteä Pietariin konetta katsomaan. Siellä niitä oli, jotka vaunuja pitkin teitä kuljettivat, jotka kutoivat kangasta, jotka jauhoivat jauhot ja saivat laivat seilaamaan. Sellainen kone oli nähtävä ja sellainen kone oli kotiin tuotava myllyn permannolle jyskämään. Pietarissa elettiin nykyaikaa.

Vallesmannia kauniilla kädellä

Helmikuun toisena viikonloppuna oli jo vuosikymmenten ajan pidetty Soanlahden kirkonkylän kellotorninmäellä Holotna-markkinat, jonne ajoivat niin isännät kuin rengitkin, emännät ja piiat. Kahden päivän ajaksi unohdettiin työt ja toimet ja jätettiin talot ja torpat, kissat ja koirat, siat ja lampaat ja tihkuen lypsävät lehmät vähäväkisimpien vanhusten hoteisiin. Valjastettiin voimakkaimmat hevoset kirkkoreen eteen ja ajettiin maantie lumesta pöllyten ja helmikuisten lumihilusten kirkkaassa kimalteessa kuka minkäkin vaaran kupeesta holotnaa kylille pitämään.
Miesten puhe porisi kuin lihaisa muuripata ja iloisesti solisi naisten nauru, kun kauniita kankaita käsiteltiin, huulia kirkkaiden peilien kuvajaisille mutristeltiin, suuren Venäjän koreita tavaroita hypisteltiin laukkuryssien kojuilla, maisteltiin viipurinrinkeliä, tsupukkaa syötiin, tsultsinalla mahat täytettiin, viinaa pullonsuusta juotiin, hilpeästi humalluttiin ja kohta jo nyrkkiä tarjottiin hentoisestakin varresta leveillä harteilla heiluneeseen päähän. Iloista oli toranpito eikä muutamaa mustelmaa jääty kauaksi aikaa itkemään.
Vei Kauri Jekaterinansa markkinoille joka vuosi oli ilma mikä hyvänsä, oli sulattava suvi tai pirskuva pakkanen. Jo alun kolmatta vuosikymmentään käyvän Kaurin olemus oli voimakas kuin nuorella oriilla, ja hänen rinnallaan näytti Jekaterina kuin olisi kirkon alttarilla seisova kultainen kynttilänjalka, kuin tammen katveessa kukkiva pihlaja, kuin omenapuun oksaan puhjennut valkoinen kukkanen. Ihmiset pysähtyivät katsomaan heidän jälkeensä, ja miesten silmät paloivat kuin tuliset kekäleet kauniin naisen perään.

Istuttiin Kynkkäkievarin hollituvassa ja Jekaterina katsoi haikeasti ikkunasta ulos mielessään lapsuudenkotinsa kaukana Pietarissa, kun susikarvahattuinen, sankia mies kihnutti jäistä tietä pitkin ja astui kylmissään sisään.
- Pärkkele. Minä oottanut kyyti markkinapaikka toinen tunti. Missä holli kuhna?
Sudenkarvaista hattuaan reiteensä läpsien tulija kirosi ja katsoi jokaista miestä silmiin ja naista rintoihin.
- Missä holli?
Mies käveli Jekaterinan eteen ja tarttui tätä olkapäistä.
- Missä holli kuhna?
Jekaterina säikähti ison miehen kiukkuista kieltä ja tuijottavia silmiä ja mitään ajattelematta sivalsi tätä avokämmenellä pakkasen rusottamiin kasvoihin.
- Mäne matkoihes holliloihes kera, prusoprosa.
Ei ollut Jekaterinalla aavistustakaan, ketä löi eikä ikinä olisi tuota suurimmassakaan kiukussa lyönyt, jos hänet olisi vallesmanniksi tiennyt. Mutta eipä tuosta naisen käden tuimasta tujauksesta ollut vallesmanni moksiskaan, vaan istahti kaikessa rauhassa kievarin penkkiin, huusi kyypparia pöytään olutta tuomaan ja vahvempaakin sai tuo kurja kolpakkoon kantaa, jos kannussa vain oli.
- Noin kaunis käsi ei tämä naama ole lyöty. Sen kunnia nyt koko kievari ryyppä kruunun kirstu pohja ylös.
Laulu raikui pitkin Soanlahden kirkonkylän kujia, kun hollitallin ovet olivat sepposen selällään ja tallivieraat päissään kuin Karjalan käet.
Katsoivat humalaisen Kaurin silmät kaunista Jekaterinaa.
- Sie se mänitkii miestä lyömää.
- Ka mänin. Vot siitä hyvän palkan sain ja holli monta kyytii.