Kalliita ovat leikkikalut

Sanotaan maanviljelyksen elävän vaikeita aikoja. Epäilemättä näin on. Eteläisen Euroopan pitkä kesä ja muun maailman vieläkin pidemmät kesät tuottavat suomalaista edullisempaa ruokaa. Siksipä kalliit maatalouskoneet ovatkin joutuneet leikkikaluiksi.
Kävelimme sunnuntaina kaupungin ulkoilualueella. Pururadan yläpäässä on grillikatos, ja tuon katoksen viereen oli ajettu omakotitalon kokoinen traktori ja grillikatoksessa istui kolme arviolta 15-16 -vuotiasta poikaa. Aivan laillinen parkkipaikkakin toki alueella on muutaman kymmenen metrin päässä, mutta koneella pääsee perille asti.
Päivällä oli satanut kohtalaisesti ja tiellä oli lätäköitä. Kotimatkalla sitten tuo traktori poikineen ohitti meidät kaasu pohjassa märällä tiellä lätäköistä ja muista tiellä liikkujista paljonkaan piittaamatta. Kura lensi ja kuskilla ja kyytiläisillä oli hauskaa. Meillä ei niinkään. Kovin ovat kalliita nämä nykyajan leikkikalut. Mutta varmaan ihan mukavia.

Moskovan maisteria tapaamassa

Lueskelen Nivalan kirjaston poistomyynnistä ostamaani kirjaa, Moskovan maisteri. Se on tarina nuoresta, suomalaisesta, miehestä, opiskelijasta, älyköstä, ajattelijasta, 19. vuosisadan alun ihmisestä, jonka tapasin henkilökohtaisesti viime viikolla Nivalan torilla Ihmisiä suviyössä -tapahtumassa.
Ilmari Kianto lähti autonomisen Suomen periferiasta keskelle suuren Venäjän Moskovaa venäjää opiskelemaan ja itseään sivistämään reilu sata vuotta sitten. Kovin oli maailma silloin erilainen, ja hyvin oli ihminen samanlainen kuin nykyäänkin. Mutta näistä asioista ei tokikaan ole tarkoitus nyt kirjoittaa, kun ovat selviä kaikille kuin pläkki, jos nyt pläkki on enää tähän maailman aikaan selvä kovinkaan monelle. No. Tuossahan sitä riittää paradoksia lopuksi päivää yhdelle jos toiselle. Minut pysäytti kirjailija Kiannon aikuisena kirjoittama sivuhuomautus. Kianto kirjoittaa nuorena miehenä päiväkirjaansa tapaamastaan nuoresta naisesta, samettisilmästä, ja kommentoi muistikuvaansa sitten neljäkymmentä vuotta myöhemmin eli 40-luvun puolen välin tietämissä:"Tuo 'samettisilmä' on täydellisesti haihtunut ikämiehen muistilevystä." Mistä ihmeen muistilevystä mies puhuu yli 60 vuotta sitten?
Mutta menenpäs sitten siihen tapaamiseen. Tapasin siis Ilmari Kiannon viikko sitten. Ystäväni Antti Karhumäki tuli yllättäen vierailulle. Tuota nuoruuden aikaista ystävääni olen tavannut kovin harvoin, viimeksi seitsemän vuotta sitten. Hän soitti minulle päivällä ja sovittiin tapaaminen torille illaksi. Niinpä puhelin soi ja mies kertoi olevansa torilla tietyssä paikassa. Kävelin sovittuun paikkaan ja siellä seisoi ilmi elävä Ilmari Kianto minua odottamassa. Ulkonäkö oli yksi yhteen. Ja osin elämäntavatkin;-) Mutta eriskummallisen tästä tilanteesta teki se, että noin puolta tuntia aikaisemmin olin ostanut tuon Ilmari Kiannon Moskovan maisterin kirjaston poistomyynnistä. Harvoin tapaa sankarinsa noinkin yllättävästi - kuin vieraalta muistilevyltä.

