Raakkuvat varikset, parkuvat pahaa oloa

Vuosisata vaihtui toiseksi, mutta pakkanen paukkui samalla lailla kuin ennenkin. Kovimmilla pakkasilla saattoivat Kaurin myllyn rattaat jäätyä ruskean keltaiseksi paakuksi, joka suvesi sulaksi vasta ensimmäisiin leutoihin lämpimiin. Virta oli voimakas, ja kauas näkyi helmeilevä ja ohuessa auringonvalossa hilisevä sumuhuntu sulan veden yllä kuulaina pakkaspäivinä kuin kertoen kylien asukkaille, että jossakin sentään elämä hyrisi ja ratas saattoi rallattaa, vaikka maailma kovin kuolleelta näytti. Jekaterina kaunistui kaunistumistaan päivä päivältä, mitä kauemmas pakeni köyhyys ja mitä syvemmäksi kävivät myllytien reenjalaksien jäljet. Raskaat reet natisivat ja hevoset korskahtelivat paksuja huuruja kylmiin talvipäiviin, kun Kauri jauhoi myllystä paluukuorman täytettä. Vain kovimmilla pakkasilla lepäsivät myllynkivet toisiaan vasten liikkumattomina, kun koski kohisi jäästä jäykistyneen rattaan ohi. Silloin tehtiin myllystä vieläkin parempaa, korjattiin, kehiteltiin uusia ajatuksia värkeiksi ja laitteiksi, joilla mylly saattoi vielä entistäkin vinhemmin pyöriä.
Konsta opetteli puhumaan, ja kun Soanlahden kirkonkylän kellot moikasivat uuden vuosisadan ensimmäisiä minuutteja, heräsi poika hennosta unestaan, nousi istumaan uunin takana olevalta talvilämpimältä vuoteeltaan ja sanoi kuin tulevia päiviää ennustaen: "Sota tulloo lyssän mualla. Kellot laikaa."
Ei tullut sotaa Suomen suuriruhtinaanmaahan vielä lähes pariin vuosikymmeneen. Ehti ennen sitä kasvaa Konsta miehen mittaiseksi, ehti syntyä hänelle veli Aleksanteri, jota äitinsä hellitellen Sassaksi kutsui. Vaan kasvoi kuitenkin vähitellen myös kateus kyläläisten kesken eikä riittänyt enää täysi maha onnea ihmisille tuomaan. Kun suureni Kaurin mylly, kun suureni pikkuinen pirtti ensin kahden huoneen ja tupasen taloksi, kun nousi katto korkeammalle, kun alkoivat ahkerat kyntäjät ja viljansa tunnolliset korjaajat jauholaarejaan kukkuroilleen täyttää, sitä kiukkuisemmaksi karkasi vähäväkisten kateus. Alettiin Kauria monen muun miehen tavoin kutsua ryssän kaksipäiseksi kotkaksi, jonka molemmat suut söivät ja mahaa kasvattivat ja kynnet köyhän kyrsää järsivät. Oli kirjoittanut pappi kirjaansa seuraavat säkeet: "Mikä hänest tulenoo tulevist vuuvist. Ruogua on, ei migäh niin hyvä. Silti on nälgä ihmisil. On maha piirasta täynnä, pottuvoita syyvä da joutenolua lopettaa. Silti ruakkuut varikset, parkuut pahua olua."

