Kannattaako sähköpostiin vastata

Ehkä huomenna,
ehkä ylihuomenna
on onni nähdä
silmiin katsovat silmät,
kun sanon: Hyvää päivää.

Jalluryyppy Ahdille

Veden pinnalla kaarteli suurimoottorinen vene ja sen perässä uivat monenväriset vieheet. Kahdeksan kalannäköistä vaappua väristeli vettä ja kuhat seurasivat niitä, lähtipä joku uimaan perään, lipui rennoin pyrstöniskuin viereen, kiihdytti ohi, vaan ei iskenyt kala koukkuun, ei tarttunut syöttiin. Potkuri vatkasi vettä ja hopeankimalteiset kuplat loitontuivat veneestä, nousivat pintaan ja hajosivat. Kalojen oli helppo seurata veneen kulkua: hurinaa, tärinää, kireän siiman jurinaa, vaappujen joimotus vedessä houkutti niitä katsomaan.

Ahti istui tuolissaan ja katseli kesäkuun lopun taivaallista ihmettä. Aurinko pilkisteli pilvien lomasta ja lämmitti järven pintaa. Tuuli sekoitti vettä ja vähitellen laskeutui auringon lämpö järven pohjaan asti aina Ahdin valtakuntaan, sen vallihaudoille, korkeille muureille, kivisille, mutakortteisille kaduille. Oli ollut pitkään kylmää. Järven pinta oli noussut ja lämpö pysytellyt poissa. Vilutti vanhaa Ahtia. Tavallisesti paksu jää peitti järven selkää ja piti kylmän kaukana. Mutta talvi oli ollut leuto ja jääpeite ohut ja kylmät tuulet olivat sekoittaneet vettä läpi talven aina helmikuulle asti ja vasta sitten oli ohut riite rauhoittanut vellovan veden. Kuhan kutu oli kalaa hamuavien venemiesten mielestä myöhässä, koska Ahti oli laskenut vuosituhantisella kokemuksellaan sen parhaiksi päiviksi heinäkuun ensimmäisen viikon. Vaikka vene kaarteli kauniit kalakuviot perässään tunnista toiseen, ei kuhalla ollut aikaa syönnille. Piti hakea kutupaikkaa. Oli keskikesän tärkeimmät päivät evien ulottuvissa eikä niitä käytetty pikkukalojen metsästykseen. Piti lisääntyä ja Ahti oli laskenut tulevan viikon parhaaksi sille kesälle.

Tuolin selkämys nasahteli Ahdin kääntyillessä sijoillaan ja veden yllä kaartelevan veneen kaikuluotaimeen tuli siitä viesti. Suuri kuhaparvi ilmestyi luotaimen näyttöön ja ihminen mittasi sen syvyyden ja asetteli kuvajaiset metrilleen oikealle kohdalle. Vaan kalaparvi ei niistä piitannut, vaan antoi niiden rauhassa uiskennella yllä, alla, vieressä. Joskus ui kala kuvaa seuraten, mutta antoi sen mennä menojaan. Kutu tuntui vatsan alla ja Ahdin sana oli järven laki.

Aurinko laskeskeli ja Ahti oikoili kylmän kangistamia jalkojaan. Mietti niitä näitä vedenalaisia ja -yläisiä asioita. Aina silloin tällöin ilmestyi veden pintaan vene kiertämään ja häneltä saalista pyytämään. Muiskautti veden valtias Jaloviinan kostuttamia huuliaan ja hymyili viekkaasti ja ajatteli, mitä mahtoivat nyt ihmiset pariloillaan paistella, kun eivät kuhan kylkeä syömään päässeet.

- Vaan lorauttivat sentään kunnon ryypyn Jallua, tuumasi Ahti.
- Tämä muistetaan. Varro vain. Tämä muistetaan. Jallusta kuha komea, sen lupaan, veli hyvä.

