Kosketushäiriö

Tuuli, tuuleskeli ja puiden lehdet kahisivat. Sadepisara rapsahti ikkunaan, kun Henkka Maukka avasi sen ja nuuhkaisi. Miten hyvälle maailma tuoksuikaan. Hän veti keuhkot aivan täyteen kesäilmaa ja huusi niin, että puutkin lakkasivat värisyttämästä lehtiään.

- Tämä on minun paras päiväni, huusi Henkka Maukka.

Äiti oli keittänyt aamupuuroa ja valuttanut puuron päälle maukasta hunajaa.

- Mikäs tästä päivästä niin hyvän tekee, kysyi äiti uteliaana.

Puuro oli tulikuumaa, mutta silti Henkka Maukalla oli hyvin kiire syödä se. Hänen piti jokaisen lusikallisen jälkeen juoda kunnon kulaus kylmää maitoa. Äiti kyllä tiesi, miksi tämä päivä oli aivan erityinen. Edellisenä päivänä oli vinon talon melko suoraan postilaatikkoon tullut kortti, jossa oli kaunis kuva taivaalla lentävistä kuumailmapalloista. Toisella puolella korttia oli suuri postimerkki ja paljon tekstiä.

Postikorttiin oli kirjoitettu, että merirosvon näköinen mies sekä tyttärensä Juulia ja Jadelmiina olivat tulossa kylään, kun niin oli taivaankannella lennellessä sovittu. Sillä kertaa he eivät tulisikaan kuumailmapallolla, vaan vanhalla moottoripyörällä. Henkka Maukasta moottoripyörä oli vieläkin jännittävämpi kuin suuri, kankainen pallo.



Matto oli keskellä lattiaa ja taulu aivan suorassa. "Ilot ovat elämän sokerimuruja." Niin luki taulussa.

- Tämä on minun paras päiväni, sanoi Henkka Maukka ääneen.
- Juulia tulee kylään. Ja Jadelmiina.

Metsämajalla kaikki oli kunnossa. Paitsi ei aivan kaikki. Pupu oli loikkunut tiehensä eikä siitä ollut enää tupsuhännän karvaakaan jäljellä. Jänönen oli oppinut hyppimään ihan itse. Sen ei tarvinnut enää kurkistaa Henkka Maukan taskusta, vaan tuulispäänä se saattoi viilettää pitkin metsäpolkuja. Jos Henkka Maukka olisi kuunnellut oikein tarkkaan, olisi hän kuullut iloisen huudon hyvin kaukaa.

- Tämä on ihanaa. Hiiohoiii!

Vaikka Henkka Maukka kaipasikin pientä ystäväänsä, oli hän kuitenkin hyvin iloinen. Hän tiesi, ettei pupusella enää ollut mitään hätää. Jos halusi oppia loikkimaan, piti loikkia hyvin kauas. Niin se vain oli.



Tuuli oli kuljettanut sadepilven pois auringon edestä ja ympäripyöreänä se paistoi keskellä taivasta. Moottoripyörän putputtava ääni kuului kaukaa. Henkka Maukka juoksi pihatien päähän odottamaan ja viimein hän näki keltaisen moottoripyörän, jota ajoi merirosvon näköinen mies ja hänen takanaan istui Juulia. Mutta Jadelmiinaa ei näkynyt missään ja Henkka Maukalle tuli hyvin lyhyeksi hetkeksi surullinen olo. Pian moottoripyörä kuitenkin kääntyi pihatielle ja sen toisella sivulla pomppi sivuvaunu ja sieltä kurkisti maailman iloisin Jadelmiina.

- Soromnoo, sanoi merirosvon näköinen mies.
- Onkos täällä kaikki varmasti vinossa, hän jatkoi ja nauroi suurella äänellä.

Äidin mielestä mikään ei ollut suoristunut sitten viime näkemän ja taisipa talo olla entistäkin vinompi. Ja hyvä niin. Mitenpä vieras olisi osannut edes pihaan tullakaan, jos kaikki olisi ollut aivan väärällä lailla suorassa. Henkka Maukan mielestä moottoripyörä oli hieno, vaikka siinä olikin vähän ruostetta ja sen moottori näytti öljyiseltä. Hän kiipesi heti sivuvaunuun ja katsoi tuulilasin läpi. Pihalla olevat ympäripyöreät esineet näyttivät soikeilta ja viiruisilta ja metsän puut melkein mutkaisilta.

- Se on taikalasi, nauroi merirosvon näköinen mies.



Metsämajan punainen, pyöreä matto pysyi aivan paikallaan. Se ei noussut ilmaan, vaikka Henkka Maukka, Juulia ja Jadelmiina istuivat matolla silmät kiinni ja odottivat. Poika avasi vähän silmiään ja katsoi salaa Jadelmiinaa. Henkka Maukan mielestä Jadelmiina oli maailman sievin tyttö. Sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa ääneen. Teki mieli koskea Jadelmiinaa kädestä, mutta lentäjän piti pitää ohjaimista tiukasti kiinni. Niin oli turvallisinta.

