Kyllä peikot ovat aivan totta

Tämä tarina on tosikertomus kehitysvammaisen miehen metsäretkestä ja metsänpeikoista. Tarinan ei ole tarkoitus olla osoitteleva eikä rasistinen mihinkään suuntaan, ei vammaisuuteen eikä vierasmaalaisuuteen. Tarina on kerrottujen satujen, kuullun ja luetusta opitun sekä vilkkaan mielikuvituksen summa ja oikein ymmärrettynä hauska seikkailu suomalaisessa metsässä.

Lähti mies metsään kuin hänellä tapana useinkin oli, varustautui huolella, pukeutui asiallisesti ja otti puhelimensa mukaan, jos jotain vaikka sattuisi. Eikä aikaakaan, kun äidin puhelin jo soi ja mies kertoi tavanneensa metsässä peikkoja. "Niin varmaankin", oli äidin ajatus. Hän selitti pojalleen, ettei peikkoja oikeasti ollut olemassa, mutta ymmärsi kyllä, että niiden näkemiseen on jokaisella aivan oma oikeutensa. Kului tovi ja poika soitti uudelleen ja vakuutti metsässä olevan peikkoja. Äiti yritti vielä kieltää asiaa ja vakuutella, etteivät sadut kuitenkaan aina olleet totta. Mutta kun mies väitti ottaneensa yhden peikon kiinni ja teljenneensä latoon, oli äidinkin pakko uskoa ja ottaa todesta poikansa vakuuttelu. Päättivät lähteä yhdessä isän kanssa katsomaan, mitä metsässä oikein tapahtui ja millaisia peikkoja poika oli heinälatoon kantanut.
Kun ladon ovi avattiin, ovisuulla seisoi hämmästyneen näköinen, hieman pelokkaan oloinen, mustatukkainen, pitkähiuksinen aasialainen mies. Hän kertoi pojan vanhemmille olevansa thaimaalainen marjanpoimija, jota hiedän poikansa oli puhutellut, mutta jonka kieltä ei ollut ymmärtänyt. Poika oli soittanut kotiinsa ja kohta tämän jälkeen ottanut marjastajan tukevasti syliinsä ja kantanut varovaisesti latoon ja asetellut hellästi heinien päälle ja sulkenut poistuessaan oven.
Tarinassa on hyvin onnellinen loppu. Äiti ja isä uskoivat lopultakin poikansa peikkotarinan, marjastaja nauroi omalle osalleen ja lupasi viedä kotiinsa iloiset terveiset ja mies oli saanut uskoa kuulemansa tarinat peikoista tosiksi. Meidän osamme tässä elämässä on olla totta toiselle - ei yhtään enempää, ei mitään muuta.

Kuka löytääkään lumimiehen

Venäjällä on löydetty lumimiehen pesä. Uskotaan, että neanderthalin ihminen on jotenkin onnistunut säilymään nykyihmisen varjossa syrjäisimmissä erämaissa Venäjällä (no Siperiassa tietenkin). Sekalainen tutkijajoukko kuuluu paikallistaneen 95 prosentin varmuudella lumimiehen eli jetin Altaivuoriston kupeessa olevasta Azasskaja-luolasta. On löytynyt makuupaikka, valtavan suuria jalanjälkiä ja jopa turkin osia. Onkohan siellä tapeltu vai onko lumimiehellä karvanlähtöaika parhaillaan?
Nyt puuttuu enää vain näköhavainto elävästä lumimiehestä. Pekka ja Pätkä ovat jo yhden lumimiehen onnistuneet elävänä maapallolta löytämään, mutta kukahan mahtaakaan löytää toisen. Minulla on asiasta hyvin vahva epäilys. Luulenpa, että Venäjän pääministeri Putin on jo haistanut lumimiehen jäljet. Snöf, snöf...