Hauiksella hauen haussa

Laiska alkukesän hauki ei jaksanut hangoitella, vaan kuin ihmisen tahtoon tyytyen veltosti pyrstöään vastavetoon vääntäen tuli siiman nokassa kohti rantaa ja ui kiltisti haaviin. Siihen se vajosi nelikiloinen peto kuin kummajainen menneiltä vuosituhansilta, antoi periksi. Kalikka kalahti sen silmien yläpuolelle ja matka kuoleman kalmoiselle vesille alkoi vaatimattomasti ja hyvin arkipäiväisesti. Hauen matka kohti kalasoppaa päätti kalamiehen haun. Se oli hauin hauin kirkkain päivä, miehen hauiksen voimainkoitos.

Suomi eli suomen kieli (suomenkieli) on aivan mahdoton kieli. Luin KP24:stä eilen otsikon: 

Googlen Suomi-hauista selvisi yllättävä fakta: Tämä herkkuruoka on nyt kovassa nosteessa.

Ihmettelin, mikä on Suomi-hauki ja miksi se on herkkuruokana kovassa nosteessa, mokoma puulta maistuva roskakala (vain minun mielestäni). Hauista voi olla hauki-sanan monikon elatiivi. Se voi myös olla haku-sanan monikon elatiivi, hauista. Lisäksi se voi viita hauikseen eli hauislihakseen. Hauista on yksikön partitiivi. Pullistelevathan monet miehet ja naisetkin hauista.

Kasvata siis hauista hauista ja niiden hauista. Koetahan selittää tuo suomen kieltä opiskelevalle englantilaiselle. Siinä kuluu kesäilta mukavasti loimuhaukea kuullostellen kuullotellen.

Yhdeksän henkeä

Kissallakin on
yhdeksän henkee
vain siksi, että
sais sylissä kehrätä
ja vaaroja vältellä.

Pallo rullaa nopeasti

Sentraali-Santra,
kirjapainon latoja,
kyntöhevonen.
Niin nopeasti nähtiin
pallon rullaavan ohi.

Kirjosiepon korvakipu

Juhannuksena minulla oli suuri ilo seurata kirjosieppopariskunnan touhuilua pesäpöntön liepeillä. Molemmat hyörivät vilkkaasti ja keräsivät ruokaa joko itseään varten tai sitten pöntössä oleville poikasille. Pesästä ei kuitenkaan kuulunut mitään, joten oletan siellä olleen vasta hautomattomat munat. Pesään en tietenkään kurkistanut, vaikka utelias asian kanssa olinkin.

Kirjosieppo on ärhäkkä lintu. Kun se keväällä saa päähänsä alkaa pesiä, se etsii itselleen parhaan pesäpaikan ja ottaa sen välittämättä siitä, onko siellä jo asukkaita. Talitiaiset saavat väistyä, kun kirjosieppo on kotikolonsa valinnut. Naaraansa kanssa se lemmiskelee ja kun munat on munittu, saa naaras jäädä niitä hautomaan. Uros taas lähteen etsimään uutta naarasta ja tekee tämän kanssa toiset munat. Toisesta naaraasta tulee kuitenkin yksinhuoltaja, sillä kirjosieppo pitää ensimmäisiä muniaan hautovaa naarasta varsinaisena emolintuna, jonka poikasista se pitää huolen. Aika velikulta on siis tuo frakkiin pukeutunut lehtometsien keikari.

