Tapahtui kuin elokuvassa

Viimeinen tango Pariisissa on kulttielokuva - epäilemättä ja ehdottomasti. Seksiä, sielun väkivaltaa, raadollisuutta, nuoruuden kosketusta ja kiinnostusta, uhmaa, kokeilunhalua, ehkä rakkauttakin. Minä näin tuon elokuvan, kun oli murrosikäinen ja minua kiinnosti siinä vain seksi. Siksi muistikuvani tuosta elokuvasta on vain yksi yhdyntä istuvassa asennossa. Sääli. Elokuva esitettiin muutama päivä sitten televisiossa, mutta ohitin sen tyylikkäästi sohvalta käsin ja keskityin mieluummin liigajääkiekkoon. Nyt minua se harmittaa, kun kuulin toisen samaan elokuvaan liittyvän muiston.
Puhelin soi keskellä yötä. Nuori pappi nosti luurin. Puhelimessa mies kertoi tappavansa itsensä, mutta ennen sitä hän halusi kuitenkin soittaa papille. Pappi pyysi miestä vielä vähän aikaa odottamaan ja lupasi mennä hänen luokseen, jos vain saisi tietää miehen osoitteen.
Mies istui pöydän ääressä ja kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut aamulla eikä hän enää jaksanut elää. Yhtäkkiä mies oli alkanut puhua kuolleesta vaimostaan hyvin karkealla tavalla, huutanut ja kironnut ja manannut. Tunnin verran nuori pappi oli istunut pöydän ääressä ja kuunnellut miehen tuskaista huutamista ja kiroamista ja sättimistä kunnes mies oli yhtäkkiä rauhoittunut ja sanonut: "Kyllä tämä tästä. Menehän sinäkin siitä kotiisi jo."
Vaimon hautajaisissa vainajan tyttäret olivat kysyneet papilta, mitä taikasanoja hän oli tuona synkkänä iltana heidän leskeksi jääneelle isälleen sanonut. Pappi oli vastannut tytöille, ettei hän ollut sanonut yhtään mitään. Hän oli vain istunut ja kuunnellut. Tilanne oli muistuttanut kohtausta tuossa elokuvassa Viimeinen tango Pariisissa, jonka nuori pappi oli myös nähnyt ja elänyt tuota elokuvan kohtausta juuri silloin tuon miehen pöydän ääressä, samaistunut tilanteeseen, samaistunut kuuntelemaan.
Sama elokuva, eri (ikäiset) katsojat, eri odotuksin, toisenlaiset muistot. Elämässä tuskin on asiaa, joka voitaisiin yksin silmin oikeaksi katsoa saati kuunnella. Missään asiassa ei ole yhtä totuutta, missään asiassa ei ole yhtä ja ainoaa kiinnekohtaa, ei yhtä tärkeää kohtausta.
Naiset eivät uskoneet pappia tämän kerrottua, ettei ollut sanonut mitään taikasanoja. Eivät kai uskoneet, kun eivät tienneet pelkän olemisen riittävän,
kun eivät osanneet kuunnella tai pelkäsivät katsoa. Kuin elokuvaa tai elämää.