Palavien tähtien alla valitan vain niskaani

Kovin paljon poikkeavat astronomin innostus ja minun käsitykseni taivaallisesta ilotulituksesta. Menneenä viikonloppuna maapallo livuskeli Draconidien meteoriparven läpi ja tähtitieteilijöiden maailma oli haljeta innostuksesta. Ympäri maapalloa lensivät tutkijat Suomen loppusyksyistä taivasta ihmettelemään. Tähdenlentojen piti valaista taivas kuin  vanhanajan piirretyissä joulukorteissa, ja niinpä varustauduin minäkin syyspimään, koleaan yöhön tähtitaivasta ihailemaan.
Seisoin pihalla melkein kokonaisen tunnin niska likimain 90 asteen kulmassa selkärankaan nähden ja näin kuusi melko vaatimatonta tähdenlentoa. Taivas umpeutui lopulta paksuun pilvimassaan ja vain kuun kelmeä kajo himersi muuten mustalla taivaalla. Kun ankaran huimauksen saattelemana sitten yritin löytää ulko-oven pilkkopimeällä pihamaalla päästäkseni sisälle lämpimään, ajattelin niitä tutkijoita, jotka juuri sillä hetkellä ottivat "ilotulituksesta" kaiken irti. Kovin ovat innostuksen lähteet ja ilotulituksen määreet meillä erilaiset. Tunsin oloni hyvin vaatimattomaksi ja kiittämättömäksi. Luonto oli juuri tarjonnut minulle ennen kokemattoman elämyksen enkä minä osannut sitä arvostaa. Mutta onneksi löysin nopeasti syyllisen, jonka niskaan saatoin tuon lokasangon kaataa. Amerikkalaiset laajakangaselokuvat ovat muokanneet aistini varsin kiittämättömiksi  yltäkylläisillä efekteillään. Minun olisi pitänyt tuntea suurta kunnioitusta näkemääni kuutta tähdenlentoa kohtaan. Olihan sen alkulähde kuitenkin kauempaa kuin ensimmäinenkään tieteiselokuva. Kun kahden satavuotiaan pölyvanan viimeiset rippeet hipoivat hehkuen hiuksiani, minä vain valitin niskaani. Voi minua kiittämätöntä.

Viikatemiehelle kyytipoikaa

Rinnassa jysähti ja maailma puristui valtavien kourien väliin. Siinä se.
Kalevi heräsi valkoisista lakanoista. Silmät olivat rähmän tahmentamat, sieraimista lähti kirkkaan läpikuultava letku ja käsivarteen oli teipattu toinen samanmoinen.
- Kalle kävi sitten rajoilla.
Naapurisängyn mies puhutteli tuttavallisesti. Kalevi rykäisi ja sai sanotuksi.
- Taisi kävellä viikatemies melko läheltä. Mikä päivä?
- Lauantai.
- Helevettiläinen. Mulla on korkkaamaton kossupullo kiukaan pesässä. Jos nyt akka pistää saunaan tulet, menee kossut harakoille.

Hoitaja astui huoneeseen ja ihmetteli tyhjää sänkyä.
-Missä Kalevi?
- Lähti. Sanoi, jotta jos viikatemies tästä kävelee, oottelee kaikessa rauhassa vaan. Hän käy hakemassa kossupullon kyytipojaksi.

Kun oli sunnuntai

Kun lapsena heräsin kesäsunnuntaiaamuun, saatoin kuulla radiosta kirkonmenon, saatoin avoimesta ikkunasta kuulla kirkonkellojen kiireettömän kutsusoiton jumalanpalvelukseen, saatoin kuulla hitaasti ohi ajavan auton hurinan, saatoin kuulla lehmän ammuvan tai naapurin kanojen kotkottavan, saatoin kuulla laiskan moponmoottorin yksitotisen pärinän, saatoin kuulla kottaraisen monipolvisen laulun, saatoin kuulla vienon vasaranpaukkeen jumalaapelkäämättömän rakennustyömaalta. Äänet olivat varovaisia, läpitunkemattomia ja lepääviä, kun oli sunnuntai.
Sunnuntaina saatoin kuunnella herkin korvin arkisiakin ääniä, kun tiesin niiden pian lakkaavan, kun tiesin, että oli sunnuntai. Kirkonkellojen kumu kaikkosi kauas, mopon ääni hiipui vähitellen ohueksi, lehmät laiskistuivat lypsyltä pellolle lepäämään, katonkorjaaja kipusi alas kesäpäivän kahvipöytään. Oli sunnuntai. Laiskasti äänet tulivat ja sulivat. Leppeästi lepattivat lepän lehdet, havisivat haavat, kahisivat koivut. Kissa ojenteli takajalkojaan, venytteli ja ohuesti kuin ohimennen päästi puolikkaan naukaisun kuin nälkäänsä esitellen. Tuuli tuulonen heilutti hiljaa verhoa eikä ääntä päästänyt, kun oli sunnuntai.

