Kun äitini ajettiin Karjalasta evakkoon,
häntä sanottiin täällä Pohjanmaalla ryssäksi.
Onneksi en syntynyt arabiksi.
Ihmiset sanoisivat, että olen terroristi.
Onneksi en syntynyt juutalaiseksi.
Ihmiset sanoisivat, että olen ahne roisto.
Onneksi en syntynyt ruotsalaiseksi.
Ihmiset olisivat aivan suotta kateellisia kotimaastani.
Onneksi en syntynyt Jeesukseksi.
Ihmiset olisivat naulinneet minut ristille:
kaikki ne hyvät ihmiset, jotka kirkoissa veisaavat ja
päät painuksissa rukoilevat ja kiittävät Jumalaa suuresta sydämestään.
perjantai 27. tammikuuta 2017
keskiviikko 25. tammikuuta 2017
Mäkeä vähän laskemassa
Elokuun ilta alkoi kuulastua ja hyönteiset hyppelehtivät suurena parvena auringonvalon siivilässä kuin olisivat keinuneet kevyessä tuulessa. Lintu lauloi haikeasti ja yksinäisenä kuin mennyttä kesää haikaillen. Poikaset olivat jo aikaa sitten lähteneet pesästä ja kauneimmat laulut oli siltä kesältä viserretty. Joitakin säkeitä solisi vielä kypsyvien viljapeltojen ylle.
Suuri kuusi seisoi pellon reunassa jykevänä. Hyvin hento viri heilutteli harmaata naavaa, mutta paksut oksat makasivat jäykkinä kuin kattopaanut alustansa peitteenä. Kuusen alla seisoi kolme poikaa, ja pojat tähystivät korkealle latvaan. Sinne oli matkaa ja kiipeäminen piti suunnitella huolellisesti ja harkiten. Puu oli tiheä ja runko tikkuinen ja karhea.
Vanhin pojista uskaltautui kiipeämään ensimmäisenä. Alkumetrien nousu oli helppoa, kun oksat olivat vahvoja ja niiden väliin mahtui hyvin liikkumaan. Mutta mitä korkeammalla poika kiipesi, sen tiheämmäksi kävi oksisto ja nouseminen oli työlästä ja hidasta. Lähellä latvaa runko oli jo niin ohut, että puu huojui pojan painosta kuin tuulessa ja vanhat neulaset ja oravien kaluamat kävyt rapisivat alhaalla seuraavien poikien päälle.
Kun poika oli niin korkealla, etteivät ylemmät oksat enää olisi häntä kannattaneet, poika oikaisi vartalonsa itsensä mittaisten oksien päälle mahalleen makaamaan ja piti oksantyvistä kaksin käsin kiinni. Hän liikutteli vartaloaan niin, että oksa lipesi vartalon alta ja samalla poika irrotti otteensa oksasta. Oksa oksalta poika liukui pitkin kuusenrunkoa maata kohti, pomppi kuin olisi hypellyt hetekalla. Kädet tarttuivat pihkaisiin oksiin ja hidastivat vauhtia, mutta mitä alemmas hän liukui, sitä vauhdikkaammin matka jatkui. Oksat heilahtelivat ja naavat riuhtoivat kuin raivoisat, pitkäpartaiset tontut pojan pudotessa kohti maassa odottavia leikkitovereita.
- Elä jarruttele. Päästä vauhtiin vaan.
Kuusen juurella odottaneet pojat kannustivat kaveriaan yhä reippaampaan vauhtiin, mutta kuusimäessä matkustanut poika ei neuvoja ja ohjeita kuullut. Oli kuin suuret kädet olisivat vetäneet poikaa maata kohti, repineet housuja ja puseroa ja nahkaa sormista ja kämmenistä. Pihka levisi vaatteisiin ja oksien paljastamalle iholle ja värjäsi kuusen oksilla laskettelijaa ja liimasi hiuksiin pitävän pinnin, jota ei pesemällä enää irti saanut.