Ny harijootellaan painimista

Aamuteeveessä haastatellaan Seinäjoen alueen ihmisiä, muusikkoja, soittajia, yrittäjiä, kauppiaita. Joku sanoo, notta kilipaalu on kova ja se panoo miehen tekemähän töitä olaan takaa. Hauskoja sanoja noilla pohjalaisilla.
Kilipaalu = paalu, johon kili kiinnitetään, notta se ei karkaa pihasta.
Muistuu mieleen armeijatarina, kun päivän askareet oli tehty ja ruokailtu ja kasarmille maha täynnä marssittu ansaittuun lepoon. Lapualainen varusmies näki, miten sisäsuomalainen makoili selällään sängyllä ja luki lehteä. Vähän mustasukkaisena omastaan lapualainen tuumasi: "Tuoki lukoo Ilikkaa, vaikkei oo oikein mikää."
Muutama vuosi sitten innostuin nousemaan moottoripyöräseurueen linja-autoon moottoripyöränäyttelymatkalle Helsinkiin. Kovin ovat erikoisia matkoja nuo. Ja tapahtumiltaan moninaisia. Tuli tuossa bussissa pientä sanaharkkaa ylivieskalaisen ja nurmolaisen nuoren miehen välillä. Ylivieskalaisnuorukainen olisi kovasti halunnut mitellä voimiaan, mutta tappeluun asti tilanne ei ehtinyt kehittyä nurmolaisen tilannetajun ansiosta. Mies nimittäin nakkasi takkinsa ylivieskalaisen syliin ja tuumasi rauhallisesti: "Emmä sun kans viitti painimahan ruveta, mutta tosson mun takki, niin saat harijootella."

Oppiiko metsästäjä jalostamaan

Sunnuntai-iltana olin kävelyllä ampumaradan ohi vievällä tiellä. Tien reunassa on isokokoinen kilpi: AMPUMISEN LOPUTTAVA ARKISIN KELLO 21 MENNESSÄ JA SUNNUNTAISIN KELLO 18 MENNESSÄ. Kello oli muutamaa minuuttia vaille kuusi (klo 18) ja pistoolin terävä pauke kertoi lippaaseen ladatun seitsemän patruunaa.
Palasin samaa reittiä kello 18.30 ja radalla oli täysi pauke edelleen. Nyt pistoolin lippaat oli jo ammuttu tyhjiksi ja äänistä ja rytmistä päätellen ammuttiin haulikolla savikiekkoja. Joku ilmeisen lukutaidoton on kuitenkin jotenkin onnistunut saamaan aseenkantoluvan tai sitten vain ajattelemattomuuttaan kiusasi sunnuntaiehtoota viettäviä naapureita. Mitäs noista.
Seuraavana iltana suuntasin kävelyreitin aivan toiseen suuntaan. Mukava hiekkatie kiemurteli talojen ja peltojen välistä ja haukkuipa yhden jos toisenkin talon pihalla mitä karvaisimpia koiria. Ja pian näin suuren skotlanninpaimenkoiran loikkivan haukkuen meitä kävelijöitä kohti. Isoja koiria pelkään ja vähän pieniäkin. Ovat joskus purreet. Mutta tämä suurikokoinen koira vain haukkui ja oli iloinen, kun pääsi isäntäväeltä karkuun. Pieni poika juoksi koiransa perään ja yritti saada tätä kiinni. Ei häävisti onnistunut. Mutta pojalla oli keinonsa. Hän sanoi meille juoksevansa takaisin pihaan ja laittavansa mopon käyntiin. "Sitä se vihaa." Pian pärähti mopo pärisemään ja kuin kauris konsanaan loikki paimenkoira metsästä yli pihanurmen ärisemään savuavalle ja pörisevälle mopolle. Ja niin oli koira taas kiinni ja liekaan laitettu. Näppärä poika. Ajattelin. Hän osaa varmaan myös lukea. Ja jos hän joskus alkaa metsästää, mikä lienee luonnollista ajatellen hänen asuinpaikkaansa metsän keskellä, luulenpa hänen myös jalostavan riistansa sellaiseksi, että se asettuu metsästettäväksi ilman tuntikausien vaeltelua ja hiiviskelyä metsissä ja pelloilla. Oppii villikin vihaamaan, jos se käy kesyltä. Mopo vain käyntiin metsästyskauden alussa. Ja se sammutetaan sitten tasan kello 18, jos on sunnuntai.