Kirsikkapuussa elää karhun muisto

Karhun vierailua seuranneena kesänä Jekaterina istutti myllyrantaan kirsikkapuun. Hänen kotikylässään Pietarin Makarovskajassa oli ollut tapana muistaa jokaista pihassa vieraillutta metsäneläintä milloin milläkin satoa tuottavalla puulla. Kasvoivat hänen kotikonnuillaan omena- ja kirsikkapuut talojen pihoissa, ja satoisia ja maukkaita olivat syksyt, kun punaiset ja keltaiset ja vihreät omenat porisivat hillopadoissa ja kirsikoita kuivattiin ja säilöttiin sokeriliemeen. Vihreät omenat muistuttivat ketuista ja susista, keltaiset monenmoisista erikoisista lentävistä kuten palokärjistä, käpytikoista ja huuhkajista, punaiset taas ilveksistä. Karhujen vierailuja muisteltiin kirsikkapuun katveessa. Ja kun kirsikkaisia leivonnaisia syötiin, sylkäistiin kirsikankivet kauas metsänreunaa kohti. Arveltiin sen pitävän enemmät karhut koloissaan ja näiden mielen leppeänä talonväkeä ja eläimiä kohtaan.
Kauri ei paljon perustanut mokomista taioista, vaan uskoi enemmänkin rihlaisen luodikkonsa voimaan. Sillä kun lyijyisen kirsikankiven saattoi metsänreunaan, pysähtyi niin otso kuin ilveskin, kaatui kontio niille sijoilleen, moksahti mahalleen mesikämmen eikä enää sen jälkeen koskaan talon rauhaa rikkonut. Niin nopeasti oli nuori Kauri karhun vihan unohtanut, ettei enää kirsikkapuun taikoja tarvinnut. Vaan maistuipa tuolle kuitenkin hyvän puun raikas marjanen jo ensimmäisen kesän lopulla.
- Tyi perkele mäne matkaas, vaikken mie siun taikoihes usokkaa.
Sylkäisi Kauri kovan kiven kauas metsänreunaan ja vilkaisi ympärilleen.
- Suapihan tuota varmuuven vuoks syleksii. Mikä häntä nielemäänkää mokomii kivvii.

Kukoisti kauniin Jekaterinan puutarha ja istutti hän milloin vihreitä omenia kasvattavan puun, milloin taas puun, johon puhkesi keltaisia tai punaisia omenia. Vaan kirsikkapuita ei hänen tarvinnut enempää pihaansa pystyttää. Ei tullut sen koommin karhu kamppeita kaatamaan eikä pihan esineitä särkemään. Eivät tuijottaneet myllyn pihaan kontion tuikeat silmät virran takaa enää koskaan, vaikka karhu joskus kenenkään huomaamatta pitkin metsänreunaa tuhisten ja yskähdellen kuljeksikin. Liekö ajatellut kerta kerrasta riittäneen näyttämään, kenelle kirsikkapuu kasvamaan kaivetaan.

Konsta Kaurinpojan Karhun Kämmen

Uusi vuosisata melskasi jo vaaran takana, ja Konsta Kaurin poika Hartikainen opetteli siihen virkaan, jota kautta hänelle myöhemmin tuli leipä ja särvin. Ensimmäiset askeleet olivat horjuvat kuin hentoisen heinän heilunta keskikesän tuulessa. Kenkiä hän ei jalkoihinsa saanut, vaan paljaat, punaiset varpaat levisivät läpsähtäen vasten lattiaa.
- Siinä se männöö myllärin jauhama paljasti jaloin.
- Siinä se männöö paljasti jaloin, kun karhu nahat söi.