Nielaisin viimeisen antibioottitabletin ja toivoin korvakivun hellittävän. Olen ikuisesti pieni lapsi sairastaessani edelleen tätä lastentautia, johon opettelin jo ennen kuin osasin puhua. Aika ajoin viiltävä kipu vihloo korvakäytävässä ja tulehdus puhkaisee tärykalvon, joka alkaa kimeästi viheltää niistäessä tai paineenvaihtelussa. Harrastin laskuvarjohyppäämistä ja lentokoneesta poistuessani rikkinäinen tärykalvo vihelsi aina kahdeksansadan metrin korkeuteen asti eli varjon aukaisemiseen saakka. Niinpä noita kirjosieppoja seuratessani ajattelin, kärsivätkö linnutkin korvatulehduksista. Kipeytyykö kirjosiepon herkkä korva joskus kipuiseksi asti ja repeääkö tärykalvo tulehduksen voimasta? Tai puhkaiseeko kova ääni tärykalvon, jos sattuu korppi raakaisemaan latvakuusessa juuri, kun lintu on nappaamassa korkealle ilmavirran mukana nousevaa hyönteistä? Vaimeaksi katoaa silloin puolison huuto pesäpöntöstä, ja ilmoille häviävät poikasten piipitykset, kun tulehdus erittää vahvaa vaikkua korvakäytävän tukkeeksi.

Entäs sitten, kun tulee aika lähteä talvimaisemiin. Satojen kilometrien taival hyytävässä Suomen syysilmassa, pimeä taivas, alla musta metsä tai vaahtopäinä kohiseva meri ja vihloo vasenta korvaa. Ei ole kukaan laittanut pumpulitukkoa korvan suojaksi, ei liuottanut antibioottilientä linnun juotavaksi, vaan niine kipuineen on lintu noussut siivilleen kohti kullaista kotia kaukaisessa Afrikassa. Kovin korkealle ei voi nousta, kun oheneva ilma paukkuu tärykalvoissa. Ja kun tulee levähtämisen aika, varovasti on laskeuduttava alas, ettei mene pään sisällä oleva kompassi aivan jumiin tulehtuneen korvan takia. Viimein kun takana on tuhansia lennettyjä kilometrejä, alkaa auringon lämpö helliä lintuparkaa ja leuto ilma hyväillä kipeää korvaa kuin minulle isäni Saimaa-savukkeen lämpöinen savu puuholkin läpi korvakäytävään puhallettuna. Kun on viimein kaukaisen Afrikan syvin sopukka löytynyt ja sieltä suloinen pesäpaikka pitkäksi talveksi valittu, poksahtaa pienen lintusen tärykalvo puhki ja lämmin erite valuu sen sulkapeitteelle. Kun kipu yllättäen lakkaa, saattaa suloinen uni vallata matkalaisen ja niin se nukahtaa onnellisena ja näkee unta kaukaisesta Kalixista, missä sillä on koti saunan seinässä rautakoukun nokassa tuulessa keinumassa.

Tottako vai tarua

Monet ovat kysyneet, onko Taksikuskin hamppuköysi tositarina. Kyllä se pääpiirteittäin on. Käytin kirjoittajan vapautta vain laitapuolen kulkijan lähtötavan ja ajankohdan kuvauksessa, mutta muuten elämä hänen osaltaan kulki kutakuinkin noin kahden taksimatkan välillä. Sellaista elämä on - herkkää. Jotkut ottavat ohjeista vaarin, jotkut yrittävät selvitä elämästä hengissä.

Keskustelin aamusella kuuluisassa Häggmannin kahvilassa, onko alkoholismi sairaus ja onko alkoholistilla oikeutta saada samanlainen kohtelu kuin kaikilla muillakin. Muutama päivä sitten tässä työpaikkani talossa muuan alan mies sai vakavan sairauskohtauksen. Aiheuttiko kohtauksen alkoholi vai huumeet vai aivan vain yleinen terveydentila, sitä kukaan ulkopuolinen ei tiedä. Mutta kuolema kulki niin liki, että julkinen terveydenhuolto tilasi paikalle lääkärihelikopterin. Mies elvytettiin ja kuljetettiin ilmojen halki pikimmiten tehohoitoon ja elämä voitti hennoin säikein. Vaan ei voittanut elämä kaikintavoin, vaan edelleen mies riskeeraa elämänsä antamalla elimistölleen shokkihoitoa aamusta iltaan ja kaiken aikaa. Kysyttiin, onko oikein käyttää kallista hoitokoneistoa auttamaan ihmistä, joka ei lopputuloksesta kovin piittaa. Jos ihminen viedään henkitoreissaan tehohoitoon ja hän palaa sieltä jatkamaan rajua ja raikulia elämää, meneekö raha aivan hukkaan. Monet olivat sitä mieltä, että menee. Ei armoa - no mercy.