Kirkkoherranvirastossa tapellaan

Aamukone laskeutui Kruunupyyn lentokentälle klo 8.25. Koneesta astui mustapukuinen mies, alle kolmikymmenvuotias, lähes kaksimetrinen, reilu satakiloinen pappi, Herran palvelija, Jumalan mies. Miestä oltiin vastassa, ja hänet saateltiin ison tila-auton takapenkille ja matka uuteen seurakuntaan alkoi.
Pihavalot paloivat. Seurakuntatalon eteen oli kokoontunut merkittävä joukko ihmisiä odottamaan uutta pappia. Väkeä oli kahdesta seurakunnasta. Olihan tälle päivälle sovittu puulaakijalkapallo-ottelu Tämän Kaupungin seurakunnan ja Tuon Kaupungin seurakunnan välille. Tila-auto kaartoi pihaan ja autosta nousi kirkkoherran ja apumiehenä toimineen kappalaisen lisäksi uusi, vasta virkaan valittu Tämän kaupungin nuorisopappi. Käteltiin ja päätettiin siirtyä sisälle.
Kahvit juotiin ja kakut syötiin. Keskusteltiin ja vähän uudelle papille huulta heitettiin. Iso mies nousi nopeasti pöydästä, työnsi Tuon Kaupungin seurakunnan kirkkoherran seinää vasten ja harjanvarrella painoi tätä kurkusta entistä lujemmin kiinni seinään. Kappalainen säntäsi väliin ja yritti irrottaa yli satakiloista nuorisopastoria kirkkoherran kurkusta, mutta ei ylettynyt kunnolla edes miehen hartioihin saati sitten olisi jaksanut vääntää tätä irti. Kanslisti puhalsi hädissään pilliin, joka hänellä oli jo valmiiksi kaulassa. Olihan hänen määrä toimia pian alkavan puulaakipelin erotuomarina. Tämän Kaupungin seurakunnan kirkkoherra katsoi tilannetta hämmästyneenä, mutta ei voinut olla puuttumatta väkivaltaiseen kohtaukseen. Pian nurkassa juhisivat sulamattomassa sovussa niin Tämän kuin Tuonkin kaupungin seurakunnan koko paikalle saapunut kirkkoväki. Sanailusta oli alkanut tappeluksi äitynyt tunnekuohunta.
Jääkiekko on mentaaliurheilua. Niin sanottiin tänä aamuna televisiossa. Siihen kuuluu tappelu kuulemma aivan olennaisesti. Muutama päivä sitten Suomeen tuli oikein Amerikasta asti kallis mies jääkiekkoa pelaamaan, ajoi suoraan lentokentältä jäähallille, puki pelivarusteet päälle ja luisteli kaukaloon. Ei ehtinyt mies tutustua sen paremmin oman joukkueensa pelikavereihin kuin vastustajaankaan. Mutta ennenkuin oli viisi minuuttia tämän maan jääkiekkoa miehellä pelattuna, hänet oli jo poistettu väkivallan takia niin kaukalosta kuin koko hallistakin. Mies tuli Suomeen töihin. Onneksi noissa tavallissa työpaikoissa on vähän rauhallisempaa. Ensin kuitenkin kätellään ja juodaan kahvit.

Ylikehittynyt esinahka

Puhuimme sodasta. Aamupalaverin aihe ajautui kansalaissodan kautta talvi- ja jatkosotaan, ihmisten käyttäytymiseen ja aseiden kehittymiseen. Ja mihinpä tuollainen keskustelu lopuksi voisi ajautua kuin evoluutioon. Tulimme siihen tulokseen, että jos ihminen olisi luotu tai kehittynyt sodassa tapettavaksi, sille olisi aikojen saatossa kasvanut suuri pyöreä, valkoinen pää, jonka keskellä olisi punainen suu tai sitten musta kokoparta. Kirkkoherra jatkoi ajatusta kauas tulevaisuuteen, jolloin ihmisellä on hyvin pieni pää. Siihen on aivan mahdoton kaukaa osua. Muun vartalon voi suojata luotiliiveillä. Tuosta on siis apua vain, jos tällaiset nykyaikaisen kaltaiset luotiaseet ovat vielä silloin tulevaisuudessa käytössä.
Sodan synnyttämästä evoluutiosta siirryimme hyvin luonnollisesti metsän eläimiin ja tulimme siihen lopputulokseen, että liito-oravan haaroissa oleva purje on vain ylikehittynyt esinahka. Teimme siis aikamoisen matkan vajaassa puolessa tunnissa sisällissodan tiimellyksestä liito-oravan haaroväliin. Kyllä kahvila on tarpeellinen paikka meille miehille.