Ei ollut myllärin pojalla minkäänlaisia kenkiä, ei tossua varpaiden suojaksi, ei puolipohjaista natukasta. Oli ostanut Jekaterina Suistamolla käydessään halkileikatun vuodan kenkänahoiksi Kaurille ja itselleen ja lopuista ajatteli pojalleen pienet, kippurakärkiset kengät oikein suutarin verstaassa maalikylässä teettää. Mutta sattui sillä kohtaa elämässä niin onnettomasti, että kohtasi Kauri metsällä ollessaan karhun, jota ei ollut kuunaan ajatellut näkevänsä. Oli lähtenyt vaaran toiselle puolelle parin peninkulman päähän perheelle lihaa hakemaan ja kruunupään perässä hiihtänyt aamuisen autereen iltapäivän siniseksi päivänlaskuksi. Vaan olipa näreikössä ruskea karva laskevan auringon kajossa vilahtanut ja Kauri rihlapyssynsä poskelle nostanut ja kuolemaa räjähtävän kuulan matkaan saattanut. Oli lumi korkealle pöllynnyt, ja kimakasti oli huutanut karhunpoika, kun kuula oli sen kylkeen raastanut mustan verireiän. Kauri oli huomannut karhun ampuneensa ja kuuli jo kaukaa kumean murinan ja tiesi oman aikansa koittaneen, ellei äkkiä karkuun hiihtäisi.
Sinne jäi metsään kuollut karhunpoika ja sinne jäi karhunpojan perään itkemään emokarhu, vaan ei perään juossut eikä Kauria kynsiinsä tavoitellut.
Elettiin muutamia rauhallisia päiviä Kaurin myllyllä, mutta huomasi pian Jekaterina kahden silmän katsovan virran toiselta puolelta metsänrajasta. Sinne ne ilmestyivät aamusta varhain ja siellä ne tuijottivat myllylle vielä auringon laskiessa. Joskus kuului urahdus kuin uhkaus, joskus vain risun rasahdus. Mutta ei tullut itseään näyttämään pentuaan kaipaava emokarhu, vaan visusti pysyi piilossa.
Jätti Jekaterina Suistamolta hakemansa vuodan myllyn kupeelle suutariin lähtöä odottamaan. Mutta kun eräänä aamuna sitten tuli ulos, näki hän pihansa myllätyn, pihalla olevien kalujen ja kiulujen olevan rikki hakattuina, sukset olivat säleinä mikä missäkin, sauvat poikki purtuina ja kallisarvoinen vuota revittynä ja raiskattuna niin pieniksi tilkkusiksi, ettei siitä olisi edes tuluskukkaroa enää ommellut taitavinkaan nahkasuutari.
Oli hiljaa astellut yöllä emokarhu pihaan ja leppymättömällä raivolla tuhonnut poikasensa ampuneen myllärin pihasta kaiken, minkä tassuillaan ja vahvoilla kynsillään rikki sai ja minkä hampaillaan kykeni rujoksi repimään.

- Siinä se männöö paljasti jaloin karhunkaatajan kengätöin priha.
- Mitäs mänit pojan karhulta kuatamah? Ota silmä käteh ja kazo. On niätsen hirvi karhuu suuremp ja sillä sarvet piässä on.

Oppi tuon viisauden Kauri kantapään kautta ja sai Konsta ajallaan kengät jalkoihinsa, kunnes myöhemmin saattoi omat kenkänsä ihan itse tehdä. Kasvoi näet Konstasta kylälle kelpo suutari. Kirjoitti törkyturpapappi kirjaansa seuraavan merkinnän edellisten lisäksi:"Kastamaton Konsta kummat kengät tekee. Ulkonäkö on on kuin tehtaan saappaissa, mutta kumman riekaleen se kehveli jokaiseen kenkäpariinsa liittää. Mikä lie rutale kumiliimalla kiinni ja pikilangalla varmistettuna. Mäne häntä tietämään."

Olipa saanut äitinsä kauniiseen päähänsä ajatuksen säästää karhun repimät vuodankappaleet Konstalle muistoksi emokarhun kostosta. Ja noita riekaleita liitti sitten tekemiinsä kenkiin nahkasuutari Konsta Gaurilinpoika Hartikainen kuin tekijänsä merkiksi. Kutsuttiin Konstan suutaroimia kenkiä kautta Karjalan maan Karhun Kämmeniksi, KKKK. Konsta Kaurinpojan Karhun Kämmen.