Mitä alemmas poika liukui, sitä tukevammiksi kävivät oksat, ja niiden paksut rungot iskivät kipeitä mustelmia vartaloon, käsiin ja jalkoihin. Muutama metri ennen maan pintaa vauhti pysähtyi kokonaan ja poika jäi makaamaan oksalle. Toiset katsoivat kuusen runtelemaa ystäväänsä ja kiipesivät tutkimaan, miten oli käynyt. Poika huohotti oksalla maatessaan ja puristi pihkaisilla käsillään oksaa. Kasvot olivat punaisten naarmujen turvottamat ja tuoreen pihkan ja pehmeän naavan täplittämät.
- Helevetin mukavaa.
Ilta pimeni lämpimäksi yöksi, kun kolme pihkaista poikaa käveli väsyneenä kotiin. Äiti päivitteli pojat nähtyään näiden tahmaista ja roskaista olemusta ja kysyi ankarasti, missä nämä olivat iltansa viettäneet.
- Ei paljon missään. Mäkeä vähän laskettiin.
Suuri kuusi seisoi pellon reunassa jykevänä. Hyvin hento viri heilutteli harmaata naavaa, mutta paksut oksat makasivat jäykkinä kuin kattopaanut alustansa peitteenä. Kuusen alla seisoi kolme poikaa, ja pojat tähystivät korkealle latvaan. Sinne oli matkaa ja kiipeäminen piti suunnitella huolellisesti ja harkiten. Puu oli tiheä ja runko tikkuinen ja karhea.
Vanhin pojista uskaltautui kiipeämään ensimmäisenä. Alkumetrien nousu oli helppoa, kun oksat olivat vahvoja ja niiden väliin mahtui hyvin liikkumaan. Mutta mitä korkeammalla poika kiipesi, sen tiheämmäksi kävi oksisto ja nouseminen oli työlästä ja hidasta. Lähellä latvaa runko oli jo niin ohut, että puu huojui pojan painosta kuin tuulessa ja vanhat neulaset ja oravien kaluamat kävyt rapisivat alhaalla seuraavien poikien päälle.
Kun poika oli niin korkealla, etteivät ylemmät oksat enää olisi häntä kannattaneet, poika oikaisi vartalonsa itsensä mittaisten oksien päälle mahalleen makaamaan ja piti oksantyvistä kaksin käsin kiinni. Hän liikutteli vartaloaan niin, että oksa lipesi vartalon alta ja samalla poika irrotti otteensa oksasta. Oksa oksalta poika liukui pitkin kuusenrunkoa maata kohti, pomppi kuin olisi hypellyt hetekalla. Kädet tarttuivat pihkaisiin oksiin ja hidastivat vauhtia, mutta mitä alemmas hän liukui, sitä vauhdikkaammin matka jatkui. Oksat heilahtelivat ja naavat riuhtoivat kuin raivoisat, pitkäpartaiset tontut pojan pudotessa kohti maassa odottavia leikkitovereita.
- Elä jarruttele. Päästä vauhtiin vaan.
Kuusen juurella odottaneet pojat kannustivat kaveriaan yhä reippaampaan vauhtiin, mutta kuusimäessä matkustanut poika ei neuvoja ja ohjeita kuullut. Oli kuin suuret kädet olisivat vetäneet poikaa maata kohti, repineet housuja ja puseroa ja nahkaa sormista ja kämmenistä. Pihka levisi vaatteisiin ja oksien paljastamalle iholle ja värjäsi kuusen oksilla laskettelijaa ja liimasi hiuksiin pitävän pinnin, jota ei pesemällä enää irti saanut.
Mitä alemmas poika liukui, sitä tukevammiksi kävivät oksat, ja niiden paksut rungot iskivät kipeitä mustelmia vartaloon, käsiin ja jalkoihin. Muutama metri ennen maan pintaa vauhti pysähtyi kokonaan ja poika jäi makaamaan oksalle. Toiset katsoivat kuusen runtelemaa ystäväänsä ja kiipesivät tutkimaan, miten oli käynyt. Poika huohotti oksalla maatessaan ja puristi pihkaisilla käsillään oksaa. Kasvot olivat punaisten naarmujen turvottamat ja tuoreen pihkan ja pehmeän naavan täplittämät.
- Helevetin mukavaa.