Kerroin, että tunnen hyvin läheltä kaksi ihmistä, jotka ovat kolunneet kutakuinkin samoja polkuja, olleet kalliita hoitokoneistolle. Mutta he ovat onnistuneet luomaan leveän tien loppupäähän kapean polun, jota pitkin ovat onnistuneet kulkemaan parempaan elämään. Kuka osasi arvata juuri sen kohdan, jossa käänne tapahtui? Ei sitä kukaan voinut tietää. Se voi tapahtua tai jäädä tapahtumatta. Ihmisarvo ei voi olla jossakin noiden tapahtumien tai elämänmuotojen välissä, vaan sen pitää kulkea ihmisen mukana koko elämän ajan.

Kuulin tapauksen, jossa mies joutui sairaalahoitoon keuhkokuumeen takia. Kun hänen tyttärensä meni katsomaan isäänsä, hän ihmetteli, miksei isää hoidettu, miksei nestettä poistettu niin kuin siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä. Hän pyysi epikriisin eli kertomuksen taudin kulusta ja hoidosta. Sitä ei haluttu hänelle kuitenkaan antaa, mutta kun tytär ilmoitti olevansa lääkäri, se hänelle välittömästi toimitettiin. Se on potilaan ja hänen omaisensa oikeus nähdä. Epikriisiin oli kirjoitettu: "Mies on alkoholisti - ei tehohoitoa." Lääkäri oli hoitoa aloittaessaan päättänyt, ettei potilaalla ole mahdollisuuksia koskaan parantua ja lopettaa alkoholin käyttöä, ei mahdollisuutta muuttaa elämäänsä. Hänen piti kuolla parantumattomana.

Tarinalla oli onnellinen loppu. Mies kiidätettiin keskussairaalaan tehohoitoon ja hän sai elää vielä pitkän elämän. Laadusta en tiedä, mutta elämä on aina elämisen arvoinen. Sen pituinen se.

Törmäyksiä

Villi viilettää
taivaankaarta pitkin taas.
Luulee mokoma
kannen suora olevan,
vaikka kaartuu alaspäin.

Taksikuskin hamppuköysi

Mies kapusi taksin takapenkille ja rojahti väsyneenä istumaan ja raplasi turvavyönsä kiinni, huokaisi syvään, sulki silmänsä ja näytti hyvin väsyneeltä.
- Aja katkasuun.
Matkalla mies kertoili tarinaansa, vaikka oli kovin väsynyt mitään sanomaan.
- Kaheksan kertaa oon jo katkasussa käyny. Tämä on yheksäs. Kun siellä pari viikkoa lepäilee ja saa kunnon ruokaa ja voi nukkua puhtaassa sängyssä, jaksaa taas. Perkele se on raskasta työtä tämä juopottelu.

Taksi kulki kesäillassa, linnut lentelivät poikki tien, aurinko kultasi koivunlatvat ja punersi kuusien kyljet. Taksari kuunteli asiakkaansa tarinaa. Jo kymmenen vuotta oli mennyt niissä hommissa. Aamulla aikaisin känniä päälle ja illalla myöhään taju kankaalle kunnon tujauksella. Ei huvittanut työ eikä perhe ja parhaat kaverit olivat alvariinsa nuppi turvoksissa. Joskus oli saatava levätä, vaikkei juominen kaiketi pelkkää riemun melskettäkään ollut. Mutta kun sai välillä hyvässä hoivassa levätä ja elää mukavasti ja syödä pari kertaa päivässä hotelliruokaa veronmaksajan piikkiin, mikäpäs siinä.

Kaarrettiin katkaisuhoitolan pihaan ja mies könysi autosta ja käveli horjuvin askelin sisälle. Taksikuski tuki miestä käsivarresta, jottei tämä olisi langennut heikkouttaan pihakivetykselle tai laitoksen laattalattialle.