Tryffeliä ja kahden pennin kinuski

Ostin Stockmannin herkusta pienen purkin tarkkakärsäisen sian tonkimaa tryffeliä. Kolmenkymmenen gramman purkki maksoi kuusitoista ja puoli euroa. Sieni oli säilötty suolalla maustettuun erikoishienoon neitsytoliiviöljyyn, joten varsinaista sientä tuossa purkissa oli kahdeksantoista grammaa. Varsin arvokasta ruokaa siis on tryffeli ja kulinaristien suuresti arvostamaa. Mutta onko maku hintansa väärtti?
Tryffeli oli leikattu hyvin ohuiksi, pienen lapsen kynnen kokoisiksi lehdiksi. Jo tuosta muodosta ja purkin koosta päättelin, ettei tuota herkkua ollut tarkoitus lusikoida suuhun, vaan maistella ohut siivu kerrallaan.
Maku oli hyvin tumma ja vivahteikas. Yritin herkästi suussani erotella pois suolan ja oliiviöljyn maun havaitakseni varsinaisen sienen aromin, mutta kokemattomin makunystyröin en tuohon toimeen kyennyt. Ehkä ei ole tarkoituskaan erotella suussa kaikkia makuja niitä ihmetelläkseen, vaan muodostaa synnytetystä ja jalostetusta kokonaisuudesta elämys vailla vertaa. Tryffelin tumman ruskea, melkein musta väri kuvastaa sen makua ja tiivis olemus saa sen tuntumaan ohuinakin siivuina hyvin tukevalta ja syötävältä. Mietin, pitäisikö se asetella leivälle ja kokeilinkin sen tehdä, mutta leivän maku häiritsi sitä. Ehkä syy oli kuitenkin mausteisessa leivässä. Vaalea vehnäleipä lienee tryffelille varsin oivallinen alusta matkata makunautiskelijan kielelle. Kysyin itseltäni, oliko tryffeli niin hyvää, että olisin valmis maksamaan siitä hintansa useamminkin. Muistin lapsuuteni kaksikymmenpennisen, jolla saatoin vanhan sairaalan kioskilta ostaa kymmenen kahden pennin kinuskia. Tuohon ostokseen olin milloin tahansa valmis, vaikkei minulla noita lantteja liiemmälti ollutkaan. Tryffeliä suostun varsin mielelläni joskus uudestaankin maistamaan, mutta ei se ehkä ihan ensimmäisenä tule sunnuntaiaamuna mieleen kuten tuli lapsena kahden pennin kinuski kirkonkylän kioskilla.