Ilta pimeni lämpimäksi yöksi, kun kolme pihkaista poikaa käveli väsyneenä kotiin. Äiti päivitteli pojat nähtyään näiden tahmaista ja roskaista olemusta ja kysyi ankarasti, missä nämä olivat iltansa viettäneet.
- Ei paljon missään. Mäkeä vähän laskettiin.
tiistai 24. tammikuuta 2017
Kulkurin syy
Kun on eletty suu säkin suuta myöten ja ahmittu aamiaisella päivällinenkin illallisesta ja yöhuikosesta puhumattakaan, on tullut tyhjästä vatsasta hätä käteen haisemaan. Ja tuo hätä pitäisi sitten sivistyneesti pestä pois ja alkaa kerätä mureneita pitkin maita ja mantuja. Mutta kun sanotaan, ettei raha puussa kasva, pitää sitä alkaa kaivaa toisten taskuista. Näin meille täällä Suomessa on käynyt. Rahat ovat lopussa ja lainata pitää. Mutta ensin täytyy kuitenkin kaivaa kansalaisten taskuista kaikki mahdollinen kilisevä ja joskus kahisevakin. Pannaan asioita verolle.
Suomi on elänyt yli varojensa. Muutaman vuosikymmenen aikana suomalaiset on opetettu saamaan enemmän kuin antamaan ja tuota antamista on alettu kutsua hyvinvoinniksi ja sosiaalisiksi etuuksiksi tai jopa saavutetuiksi eduiksi. Ja kun vastikkeettomia sosiaalisia ja saavutettuja etuja ja etuuksia nyt ollaan karsimassa, nousee kansa hiljaiseen kapinaan. Jokainen vanhan keskikoulun ja nykyisen peruskoulun yläasteen käynyt ymmärtää fyysisen mahdottomuuden: tyhjästä on paha nyhjäistä. Ei voi aina vain saada, vaan pitää myös osata antaa. Ja rahan vastikkeena useimmiten on ollut työ. Pitää tehdä jotakin hyödyllistä, että saa rahaa.
Etuja on ollut pakko karsia tai ainakin vaatia niille vastiketta. Mutta kun on pikkuhiljaa annettu liian paljon ja liian helposti, on hyvin vaikea ottaa takaisin tai perua jo tehtyjä sopimuksia. Sivistyneessä maassa ihmistä ei saa jättää heitteille. Sairaalle pitää taata toimeentulo ja työttömän pitää elättää itsensä ja perheensä. Yritykset eivät tarvitse enää niin paljon työvoimaa kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Tuotantotavat ovat muuttuneet ja koneet tekevät rutiinitöitä ihmistä edullisemmin. Se ei ole tietenkään yrityksen tai yrittäjän vika, vaan markkinoiden sanelema pakko. Ei voida tehdä sosiaalityötä samalla, kun kilpaillaan omasta olemassaolosta. Työttömyys ja sitä myötä varmasti myös sairaudet lisääntyvät ja valtion menot kasvavat ja lisää pitää rahaa saada kasvaviin kuluihin. Vaihtoehtoja tuntuu olevan vain kaksi: lainata rahaa tai verottaa niitä, joilla vielä verotettavaa on.
Berner esitteli kansalle uuden liikennemallin, jossa tarkoituksena oli yhtiöittää tieverkko, poistaa autojen verot ja laskea bensan hintaa eli veroa ja kerätä rahat ajettujen kilometrien perusteella sen mukaan, miten uudella tai vanhalla tai isolla tai pienellä autolla ihmiset ajaisivat. Esitys tyrmättiin niin hallituksessa kuin oppositiossakin. Noin radikaalia uudistusta eli autoilijan rahapussin ryöstöä ei voi esittää puolirikkaalle kansalle ryvettymättä haarojaan myöten saveen. Saavutettuihin etuihin eli valmiiseen tieverkkoon ei saa koskea eikä sitä uudelleen hinnoitella. Se on jo moneen kertaan maksettu ja sen korjauksetkin on maksettu jo vuosikausiksi eteen päin. Autoilijoiden ja muidenkin tienkäyttäjien rahoilla on pidetty yllä hyvinvointia ja sosiaaliturvaa jo niin perusteellisesti, että tiet rapautuvat ja kuluvat puhki.