- Kukas se sieltä tuleekaan. Vanha veikko on taas kuntouksen tarpeessa.

Laitoksen hoitaja otti miehen vastaan ja kyseli kuulumiset, miten elämä oli viime aikoina sujunut.

- Katkasuun pitäs päästä. Alkaa voimat olla vähissä.

Hoitaja istutti miehen tuoliin ja silitti tämän rasvaisia hiuksia.

- Laitetaanpas mies taas kuntoon.

Taksimies oli ollut tien päällä ammatissaan pian kolmekymmentä vuotta. Selkä vaivasi ja hartiat olivat puutuneet. Keväällä hän oli hakenut Kelan kautta apua vaivoihinsa, mutta oli saanut kieltävän vastauksen: EI AIHETTA KUNTOUTUKSEEN.

Ovi paukahti ja taksimies hävisi pihamaalle, käveli autonsa takakontille ja nosti sieltä köysinipun. Mies heitti köyden asiakkaansa jalkojen juureen ja isoon ääneen antoi toimintaohjeen.

- Tässä on viisi metriä hamppuköyttä. Kun sen heität lähimmän puun oksaan ja hilaat itses hirteen, ollaan sujut eikä maksa kyyti mitään.


Kun mies parin viikon kuluttua pääsi katkaisuhoidosta, hän korkkasi hyväkuntoisena Leijonaviina-pullonsa välittömästi Alkon portailla ja soitti taksin. Taksi tuli ja niin kohtasivat taas asiakas ja asiakaspalvelija. Mies heitti Siwan sinisen muovikassin auton takapenkille ja istui itse eteen.

- Ajetaan kotiin. Mulla on tähellistä toimitettavaa.

Taksi kulki kesäillassa, linnut lentelivät poikki tien, aurinko kultasi koivunlatvat ja punersi kuusien kyljet. Mitään ei puhuttu.

Seuraavana päivänä kulki kylällä huhu. Muuan laitapuolen kanssakulkija oli löytynyt kaltevan kotinsa ullakolta hamppuköyden kireästä silmukasta. Ja vieressään lattialla oli Siwan sininen muovikassi. Oltiin sujut. Ei maksanut kyyti mitään.

Suomen suvi ja aurinkomatkaaja

Kuumaa, hellettä.
Asfaltti sulaa, palaa.
Kesä on kohta.
Vihmoo, halla hirnahtaa:
Nouse siiville, lintu.

Kosketusnäyttö ja Koskenkorvaa

Vielä tänään voit vain luulla tietäväsi kaiken, mutta jo muutaman vuoden tai vuosikymmenen kuluttua voi olla varma, että tiedät kaiken. Juomalla.

Juuri tulleen tiedon mukaan kosketusnäyttö on pian yhtä vanhanaikainen kuin kirjoituskone tämän päivän nuorille tiedontuottajille. Näyttö ei tarvitse kohta kosketusta, vaan sille riittää sormien liike ilmassa. Koneet ja laitteet tekevät työtä käskettyä, kunhan vain sormet sipovat ilmaa kädenkäyttäjän toivomin elkein. Ja työ on kuulemma tarkempaa kuin koskaan ennen. Kuvittele siis metsäkoneen kuljettajaa työssään. Hän on kuin kapellimestari koneessaan ja ryskyen kaatuu metsä, kun toinen kapellimestari lastaa puut rekkaansa ja ajaa ne sahalle, jossa kolmas kapellimestari lajittelee ja sahaa puut. Viehkeää on tulevaisuuden työnteko.