Vinhasti pyörivät myllyjen rattaat

Ei ollut kunnolla neljäätoista vuottaan poika täyttänyt, kun jo pyörähti Kaurin oman myllyn jauhinkivi ensimmäisen täyden kierroksensa. Vaikka oli vielä kovin nuori tuo mylläri, oli vartensa kuitenkin vahva ja äänensä matala kuin aikamiehellä. Siksipä ei outo kulkija aina tiennyt melkein lapsella jauhojaan jauhattavan, kun Kauri tälle omia tarinoitaan haastoi ja pakisi ja myllyään käytteli työhön tottunein käsin ja elkein. Eikä ikä olisikaan tuota vilkasta kosken virran vangitsijaa aikuisemmaksi saattanut, kun mielensä oli aikamiehen ja halunsa muihinkin miesten töihin jo kovasti virkeä.
Oli kirjoittanut kirkkoherra kuulleensa Kaurin naimapuuhiin tahtoneensa jo ennen viidettätoista armorikasta ikävuottaan.
Oli kulkenut virran rantaa vaaran kuvetta myllylle asti Pietarin kauniista kaupungista laukkuryssä silkkeineen ja saksineen, neuloineen ja kankaineen, ja mukanaan oli tuolla kiertäjällä ollut kaunis nuorikkonsa, vielä vihkimätön Jekaterina. Muuta nimeä naiselle ei kukaan tiennyt eikä sillä lie merkitystäkään ollut. Olivat silmänsä kohdanneet Kaurin ruskeat silmät ja korvansa kuulleet myllärin matalaäänisiä tarinoita ja kovasti mieltyneet näkemäänsä ja kuulemaansa. Monet tuokiot viipyilivät Jekaterinan haikeat silmät Kaurin komeassa olemuksessa, nousivat kädet kuin ohimennen koskemaan ja kuulivat korvat kaiken, minkä Kauri puheeksi saattoi. Kun kulki kauppias vaaran kupeen pienissä pirteissä ja niihin toveiksi istahti tsaijulle tahi suurukselle, viipyi nuorikko mieluusti myllyn lähellä Kaurin kyljessä. Kun oli kulunut viikko ja vähän toista, yksin lähti laukkuryssä nyrein mielin matkaansa jatkamaan ilman Jekateriinaansa. Ei suostunut nuorikko matkaansa lähtemään, vaan syyksi kertoi mylläriin rakastuneensa ja tälle itsensä luvanneensa. Eikä nostanut kulkukauppias kättään Kauria vastaan, kun vartensa oli hyvin hentoinen ja mielensä liikaa laukkunsa sisällössä. Olisi liian paljon hyvää kauppa-aikaa kulunut mokomasta kiistelyyn. Naisiahan kylissä oli. Jos ei niin vapaita, niin eläviä ja iloisia ainakin.
Kovin eivät mielineet Kauri ja Jekaterina kirjojaan yhteen liittää, vaan elelivät yhdessä miehen ja naisen tavoin. Ei ollut kiire pirttiä rakentaa, kun piti iltaa yötä aamua päivää jauhoja jauhaa ja rakkauden myllyä pyörittää. Vinhasti pyörivät myllyjen rattaat, ja ennen kuin uusi vuosisata vaihtui, syntyi heille ensimmäinen poika, joka Konstaksi kutsuttiin. Jauhettiin armorikasta vuotta 1898. Suistamon kirkonkirjoihin oli suttuisesti ja monisanaisesti kirjoitettu: "Jekaterina (suku tuntematon) ja Gauril Hartikainen ovat ilmoittaneet kautta rantain heille syntyneen poikalapsen, jonka Konstaksi merkitsen kirjaan. Kastanut en häntä ole, kun avioton on. Mutta kastan, jos myllärin mieli muuttuu."

Sanattoman kohtelias

Eilen aamulla menin hieman myöhässä aikamiesten palaveriin Hegun kahvilaan. Pöydässä istui kuitenkin vielä puolenkymmentä tuttuakin tutumpaa miestä ja heitä tervehdittyäni astelin tiskille hakemaan sen tuiki perinteisen sämpyläni ilman kinkkua ja ison kupillisen kahvia. Kun olin ostokseni maksanut, käännyin kohti pöytää, mutta siitä olivatkin kaikki nousseet ylös ja kävelivät kohti ulko-ovea.
Juuri sillä hetkellä tunsin itseni varsin tarpeettomaksi, mielipiteeni keykäisiksi, seurani samantekeväksi, ajatukseni aivan olemattomaksi ja ketään liikuttamattomiksi. Kommenttejani aamuiseen tarinointiin ei siis kukaan kaivannut. Noin tunsin, vaikka hyvin tiesin jokaisen lähteneen omiin askareisiinsa, omiin kiireisiinsä tai omaan joutenoloonsa johonkin muualle. Niinpä taas tein yhden elämän mittaisen päätöksen: jos tiedän jonkun olevan tulossa juuri siihen pöytään, jossa istun, en lähde siitä mihinkään ennen kuin olen vieraani vastaanottanut. Jos minulla on kiire, kerron sen ja lähden sitten. Mutta annan hänen kuitenkin vaikkapa vain sanattomasti ymmärtää: mukava, kun tulit. Juuri sinua odotin.

