Kuiva hipiä

Jotta voi voittaa, 

jonkun on hävittävä.

Kuiva hipiä

kutisee vain niin kauan,

kunnes joku sen rasvaa.

Satuja ja rumia sanoja

On olemassa kirja, jonka sanoman väitetään julistavan rakkautta, ymmärrystä, hyväksymistä, anteeksiantoakin.  Ja kun puhutaan hyväksymisestä, puhutaan yleisesti ihmisen hyväksymisestä tapoineen ja toimineen, ajatuksineen kaikkineen. Eläimistä siinä ei kovinkaan paljon kirjoiteta. Jokunen aasi, jolla joku ratsasti jostakin johonkin, mainitaan. Toki jonkun vanhuksen väitetään koonneen suureen puupaattiinsa pari eläintä kustakin maalla elävästä lajista, mutta se lienee liioittelua varsinkin, kun nykyisin jo tiedetään maapallolla elävän melko paljon enemmän eläimiä kuin kukaan voisi pieneen laivaan saada mahtumaan. Mutta aina on joku, joka uskoo mokoman olevan totta, vaikka järki joskus aamuhämärissä haraisikin vastaan.

On olemassa kirja, jossa pieni tyttönen on matkalla mummonsa luokse viedäkseen tälle vähän syötävää, ettei mummo kuolisi nälkään ja puutostauteihin. Kirjassa kerrotaan varsin tylystä sudesta, joka vaanii niin tyttöä kuin mummoakin syödäkseen nämä suihinsa. Mummon kohtalona onkin joutua suden suuhun. Kun lapsenlapsi sitten tulee mökille ja näkee sängyssä makaavan suurisuisen ja isohampaisen mummon, käy tämä ihmettelemään isoäitinsä näköä. Kas kummaa, sängyssä makaakin iso ja paha susi, jonka suureen mahaan on nielty kokonainen mummo. Petos paljastuu ja paikallinen metsämies tappaa luvatta suden, avaa tämän vatsan ja pelastaa puoliksi sulaneen isoäidin elävien kirjoihin. Sen pituinen se.

On olemassa kirja paimenpojasta ja sudesta.  Paimen on kaitsemassa lampaitaan ja hänelle tulee tylsää, kun ei ole mitään tekemistä. Niinpä hän huutaa apua.”Auttakaa. Susi syö lampaat.” Kyläläiset rientävät apuun, mutta eihän siellä mitään sutta ollutkaan. Sama toistuu muutaman päivän päästä ja taas ja taas. Vaan kuinkas sitten käykään. Tuleekin oikea susi ja  poika huutaa: ”Auttakaa. Susi syö lampaat.” Kukaan ei enää usko pojan avunhuutoon ja susi syö koko katraan. Sen pituinen sekin.

Kaikki nuo kolme kirjaa pitävät sisällään kertomuksia, joita joku on kirjoittanut.  Ne voivat olla totta tai sitten ne voivat olla satua. Niihin voi uskoa tai olla uskomatta. Todeksi niitä ei voi todistaa, mutta niiden tarinat ovat voineet sattua jollekin meistä tai heistä tai kenelle tahansa mikä missäkin. Yhteistä noilla kirjoilla ja niiden tarinoilla on sekin, ettei niiden sanoma käy todistusaineistoksi käräjäoikeudessa, ei hovioikeudessa eikä korkeimmassa oikeudessa.

Lampaansa susille menettänyt tilallinen ei voi vedota oikeudessa satuun, jos naapuri saman sadun luettuaan ei tullutkaan auttamaan. Eikä luvatta suden ampunut metsämies voi vedota satuun ja kertoa viranomaisille vain pelastaneen suden syömän mummon. Satuja ei kannata käräjäsalissa kertoa.

Meillä on vapaus uskoa, mihin haluamme ja meillä on myös vapaus sanoa, mitä haluamme. Mutta onko meillä myös vapaus sanoa loukkauksia sen varjolla, mihin uskomme. Onko sananvapauden rajoittamista suitsia ihmistä vetoamasta satuihin, kun niiden varjolla ruma sana sanotaan. Tätä päivitellään nyt Amerikassa asti.

 

Hannu Hartikainen

Nivala-lehti, lähikolumni 18.2.2026