Aamun ensimmäinen sana on leikkiä

Edesmennyt biologian opettajani, Esteri Knuuti tapasi sanoa: "Älä hyvä ihminen hermostu. Hermosolut eivät uusiudu." Esteri oli aina oikeassa. Aina. Esteri sanoi myös, että kun aivot lakkaavat kasvamasta, ne lakkaavat kasvamasta ja sillä siisti. Aivot kasvavat ehkä kahdenkymmenen ikävuoden tietämille, vähän alle tai vähän yli ja sitten toiminta pikkuhiljaa hyytyy kuin syksyisen puron solina. Aine ei häviä mihinkään, mutta kylmyys hyydyttää veden lopulta umpijääksi. Siinä se on kirkkaana ja kauniina, mutta eipä vaan solise eikä virtaa. Aivoilla on puron ominaisuudet. Siispä niitä kannattaa kehittää joka päivä.
Minulla on taipumus höpöttää kuulemiani sanoja uuteen uskoon, riimitellä niitä ja antaa niille uusia merkityksiä. Ei siinä touhussa useinkaan järkeä ole, mutta saavatpahan ne vielä jäljellä olevat aivosolut vähän ylimääräistä puuhaa joutohetkinä.
Herätyskello soi: on siis aika herätä. Venyttelen ja tulen tajuihini. Avaan television. Usein siellä on aamulla vähän ennen seitsemää puheohjelmaa, ja puheohjelmat ovat aivan täynnä sanoja, joilla voi leikkiä kuin palloilla tai legoilla. Tai kuin sanoilla. Tai jos joku ei juuri silloin puhu, ehkä joku toinen vaikkapa laulaa. Eppu Normaali:"...kello tikittää, ne puhelimen mikittää..." Ja minä voin jatkaa välittömästi samaa rallatusta: "...ja minnittää. Ja korva kohta tinnittää..." Kannattaa siis pitää yllä jonkinlaista logiikkaa. Muuten ei kehity. Laulussa puhutaan siis Mikistä (mikittää). Minä siis muistan siitä Minnin (minnittää) ja keksin sille riimin tinnittää. Noinhan se voi mennä. Viatonta hupia on tuo, mutta monesti antaa itselle iloa oivalluksista ja ehkä vähän muillekin, jotka tulilinjalle sattuvat. Ja uskotko, että tuosta aivot tykkäävät.
Tuo on vain yksi tapa jatkaa toisten ajatuksia. Jos uutistenlukija lukee vaikkapa tekstiä: "Autokauppa hiipuu Pohjois-Amerikassa", voi ajatusta jatkaa sanalla vaje tai kriisi tai lipas. Siis (Ameri)kassavaje, (Ameri)kassakriisi, (Ameri)kassalipas. Mitäs väliä sillä on, kunhan mutkittelee ja surffailee sanojen aalloilla. Sanat ovat suurta leikkiä.