Mutta vielä on hallituksella ja sen ministereillä yksi ässä hihassa: moottoripyörä- ja venevero. Suurella tohinalla meuhkattiin, miten pannaan juppiskootterit ja herrojen huvikuunarit verolle eli palataan keskiajalle ja aletaan verottaa yksittäisiä "ylellisyystavaroita". Idean isää ei sitten enää löydykään mistään, kun kävi varsin pian selväksi juppiskoottereiden kuskien oikea tausta. He ovatkin aivan tavallisia ja vähällä toimeentulevia ihmisiä, jotka ovat vuosikausia säästäneet saadakseen itselleen mukavan harrastuksen ja harrastusvälineen. Motoristit eivät olekaan rikkaita juppeja saati veneilijät huvikuunariherroja, vaan he ovatkin tavallista kansaa, kepulaisten äänestäjiä ja persujen kannattajia, joita on jo lypsetty enemmän kuin kutuhaukea.
Kun nyt ollaan menossa kohti kunnallisvaaleja, on poliitikoilla miettimisen paikka. Jo yli 100.000 moottoripyörää on otettu pois liikennekäytöstä protestiksi kaavailtua veroa vastaan. Kukaan ei tiedä, miten paljon veneitä on siirretty Viron lipun alle. Motoristit ja veneilijät ovat aktiivista väkeä eikä se purematta niele hävytöntä hyökkäystä harrastusta vastaan. Moottoripyöräilijöillä ei ole yhtäkään saavutettua etua, jonka voisi menettää. Mutta heillä on harrastus, jonka puolesta kannattaa taistella. Ja siksipä ei enää löydy sitä ministeriä, joka ehdotti vain kahden harrastusvälineen verollepanoa ja unohti kaikki muut hyvät harrastukset: golfin, metsästyksen, hiihdon, soittamisen, laulamisen, kirjoittamisen, pyöräilyn, lentämisen, laskuvarjohyppäämisen, lasimaalauksen, painin...
Hyvinvointivaltio ei synny harrastuksia verottamalla, vaan yhteisellä päätöksellä elää suu säkkiä myöten. Suomen velkataakka ei ole kulkurin syy eikä tienkäyttäjän tasku pohjaton. Tasapaino on tärkeä. Sen saa, minkä antaa ja sen antaa, minkä saa - eikä yhtään enempää.
Suomi on elänyt yli varojensa. Muutaman vuosikymmenen aikana suomalaiset on opetettu saamaan enemmän kuin antamaan ja tuota antamista on alettu kutsua hyvinvoinniksi ja sosiaalisiksi etuuksiksi tai jopa saavutetuiksi eduiksi. Ja kun vastikkeettomia sosiaalisia ja saavutettuja etuja ja etuuksia nyt ollaan karsimassa, nousee kansa hiljaiseen kapinaan. Jokainen vanhan keskikoulun ja nykyisen peruskoulun yläasteen käynyt ymmärtää fyysisen mahdottomuuden: tyhjästä on paha nyhjäistä. Ei voi aina vain saada, vaan pitää myös osata antaa. Ja rahan vastikkeena useimmiten on ollut työ. Pitää tehdä jotakin hyödyllistä, että saa rahaa.
Etuja on ollut pakko karsia tai ainakin vaatia niille vastiketta. Mutta kun on pikkuhiljaa annettu liian paljon ja liian helposti, on hyvin vaikea ottaa takaisin tai perua jo tehtyjä sopimuksia. Sivistyneessä maassa ihmistä ei saa jättää heitteille. Sairaalle pitää taata toimeentulo ja työttömän pitää elättää itsensä ja perheensä. Yritykset eivät tarvitse enää niin paljon työvoimaa kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Tuotantotavat ovat muuttuneet ja koneet tekevät rutiinitöitä ihmistä edullisemmin. Se ei ole tietenkään yrityksen tai yrittäjän vika, vaan markkinoiden sanelema pakko. Ei voida tehdä sosiaalityötä samalla, kun kilpaillaan omasta olemassaolosta. Työttömyys ja sitä myötä varmasti myös sairaudet lisääntyvät ja valtion menot kasvavat ja lisää pitää rahaa saada kasvaviin kuluihin. Vaihtoehtoja tuntuu olevan vain kaksi: lainata rahaa tai verottaa niitä, joilla vielä verotettavaa on.