Paikallislehden kriittinen toimittaja

Sanotaan, ettei paikallislehti voi olla kriittinen, koska silloin sen taloudelliset toimintaedellytykset olisivat vaarassa. Ei voi arvostella sitä, joka maksaa (=ilmoittaa lehdessä) eikä voi arvostella sitä, joka tilaa (=lukee ja maksaa). Hmmm. Neuvostoliitossa valtio maksoi kaikki lehdet eivätkä ne siis arvostelleet Neuvostoliittoa saati olleet kriittisiä. Venäjällä yksityiset, kriittiset lehdet vaiennetaan rahalla ja väkivallalla. Pohjois-Koreassa lehdet eivät arvostele Pohjois-Koreaa, koska valtio pitää yllä lehtiä. Kiinassa lehdet eivät arvostele Kiinaa, koska Kiina on Kiina. Kuubassa valtio on lehdistön suojeluksessa, koska toimittajat saavat siellä paremman kohtelun, jos kirjoittavat vain mukavia asioita eivätkä alennu kritisoimaan mitään. Tästä voidaan siis löysästi päätellä, että paikallislehdet ovat yhtä vahvasti sidoksissa paikkakuntaan ja sen yrittäjiin kuin kommunististen (ja entisten kommunististen) maiden lehdet valtioon (ja kommunistijohtajiin).
Minua kiinnostaisi sellainen paikallislehti, joka puuttuisi epäkohtiin kriittisesti räkyttämättä, arvostelisi huonoja päätöksiä perustellusti, ottaisi kantaa, innostaisi uusiin hankkeisiin, jakaisi kiitosta hyvin tehdystä työstä. Sellainen paikallislehti ei olisi mikään iltapäivälehti, joka etsimällä etsisi vikoja ja nolaisi ihmisiä jokaisesta erheestä tai nostaisi ihmisiä telineelle tai työntäisi heitä alas lumivuorelta. Hyvä paikallislehti voisi olla sellainen, joka rehellisesti sanoisi, miten asiat ovat eikä sitä, miten niiden pitäisi olla. Ja paikallislehden kriittinen toimittaja olisi sellainen, joka kirjoittaisi kriittisesti. Ja sehän tarkoittaa, että hän kirjoittaisi arvostelevasti, arvioivasti, tarkastellen ja puolueettomasti punniten.
Joku sanoo minulle: "No perusta sellainen paikallislehti, jos siltä tuntuu." En ole kriittinen toimittaja. Kunhan vain pähkäilen.