Saundi tulee hanurista

"Toi biisi oli aivan hanurista, mut mä tykkäsin sun äänen saundista..." Tuotahan me kuulimme viime syksyn aikaan televisiosta montakin kertaa, kun Idols-raatilaiset arvostelivat kilpailijoita esitysten jälkeen. Saundista joko pitää tai sitten ei. Voi se tietysti olla samantekeväkin, mutta harvoin, tosi harvoin.
Saundi (engl. sound) asuu ihmisen päässä vain hetken. Sen tietävät ainakin sellaiset ihmiset, jotka soittavat ja käyvät keikoilla. Saundi on vähän samanlainen asia kuin Havukka-ahon ajattelijan, Konsta Pylkkäsen tuli. Sopii vain ihmetellä, missä se oikein rymyää ne väliajat. Yhtenä iltana pitää varata pari tuntia aikaa saundin hakemiseen, kaivamiseen, etsimiseen, ylläpitämiseen. Toisena iltana sitä ei löydy ollenkaan ja kolmantena se taas on siinä huoneessa tai tilassa tai päässä kuin ei koskaan olisi kateissa ollutkaan. Mutta vaikka et koske yhteenkään nappulaan, et muuta yhtäkään huonekalun paikkaa, seuraavana iltana saundi on taas jossakin hakusessa, hukassa, säädetty päin peetä, vaikka kaikki on kuin ennenkin.
Mahtaako saundi kuitenkin olla vain korvan värekarvan oikea asento? Ei se sitä ole, koska eihän kaikkien kuulijoiden värekarvat koskaan voi olla samassa asennossa. Onko saundi sitten äänen taajuutta, jonka ihmiskorva on stardardisoinut vuosituhanten saatossa? Sitä se varmasti on.
Kun tehtaassa tehdään viisisenttistä kumipalloa, sieltä tulee viisisenttistä kumipalloa ja kaikki näkevät sen samalla lailla. Mutta kun äänentuottajalta ilmestyy äänite, sen kaikki kuulevat aivan omalla tavallaan. Toiset pitävät siitä, toiset taas eivät. Aika harvoin puolet pitävät ja puolet eivät pidä. Joskus syntyy hitti eli siitä pitävät melkein kaikki. Onko siis löytynyt kaikenkaikkiaan stardardisaundi, jonka vastaanottoasetukset ovat samoilla arvoilla useimpien ihmisten korvassa, päässä?
Hitit eivät siis voi olla hanurista. Mutta entäs sitten, kun joku esittääkin hittikappaleen eri äänellä, eri saundilla, eri... Hanurista! Toisena päivänä haluaa kuunnella käkeä, toisena varista. Kolmantena sekä varis että käki ovat hanurista. Onneksi on keksitty edes yksi soitin, joka aina saundaa: se ääni tulee hanurista. Tai sitten se on hanurista.

Konkareita elämän ihan jokainen

"Konkarien tanssit keskiviikkona Kinevalla. Tule hikoilemaan!" Lapsena minulle konkarien tanssit olivat sama asia kuin tanssit keskellä päivää tai tanssit keskellä viikkoa. Tuota konkari -sanaa en oikein sisäistänyt. Mutta tässä vuosien saatossa olen tuonkin sanan sisällön oppinut jo varsin hyvin. Ja nyt minusta itsestäni on tullut konkari. Minusta tuli eilen maakuntaviestikonkari.
Hiihtämisestä en ole koskaan urheiluna pitänyt. Siis itsehiihtämisestä. Kuten ystäväni minulle sanoi, hiihto on televisiolaji. Kotona on helppo seurata toisten meuhkaamista ladulla omalta sohvalta ruokapatojen ja kahvipannun ääressä ja kun siltä tuntuu, voi mennä vessaan kätevästi ilman, että joutuu avaamaan sen seitsemät napit ja vetoketjut ja tarranauhat ja henkselit ja vyöt. Mutta eilen heräsin jo ennen kahdeksaa, puin aamutoimien jälkeen päälleni tukevasti kerroksittain ulkoiluvaatteita ja suuntasimme urheilullisen ystäväni kanssa kohti maakuntaviestilatuja.
Etsimme parhaat paikat, josta voisimme nähdä mahdollisimman monta hiihtäjää sekä menossa että tulossa ja vielä kahdeksan viestiosuuden jälkeen myös maaliintulon. Oli lämmin ja mukava olo pienessä pakkasessa. Oli pakko hetki muistella lapsuutta: sormet olivat aina jäässä ja lapaset läpimärät, ranteet punaiset kuin neuvostolippu, varpaat kohmeessa ja villakangastakki lumipaakkuinen ja painava. Nyt oli lämmin ja kuiva olo juuri tuohon pikkupakkaskeliin suunnitelluissa asusteissa.
Ihmisiä oli paikalla tuhatmäärin. Itse hiihtämisessä ei kyllä ole mitään katsomista. Ladulla mennään eteenpäin suksilla kuka nopeammin, kuka hitaammin, kuka lipsuvin ja kuka pitävin suksin, kuka perinteisesti lykkimällä, kuka sujakasti luistelemalla. Mutta se kilpailu - se vaan on aina hauskaa seurattavaa. Kuka ehtii toiselta karkuun, kuka saavuttaa omalla osuudellaan edellä hiihtävää, kuka jakaa voimansa oikein, kuka sammahtaa matkallaan. Hiihtokilpailu on aivan tavallista elämää siis.
Minä olen elämän konkari. Olen kokenut yhtä ja toista. Ja nyt olen myös maakuntaviestikonkari, kun olen nähnyt kahdet kisat ja ollut niitä oikein paikan päällä seuraamassa. Totta puhuen tuo konkarius olisi ehkä jäänyt kohdaltani toteutumatta ilman yhtä merkittävää tekijää. Mika Myllylä oli myös hiihtämässä. Ja onhan Mika sentään minun punttisalikaverini. Tai ainakin olemme salilla monta kertaa yhtä aikaa ja vaihdamme sanasen silloin, toisen tällöin. Kaveria pitää kannustaa. Eilen kannustimme oikein tosissamme ja sydämen pohjasta asti. Olemmehan sentään konkareita elämän ihan jokainen.