Berner esitteli kansalle uuden liikennemallin, jossa tarkoituksena oli yhtiöittää tieverkko, poistaa autojen verot ja laskea bensan hintaa eli veroa ja kerätä rahat ajettujen kilometrien perusteella sen mukaan, miten uudella tai vanhalla tai isolla tai pienellä autolla ihmiset ajaisivat. Esitys tyrmättiin niin hallituksessa kuin oppositiossakin. Noin radikaalia uudistusta eli autoilijan rahapussin ryöstöä ei voi esittää puolirikkaalle kansalle ryvettymättä haarojaan myöten saveen. Saavutettuihin etuihin eli valmiiseen tieverkkoon ei saa koskea eikä sitä uudelleen hinnoitella. Se on jo moneen kertaan maksettu ja sen korjauksetkin on maksettu jo vuosikausiksi eteen päin. Autoilijoiden ja muidenkin tienkäyttäjien rahoilla on pidetty yllä hyvinvointia ja sosiaaliturvaa jo niin perusteellisesti, että tiet rapautuvat ja kuluvat puhki.
Mutta vielä on hallituksella ja sen ministereillä yksi ässä hihassa: moottoripyörä- ja venevero. Suurella tohinalla meuhkattiin, miten pannaan juppiskootterit ja herrojen huvikuunarit verolle eli palataan keskiajalle ja aletaan verottaa yksittäisiä "ylellisyystavaroita". Idean isää ei sitten enää löydykään mistään, kun kävi varsin pian selväksi juppiskoottereiden kuskien oikea tausta. He ovatkin aivan tavallisia ja vähällä toimeentulevia ihmisiä, jotka ovat vuosikausia säästäneet saadakseen itselleen mukavan harrastuksen ja harrastusvälineen. Motoristit eivät olekaan rikkaita juppeja saati veneilijät huvikuunariherroja, vaan he ovatkin tavallista kansaa, kepulaisten äänestäjiä ja persujen kannattajia, joita on jo lypsetty enemmän kuin kutuhaukea.
Kun nyt ollaan menossa kohti kunnallisvaaleja, on poliitikoilla miettimisen paikka. Jo yli 100.000 moottoripyörää on otettu pois liikennekäytöstä protestiksi kaavailtua veroa vastaan. Kukaan ei tiedä, miten paljon veneitä on siirretty Viron lipun alle. Motoristit ja veneilijät ovat aktiivista väkeä eikä se purematta niele hävytöntä hyökkäystä harrastusta vastaan. Moottoripyöräilijöillä ei ole yhtäkään saavutettua etua, jonka voisi menettää. Mutta heillä on harrastus, jonka puolesta kannattaa taistella. Ja siksipä ei enää löydy sitä ministeriä, joka ehdotti vain kahden harrastusvälineen verollepanoa ja unohti kaikki muut hyvät harrastukset: golfin, metsästyksen, hiihdon, soittamisen, laulamisen, kirjoittamisen, pyöräilyn, lentämisen, laskuvarjohyppäämisen, lasimaalauksen, painin...
Hyvinvointivaltio ei synny harrastuksia verottamalla, vaan yhteisellä päätöksellä elää suu säkkiä myöten. Suomen velkataakka ei ole kulkurin syy eikä tienkäyttäjän tasku pohjaton. Tasapaino on tärkeä. Sen saa, minkä antaa ja sen antaa, minkä saa - eikä yhtään enempää.
maanantai 16. tammikuuta 2017
Isämuistoja ja väärinpeluuta
Ajattelen usein jo hyvin kauan sitten tuonilmaisiin siirtynyttä isääni. Olin kuusivuotias isän kuollessa, mutta muistan silti hyvin paljon yksittäisiä tapahtumia ja hetkiä hänen seurassaan tai lähellään. Sylissään en muista koskaan istuneeni enkä häntä koskeneeni, mutta hyvin hämärästi mieleeni voi tulla hänen näkönsä tai liikkeensä, karjalainen murteensa.