Kauri rakentaa itse kosken

Kirkkoherran takkuinen, harmaantunut parta tärisi, kun mies pureskeli auringonkukansiementä. Kieli asetteli siemenen kahden terveen hampaan väliin ja leuat värisivät parasta puraisuhetkeä hakien. Pappi katsoi ulos pienen, jo kelottuneen kirkkonsa melkein läpinäkymättömäksi tuohusten noesta, jumalanpalvelusten huuruista ja pienen kaminan savusta mustuneesta ikkunapahasesta. Suuri, kyynärvarsien alla kulunut kirja oli auki edessään ja musteen ja tuohusten liukastamin sormin kirjoitti piruparka seuraavat sanat: "Kaksitoista Jumalan armorikasta vuotta on kulunut siitä, kun annoin ylen hilpeällä mielellä nimen Gauril Hartikaiselle. Ei ole hän tässä kirikossa senpiästä käynyt, mutta enpä miekään ole vaaran juurelle enempää syystä tai syyttä eksynyt. Itsellisesti olemme omaa aikaamme eläneet. Vaan ajoipa heboisellaan laukkuryssä muuanna päivänä kirikon pihaan ja kävi huastamaa. Oli nähnyt Kuikkajärven Uuksunjoen mitättömän sivu-uonteen vieskasessa kohisevan kosken, jollaista ei semmoiseen puropahaseen nin kukah uskoisi syntyvän. Jumala ei sitä luonut ollut. Antoi laukku itselleen kertoa, että muuan Kauri oli jo vuosikausia kiviä vaaran rinteestä tuohon joenmutkaan kantanut ja vyöryttänyt da mikä milläin konstein siihen saattanut ja kosken melkein käsin rakentanut. Nyt pyöri pieni mylly kuin paholaisen pesä kiivaasti kosken partaalla ja tuota ihmettä oli jo moni käynyt katsomassa."

Ei ollut isä poikaansa kovin monesti unisilmäisenä aamulla nähnyt sen Suistamon matkan jälkeen, kun Gauril Hartikainen oli myllyn omin silmin kokenut ja sellaisen itse päättänyt ylös tyhjästä nostaa. Aamulla ani varhain muitten vielä nukkuessa lähti Gauril koskeaan rakentamaan. Kivi kiven perään sai vähäinen vesi lisää kierrettävää ja kivuttavaa ja monen vuoden uurastuksen jälkeen nousi vesi entistä ylemmäs ja putosi alas voimana myllynkiveä pyörittämään. Kirkonkirjassa lukee: "Patisti poika isäänsä myllynkiviä etsimään ja sellaiset koskelle toimittamaan eikä periksi vaateessaan antanut ennenkuin olivat ymmyrkäiset jauhinkivet rannassa. Mistä ne löytyivät ja miten rantaan saatettiin, mäne häntä tietämään. Hutajaa mylly, heiluu vähäpäisen lailla, mutta viljaa jauhaa ja väkeä kerää enemmän kuin miun kirikko kuuna. Pappi siitä olis pitänt tulla, miun humalassa huutamasta Kaurista."

Kosket suurenivat ja myllyt kasvoivat vuosien myötä ja lihoi kovasti Karjalan kansa hyvillä jauhoilla ja Kaurin puheilla. Sanoivat säkissä hyvän suuruksen vielä lisäksi kotiin tulevan, kun Kauri jauhon siunasi säkin kyytiin nakatessaan.
- Perrrrkele. Mäne matkoihes, jauhoturpa. Mie sinnuu silimissä siijä.
Nauroi komeasti ja kumeasti päälle ja läiskäytti hevosta lautasille, jos jauhosäkki hevosen kyytiin heitettiin. Ja pakaralle sai emäntä jauhoista kämmentä, jos pussi akan selkään nakattiin. Ja iloisesti tuli kylläiseksi koko siunattu kylä. Ei käynyt halla niillä mailla koskaan, ei purrut pakkanen orasta, ei piinannut pullistuvaa jyvää. Julmasti jyskäten jauhoi Kaurin mylly Kuikkajärven kaurat ja Ruhkankosken rukiit, ja nousi sakea savu joka lauantai pienimmänkin pirtin piipusta, kun uuni lämpesi makeat piiraat paistamaan ja keltaisen voin sen pehmikkeeksi sulattamaan.