Rooibos - unensieppaaja

Muuan ystäväni kertoi näkevänsä painajaisunia nautittuaan rooibos-juomaa juuri ennen nukkumaan menoa. Halusin tietysti kokeilla, millaisen efektin tuo juoma minulle tekisi.

Rooibos on eteläafrikkalainen hernekasvi, josta valmistetaan melko monimutkaisen prosessin kautta teen kaltaista juomaa, jolla on kuulemma varsin tomerasti terveyteen positiivisesti vaikuttavia ominaisuuksia. Miten nuo painajaiset sitten liittyvät terveyteen, en tiedä, mutta kaikkea pitää kokeilla. Niinpä päätin alkaa koekaniiniksi itselleni.

Ensimmäisten rooiboskupillisten jälkeen en tuntenut mitään vaikutuksia, mutta syy paljastui melko nopeasti. Olin nautiskellut pussiteetä, joka ei taida olla aivan sitä itseään. Joululahjaksi sain sitten oikein kunnon ainetta ja kun sitä olen nyt muutamana iltana haudutellut, tuloksia on alkanut näkyä.

Ensimmäisenä yönä olin menossa ystäväni kanssa kunnon bileisiin katkaistujen haulikoiden kanssa. Minulla oli myös kaksi kappaletta rapeiksi kuivunutta pannukakkua, jotka löin juhlahuoneen sisäänkäynnin eteen pieniksi palasiksi. Ystäväni sanoi minulle, että kannattaisi jättää haulikot narikkaan, sillä aseiden kanssa riehumisesta saattaisi häkki heilahtaa melko helposti ja niinpä luovuin luparastani ja astuin sisään. Minut otettiin vastaan ystävällisesti ja juhlan isäntä kertoi olevansa maata kaatavassa kankkusessa, mutta muuten hyvässä kunnossa. Hetken kuluttua olimme jo hyvät ystävät, joten painajainen kesti tuossa unessa vain muutaman sekunnin.

Viime yönä vaelsin pelottavan näköisenä ympäri kyliä. Tajusin unen läpi, että saatan näyttää varsin kummalliselta kokonahkaisessa asussani ja kettingeissäni läpi vartalon tatuoituna ja pitkätukkaisena ja -partaisena, mutta ylväästi kannoin olemukseni ihmismassojen läpi. Yksityiskohdat on aivan pakko jättää kertomatta, mutta suosittelen rooibos-juomaa seikkailunhaluisille, jotka uskaltavat heittäytyä virtuaalisesti hämärän rajamaille.

Väkivalta on minulle painajainen. Siksi nuo unet siis ovat painajaisunia, mutta niiden juonenkehitys miellyttää minua. Ne yrittävät johdattaa minua taisteluun, mutta päättyvät aina iloisesti ja ystävällisesti. Rooibos-juoma on siis kotoisin Etelä-Afrikasta. Hmmm. Mielenkiinnolla odotan kuumia kesäöitä.