Nuukaksi isää sanottiin ja nuukana miehenä hänet minäkin muistan. Ruokapöydässä meillä oli köyhyydestä huolimatta aina ruokaa ja hyvin usein äiti paistoi piiraita, karjalanpiirakoita niin kuin niitä nykyisin yleisesti kutsutaan. Isä sairasti viimeisen elinvuotensa vakavasti ja oli suurimman osan vuodesta sairaalassa. Kaikki kotimuistoni isästä ovat siis enintään viisivuotiaan pojan muistoja, mutta jotkut muistikuvat lienevät vuotta, kahta tai jopa kolmekin vuotta aiemmalta ajalta.
Istuimme ruokapöydässä. Ruokana oli lihaperunoita ja jälkiruuaksi riisivelliä. Nuuka isä heltyi jostakin syystä herkutteluun ja ilmoitti, että hienoa sokeria saattoi nyt levitellä makua antamaan. Hän tarkoitti sokerin riisivellin sekaan imellykseksi, mutta minulle tuo lupa kattoi kaiken, mitä pöydässä tarjolla oli. Huiskuttelin reippaita lusikallisia kallisarvoista sokeria lihaperunoiden sekaan ja vieläkin muistan tuon eksoottisen rasvan ja suolaisen imelän maun. Sanotaan ihmisen muistin pyyhkivän ikäviä asioita kokonaan pois, joten varmasti silloin pöydässä iloittiin pienen lapsen innosta sokeriin enemmän kuin tunnettiin murhetta tai kiukkua moisesta tuhlaamisesta.
Isä oli suutari ja pienen mökin perimmäisessä huoneessa, pikkukamarissa oli hänen verstaansa. Verstaan sisustuksesta tai kalustuksesta en paljon muista, mutta suuren nahkaompelukoneen muistan ja sen mustan ja voimakkaan olemuksen ja kullanväriset koristelut. Isä istui tynnyrijakkaralla, jonka istuinosan poikki oli naulattu kaksi hyvin leveää nahkasuikaletta ristiin. Huoneessa oli myös leveä sänky, jossa vanhemmat veljeni nukkuivat. Joskus kävin verstaassa tutkimassa puunauloja ja rapitia, mustaa Rapid-nimistä nahanvärjäysainetta, jolla saattoi värittää kuin vesivärillä nahkaa tai paperia tai puutakin. Sisustus tai tuoksut tai tavarat eivät jääneet niinkään mieleeni, mutta ompelukoneen jykevän kalkkeen ja neulan tymähdyksen paksun nahkan lävistäessään muistan vieläkin. Muistikuvaa kirkastaa entisestään ensimmäinen tupakointikokemukseni.
Lienen varastanut isältä Saimaa-savukkeen tai löytänyt hylätyn "lopin", jossa on ollut tupakannatsa vielä paikallaan. Sytyttelin tupakkaa talon nurkalla isän verstaan ikkunan alla ja vetelin haikuja kiihkoisin, savua vierastavin keuhkoin, kun kuulin ompelukoneen jyskeen ja kuvittelin suutari-isäni olevan toimessaan. Mutta ei jyskänyt kone eikä polkenut suutari Singeriin vauhtia, vaan isosisko hakkasi nyrkillä ison kammarin ikkunaa. Hän oli nähnyt askareeni ja vanhemman oikeudella puuttunut väkivalloin asiaan ikkunoita kolistelemalla ja tuplatonta ruutua helistelemällä. En jäänyt asiaa pidemmäksi aikaa nurkalle pohtimaan, vaan kiiruhtelin pikkupojan vikkelin ja taivaita tavoittelevin jaloin rautatieaseman suuntaan karkuun varmalta tukkapöllyltä. Isä on tuossa muistossa mukana työn äänenä, kuulomuistina.