Kapinaa etsimässä

Uutisissa kerrotaan joskus ihmisistä, jotka matkustavat jalkapallo-ottelusta toiseen vain ja ainoastaan etsimässä tappelua ja kiivailua. Joittenkin pinna on vaan luotu palamaan ja kireäksi, ja mätkimään pitää päästä vaikkapa melkein sivullista. Mutta olenpa kyllä noista uutispätkistä nähnyt, että vastapuolella on usein samanlaisia kiukkupusseja kivittämässä ja heilumassa. Aika tasapäin mennään ja myöhemmin haavat nuoleskellaan eikä olla enää moksiskaan tapahtumasta. Jos on vähän paino pudonnut taiston tuoksinassa ja neste elimistöstä haihtunut, niin lakimies sitävastoin saman verran lihoo. Raastuvat käyvät kierroksilla aina kunnon ottelun jälkeen.
Mutta onko tuo sitten kapinaa vai rähinää? Se voi olla kapinaa yhteiskuntaa tai järjestelmää vastaan (niin ainakin sanotaan), tai sitten se on vain rähinää kadun toisella puolella naamaansa repivää vastapuolen fania vastaan. Kapinassa ja rähinässä on paljon yhteistä. Mutta on niissä paljon eroa myös. Molemmissa ollaan jotakin vastaan jonkin asian puolesta. Mutta kapina yleensä pyrkii saattamaan huonoa tilaa paremmaksi. Rähinä taas vaan pelkästään pahentaa asioita, tekee niistä yksiviivaisia ja vain toista puolta puoltavia. Rähinästä puhutaan aina kapinoitsijoiden vastapuolella, vaikka itse kapina tähtäisikin parempaan huomiseen. Tuossa on siis politiikan raja. Hmmmm. Mikä siis erottaa rähinän ja kapinan. No ainakin poliisi - ja poliitikko. Suomenkieli on mukavaa ja leikkisää tässäkin vakavassa asiassa. Erottaa-sanalla on kaksi merkitystä: saattaa taistelevat osapuolet erilleen tai sitten näyttää asioiden eri puolta. Kumpaan tarvitaan siis poliisia ja kumpaan poliitikkoa. Vai kulkevatko nuo veijarit taas käsikädessä?

Pieraisemalle eroon tupakasta

Suomi yhdessä muiden EU-maiden kanssa lopettaa tupakoinnin vuonna 2012, ja nyt tulee tupakkamiehillä ja -naisilla kiire keksiä korvaavaa puuhaa. Tupakanpoltolla ei enää tuon vuoden jälkeen saa missään häiritä ketään koskaan ja se on hyvä.
Minä jos kuka tiedän, miltä tuntuu lopettaa tupakointi. Olen lopettanut polttamisen vakavasti kaksi kertaa ja vähemmän vakavasti sitä ennen melkein joka päivä. Jos ihminen ennen tupakoimisen opettelemista osaisi vähääkään aavistaa, millaiseen myrkkyyn itsensä sitoo lopuksi elämäksi, hän tuskin koskaan polttaisi sitä ensimmäistään.
Ensimmäinen tupakkalakkoni kesti seitsemän vuotta. Ja nyt olen ollut tupakatta jo reilun kymmenen vuotta enkä aio enää koskaan aloittaa. Mutta tupakasta en koskaan pääse irti täydellisesti. Koska tiedän tupakantuskan tunteen, se tunne tulee vielä aika ajoin hyvinkin voimakkaana ja kiristää päätä ja hermoja äärimmilleen. Aikamoinen hermomyrkky siis. Tupakka ja tunti oli mottoni silloin joskus, mutta aika kovan työn takana oli olla tunti polttamatta. Usein loppui aski kesken päivän aikana, vaikka en kahtakymmentä tuntia valveilla ollutkaan. Ja pää oli kipeä koko ajan.
Ravintolailta kestänee kolmesta viiteen tuntiin. Se aika pitäisi siis olla uuden, tulevan EU-lain mukaan ainakin tupakoimatta, kun julkisesti se on kiellettyä puuhaa. Eikä silloin saa työntää myöskään nuuskaa huuleen. Ainoaksi keinoksi jää kotitankkaus. Nuuskarasiallinen nuuskaa ladataan pyöränpumppuun ja tuo latinki työnnetään peräsuoleen. Parin viikon aikana ihminen tottuu kirvelyyn ja tukkoiseen tunteeseen, mutta mitäpä ei tupakoiva ihminen tekisi nautintonsa eteen. Ja kuonasta on helppo ravintolasta kotiuduttua hankkiutua eroon: kunnon pieru pönttöön ja sakat saavat kyytiä ja antavat tilaa uudelle latingille. Ja sitten vain tupakkiväki treenaamaan ja suolta siedätyshoitamaan. Kolmessa vuodessa ehtii oppia kaiken kestämään ja kärsimään.