Pala Ruotsia on iso onni

Jos pohjalaisten häitten ja hautajaisten ero on vain, että hautajaisissa on ruumis jo valmiina, Suomen Kreikan vakuuksien ja vakuudettomien ero lienee siinä, että on aivan sama: häät tai hautajaiset, ruumis on valmiina. Jos et tuota alkua ymmärrä, ei vika ole sinun. Kreikkaa on vatuloitu jo niin monesta kulmasta, ettei siitä saa selvää itse pääperkele. Kun Suomi antaa Kreikalle miljardeja ja Kreikka myy velkakirjoja rahoittajalle, joka yrittää saada korkoa sijoittamilleen pääomille, Suomi saa joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua rahoja, jos nuo Kreikan rahoittajille myymät velkakirjat eivät ole muuttuneet arvottomiksi ja jos ylipäätään on kukaan enää mitään mistään ostamassa ja huhhuh. Onkohan kuitenkin niin, että nyt kerätään tyhmien ihmisten löysät rahat taas kerran turvaan todellisten onnenkerjäläisten pohjattomaan pussiin? On.
Ruotsi on hieno maa. Siellä ei uutisissa puhuta Kreikasta halaistua sanaa. Siellä vaan ollaan onnellisia, että on oma kruunu ja prinsessa sitä myöten raskaana. Onneksi minulla on pala Ruotsia.

Minä näen

"Minä näen." Nuo sanat ovat raamatullisimmat ihmisen koskaan lausumat sanat. Näköaisti on ihmisen tärkein aisti, ja siksi Jeesuksestakin tuli niin suuri ja suosittu, kun hän osasi palauttaa ihmiselle kaikkein kalleimman: kyvyn nähdä Jumalan luoma, kaunis ja ainutkertainen maailma väreineen, muotoineen, kokoineen, liikkeineen.
Kun täytin neljäkymmentä vuotta, huomasin näkökykyni pikkuhiljaa heikkenevän, ja vuosien kuluessa en enää selviytynyt tavallisista arjen askareista ilman laseja. Ensin piti olla lukulasit ja sitten olisi pitänyt olla vähän myös kaukonäköä tarkentavaa optiikkaa. Mutta tuon ajatuksen hylkäsin ja vuosikaudet arvasin, mihin päin pitää autolla kääntyillä, jotta pääsisi perille. Kyllästyin ja tilasin ajan silmälääkärille ja laserleikkaukseen.
Silmät tutkittiin ja viikon päästä leikattiin. Kysyin, voiko ikänäköä korjata. Ja sain varman vastauksen, että voi.
Leikkaus kesti kaikkineen kaksikymmentä minuuttia. Ensin leikattiin oikea silmä: 50 sekuntia ja läppä oli tehty, kolmen sekunnin kuluttua myös näkökykyä parantava laserhoito oli päätöksessä. Ja sitten korjattiin heti perään toinen silmä taas tarkaksi ja teräväkatseiseksi.
Muutaman tunnin ajan silmät olivat valolle arat, mutta mitään kipuja en tuntenut. Enkä tuntenut minkäänlaista kipua koko operaation aikana. Vaikka silmät ovat mielestäni ihmisen upeimmat elimet, niiden korjaaminen on nopeampaa kuin kynsien leikkaaminen. Nyt kun leikkauksesta on reilu viikko, näkökykyni on mitä parhain. Aivot hakevat vielä joitakin viikkoja ja kuukaisia uusia näkemisen ratoja, mutta normaali arki on nyt huomattavasti helpompaa kuin viikko sitten. Voin askarrella ja lukeakin ilman laseja, ja vain tarkimpiin tehtäviin käytän tavallisia tiimareita, ykkösiä.
Kyllä maailma onkin kaunis. Joku kauhisteli minulle leikkauksen hintaa, joka maksoi saman verran kuin hyvä mopo. Mutta minä tein valintani: ajan mieluummin harrikalla kuin mopolla ja katselen mieluummin kirkasta maailmaa nyt asfalttitieltä käsin kuin joskus tulevaisuudessa harmaan pilven reunalta. Nähdään.