Pojat vertailevat ensin poikina ja sitten miehinä. Oman ensivertailuni tein saunassa. Olimme kolmestaan saunomassa äitini ja isäni kanssa. Muistan äidin istuneen vielä saunan lauteilla, kun isä täytti pesuvatia ja liikkui lauteiden ja padan väliä. Tarkastelin hänen olemustaan ja varustuksiaan ja vertailin niitä omiini. Minulla oli vain yksi pieni pippeli, mutta isällä oli kolme roikkuvaa kikkeliä. Muistan hämmästelleeni asiaa äidille jälkeen päin, mutta siihen maailman aikaan ei ollut tapana mökkien kakaroille sukupuolisivistystä jakaa ja asia jäi mysteeriksi moniksi vuosiksi. Kun sitten aikuisena olen tarkastellut alastonta olemustani peilistä, tunnen itseni isän pojaksi tuon kaukaisen muiston kautta.
Köyhällä ei 50-60-luvun Suomessa kovin monta rikastumisen mahdollisuutta ollut, mutta rikkauksista haaveiltiin ja unelmoitiin. Muistan isän ahkerana veikkaajana ja mustassa, lituskaisessa lompsassaan hänellä oli aina kuponki vetämässä. Minäkin sain kerran muutaman vuoden ikäisenä veikata kokonaisen rivin jalkapalloseurojen voitoista, tappioista ja tasapeleistä. Tuohon aikaan otteluita myös peruutettiin tiheään ja niinpä veikkasin johonkin kohtaan peruutetun. Istuin tuvan pöydän alla ja toistelin radiosta kuulemiani taikasanoja:"Yksi,kaksi, risti, peruutettu." Tuskin tuossa osuin oikeaan isääni paremmin.
Lauantai-iltana tulivat radiosta veikkaustulokset ja silloin ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin lukijan totinen rahan ääni. Ja kupongin tarkastettuaan isä totesi joka kerta oman mantransa: "Mie veikkuan oikein, mut hyö perkeleet peluavat viärin."
Nuukaksi isää sanottiin ja nuukana miehenä hänet minäkin muistan. Ruokapöydässä meillä oli köyhyydestä huolimatta aina ruokaa ja hyvin usein äiti paistoi piiraita, karjalanpiirakoita niin kuin niitä nykyisin yleisesti kutsutaan. Isä sairasti viimeisen elinvuotensa vakavasti ja oli suurimman osan vuodesta sairaalassa. Kaikki kotimuistoni isästä ovat siis enintään viisivuotiaan pojan muistoja, mutta jotkut muistikuvat lienevät vuotta, kahta tai jopa kolmekin vuotta aiemmalta ajalta.
Istuimme ruokapöydässä. Ruokana oli lihaperunoita ja jälkiruuaksi riisivelliä. Nuuka isä heltyi jostakin syystä herkutteluun ja ilmoitti, että hienoa sokeria saattoi nyt levitellä makua antamaan. Hän tarkoitti sokerin riisivellin sekaan imellykseksi, mutta minulle tuo lupa kattoi kaiken, mitä pöydässä tarjolla oli. Huiskuttelin reippaita lusikallisia kallisarvoista sokeria lihaperunoiden sekaan ja vieläkin muistan tuon eksoottisen rasvan ja suolaisen imelän maun. Sanotaan ihmisen muistin pyyhkivän ikäviä asioita kokonaan pois, joten varmasti silloin pöydässä iloittiin pienen lapsen innosta sokeriin enemmän kuin tunnettiin murhetta tai kiukkua moisesta tuhlaamisesta.
Isä oli suutari ja pienen mökin perimmäisessä huoneessa, pikkukamarissa oli hänen verstaansa. Verstaan sisustuksesta tai kalustuksesta en paljon muista, mutta suuren nahkaompelukoneen muistan ja sen mustan ja voimakkaan olemuksen ja kullanväriset koristelut. Isä istui tynnyrijakkaralla, jonka istuinosan poikki oli naulattu kaksi hyvin leveää nahkasuikaletta ristiin. Huoneessa oli myös leveä sänky, jossa vanhemmat veljeni nukkuivat. Joskus kävin verstaassa tutkimassa puunauloja ja rapitia, mustaa Rapid-nimistä nahanvärjäysainetta, jolla saattoi värittää kuin vesivärillä nahkaa tai paperia tai puutakin. Sisustus tai tuoksut tai tavarat eivät jääneet niinkään mieleeni, mutta ompelukoneen jykevän kalkkeen ja neulan tymähdyksen paksun nahkan lävistäessään muistan vieläkin. Muistikuvaa kirkastaa entisestään ensimmäinen tupakointikokemukseni.