Istuimme lounaalla ja keskustelimme paikallisen metsäkonevalmistajan kanssa tiedonkulun kehityksestä. Mihin tarvitaan kohta sanomalehteä, kun sen painettu informaatio on jo postilaatikossa vanhentunutta? Kuinka pitkä on painetun uutisen taival tulevaisuuteen? Vuosia vai vuosikymmeniä? Ehdotin, että tulevaisuudessa saamme kaiken tiedon juomalla. Vedenkaltaiseen nesteeseen on liuotettu kaikki se haluttu tieto, mitä kullakin hetkellä tarvitaan. Koska ihmisen aivojen muistikapasiteetti on toistaiseksi rajallinen, meidän pitänee nauttia pullo kerrallaan vaikkapa espanjankieltä tai ranskaa, laivanrakennusta tai peruskoulun fysiikkaa. Mutta pian kuulin olevani tuon utopiani kanssa kovasti myöhässä. Sellainen keksintö on jo aikoja sitten ollut olemassa.
"Pullo kossua ja tiedät kaiken."

Sinistä ja punaista

Martti on sininen ja Marjatta punainen. Martti ei ole oikeistolainen eikä Marjatta kommunisti. Martti on mies ja Marjatta nainen. Martti oli poika ja Marjatta oli tyttö. Martin täytyy siis olla sininen ja Marjatan on pakko olla punainen. Niinkö se vain menee?

Kun minulle suuren onnen kautta syntyi lähes kolmekymmentä vuotta sitten kaksoset, meillä vanhemmilla ei ollut tietoa, olisivatko kaksoset poikia vai tyttöjä vai kenties yksi kumpaistakin sukupuolta. Niinpä ostinkin heille ensileluiksi ja yksipäiväissyntymäpäivälahjaksi varmuuden vuoksi sekä sinihuivisen että punahuivisen kumileijonan. Kumpi saisi sinisen, kumpi punaisen, ratkaisisi sattuma. Ja sattuma ratkaisi niin kummallisesti ja viehkeästi, että toinen sai punaisen ja toinen sinisen, vaikka molemmat kaksoslapset olivat poikia ja saivat siitä vielä todisteeksi miessukupuolesta kertovan sosiaaliturvatunnuksen. Kumpi oli siis kumman väri? Mitä enemmän värejä, sitä enemmän mahdollisuuksia. Niin taitavat nyt ajatella.

Me olemme oppineet kytkemään tietyt värit tiettyyn sukupuoleen: sinisen mieheen ja punaisen naiseen. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että mies olisi pukeutunut punaiseen vaatteeseen. Muistiini palautuu nyt jo tuonilmaisiin siirtynyt veljeni, joka punaisessa puvussa lomalle tullessaan pyöräytti koko pienen, körttisen kotikylän niskat nurin. Pikkupoikien kuorma-autot voivat toki olla punaisia, mutta eivät vaaleanpunaisia. Pikkupoikien alushousuissa voi olla punaisia ja sinisiä laivoja tai junia tai nalleja, mutta ei vaaleanpunaisia. Ei vieläkään, vaikka vaihdoimme jo viisitoista vuotta sitten vuosituhatta.

Me olemme oppineet hyväksymään vaaleansiniseen pukeutuneen tytön, mutta vaaleanpunaisiin asusteisiin puettu tai jopa itse pukeutunut pikkupoika saa päät kääntymään. Pään kääntyminen ei minusta ole vielä kovinkaan huolestuttavaa, mutta kun vaaleanpunainen väri kääntää aikuisen ihmisen ajatuksen asenteelliseksi, olen surullinen ja pahoillani aikuisten puolesta. Eikö olisi jo aika kasvaa pois sukupuolten väristereotypioista ja hyväksyä kaiken väriset lapset poikina ja tyttöinä ihan sen perusteella, miksi he itse haluavat itseään kutsuttavan. Tähän jatkeeksi en uskalla ihan vielä esittää nimien sekoittamista. Jos äidin ja isän mielestä vastasyntynyt näyttää enemmän Martilta kuin Marjatalta, miksei hänestä voisi tullakin Martti, vaikka sukupuoli olisikin vaaleanpunainen...Eiku....

https://www.facebook.com/mari.niinikoski/posts/10153043861558772?fref=nf&pnref=story