Lienen varastanut isältä Saimaa-savukkeen tai löytänyt hylätyn "lopin", jossa on ollut tupakannatsa vielä paikallaan. Sytyttelin tupakkaa talon nurkalla isän verstaan ikkunan alla ja vetelin haikuja kiihkoisin, savua vierastavin keuhkoin, kun kuulin ompelukoneen jyskeen ja kuvittelin suutari-isäni olevan toimessaan. Mutta ei jyskänyt kone eikä polkenut suutari Singeriin vauhtia, vaan isosisko hakkasi nyrkillä ison kammarin ikkunaa. Hän oli nähnyt askareeni ja vanhemman oikeudella puuttunut väkivalloin asiaan ikkunoita kolistelemalla ja tuplatonta ruutua helistelemällä. En jäänyt asiaa pidemmäksi aikaa nurkalle pohtimaan, vaan kiiruhtelin pikkupojan vikkelin ja taivaita tavoittelevin jaloin rautatieaseman suuntaan karkuun varmalta tukkapöllyltä. Isä on tuossa muistossa mukana työn äänenä, kuulomuistina.
Pojat vertailevat ensin poikina ja sitten miehinä. Oman ensivertailuni tein saunassa. Olimme kolmestaan saunomassa äitini ja isäni kanssa. Muistan äidin istuneen vielä saunan lauteilla, kun isä täytti pesuvatia ja liikkui lauteiden ja padan väliä. Tarkastelin hänen olemustaan ja varustuksiaan ja vertailin niitä omiini. Minulla oli vain yksi pieni pippeli, mutta isällä oli kolme roikkuvaa kikkeliä. Muistan hämmästelleeni asiaa äidille jälkeen päin, mutta siihen maailman aikaan ei ollut tapana mökkien kakaroille sukupuolisivistystä jakaa ja asia jäi mysteeriksi moniksi vuosiksi. Kun sitten aikuisena olen tarkastellut alastonta olemustani peilistä, tunnen itseni isän pojaksi tuon kaukaisen muiston kautta.
Köyhällä ei 50-60-luvun Suomessa kovin monta rikastumisen mahdollisuutta ollut, mutta rikkauksista haaveiltiin ja unelmoitiin. Muistan isän ahkerana veikkaajana ja mustassa, lituskaisessa lompsassaan hänellä oli aina kuponki vetämässä. Minäkin sain kerran muutaman vuoden ikäisenä veikata kokonaisen rivin jalkapalloseurojen voitoista, tappioista ja tasapeleistä. Tuohon aikaan otteluita myös peruutettiin tiheään ja niinpä veikkasin johonkin kohtaan peruutetun. Istuin tuvan pöydän alla ja toistelin radiosta kuulemiani taikasanoja:"Yksi,kaksi, risti, peruutettu." Tuskin tuossa osuin oikeaan isääni paremmin.
Lauantai-iltana tulivat radiosta veikkaustulokset ja silloin ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin lukijan totinen rahan ääni. Ja kupongin tarkastettuaan isä totesi joka kerta oman mantransa: "Mie veikkuan oikein, mut hyö perkeleet peluavat viärin."
keskiviikko 4. tammikuuta 2017
Pussila-kanasetti
Osta vuoteeseen
Pussila-kanasetti.
Se peittää tyynyn
ja patjankin verhoaa,
munii munan valkoisen.
Pussila-kanasetti.
Se peittää tyynyn
ja patjankin verhoaa,
munii munan valkoisen.
Uusi vuosi
Vuoden vaihde on
jäätyneitä vesiä,
kesän kaikuja,
pimeitä päiviä kuin
kelmeä valon muisto.
jäätyneitä vesiä,
kesän kaikuja,
pimeitä päiviä kuin
kelmeä valon muisto.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)