Henkka Maukka oli kertonut Julialle ja Jadelmiinalle, että hänellä oli metsässä aivan oma maja ja siellä punainen ja pyöreä taikamatto, jolla saattoi lentää yli niittyjen ja lampien ja vaikka vuorten yli. Hän oli lentänytkin. Tytöt eivät aluksi uskoneet pojan puheita, mutta halusivat ehdottomasti nähdä majan ja maton.

- Tämä on aivan ihana, sanoi Jadelmiina, kun he saapuivat majalle.
- Ja majakin on melko hyvä, hän jatkoi ja istui punaiselle, pyöreälle matolle.

Niin vain kävi, ettei matto suostunut sillä kerralla lentämään eikä Henkka Maukka uskaltanut koskea Jadelmiinaa. Kotimatkalla hän monta kertaa yritti tarttua Jadelmiinan käteen, mutta aina samalla hetkellä poika näki oksan tai kävyn tai pyöreän kiven, johon piti tarttua ja heittää menemään.



Jadelmiina kiipesi moottoripyörän sivuvaunuun ja Juulia takaistuimelle. Merirosvon näköinen mies polki moottoripyörää käyntiin, mutta se ei yrittänytkään käynnistyä. Moottori hörähteli, mutta pysyi vaiti.

- Siinä on varmaankin kosketushäiriö, sanoi merirosvon näköinen mies.

Henkka Maukka katsoi sivuvaunussa istuvaa Jadelmiinaa hyvin varovasti, ettei tämä vain huomaisi. Miten sievä Jadelmiina olikaan. Niin sievä, ettei häntä uskaltanut edes koskettaa. Ja aivan yhtäkkiä hänen päähänsä lensi ajatus kuin kuumailmapallo olisi pudonnut vinon talon pihamaalle.

- Minulla on kosketushäiriö!

Lohdutuslaulu

Pupuni pieni,
hento vielä loikkimaan,
pupuni pieni
vahva kerran voittamaan
veljet, siskot voimakkaat.

Pupu oppi loikkimaan

Metsämajasta tuli oikein hieno. Seinät seisoivat suorassa kuin metsän kaunein mänty, ja ikkunan vieressä vasemmalla puolella roikkui soma kangastaulu, johon oli kirjailtu Henkka Maukan mielestä mukavat sanat: ”Ilot ovat elämän sokerimuruja.” Teksti oli kirjailtu valkoiseen kankaaseen violetilla langalla ja sitä ympäröivät punaiset ja siniset kukat. Äiti oli sen löytänyt vinon talon ullakolta ja antanut Henkka Maukan majan koristeeksi hyvin mielellään. Äiti tiesi, että maja oli jokaisen pojan suuri ilo, kun se oli aivan itse tehty oman metsän ikimännyn katveeseen.

Punainen, pyöreä matto peitti lattiaa. Henkka Maukka kuvitteli maton nousevan ilmaan ja lentävän kuin avaruusalus halki metsien ja yli vuorten terävien harjanteiden, koukkaavan kauniin laakson kautta vihreitten niittyjen yli, yli metsässä kimaltavan lammen, jossa pienet kalat hyppelivät iloisina kuin Henkka Maukka Makkaranpaistaja, maailman paras punaisen, pyöreän maton kuljettaja.

-  Hiiohoiiii, huusi Henkka Maukka, mutta aukaisi äkkiä silmänsä. Lensikö hän liian kovaa vauhtia, kun jostakin kuului voihkaisu ja hyvin hiljaista nyyhkytystä.

Ikimännyn lonkeromaisen juuren vierellä istui pieni jänis ja itki. Se oli painanut päänsä etutassujen väliin ja sen korvat lerputtivat ja värisivät. Henkka Maukka kyykistyi sen viereen ja laskeutui mahalleen pupupoloisen eteen makaamaan.

-  Miksi sinä itket?

Pupu säikähti Henkka Maukkaa, mutta jäi paikalleen kyyhöttämään.

-  Minä en osaa hyppiä, vastasi pupu arasti.

-  Kaikki minun veljeni ja sisareni hyppivät pitkin metsää, mutta minun jalkani ovat aivan liian kömpelöt. Olen kuin hidas sammakko.

Koskaan ei ollut Henkka Maukka nähnyt niin surullista jänistä, ei varsinkaan niin murheellista ja pientä pupua. Poika katsoi jäniksen jalkoja, mutta ei niissä ollut mitään vikaa. Hyvin pienet ne olivat, mutta ei niin pienellä pupusella voinut kovin suuria jalkoja ollakaan.  Henkka Maukka nousi ylös.

-  Ei hätä ole ollenkaan tämän näköinen, Henkka Maukka sanoi.

-  Minä kyllä osaan hyppiä ja osaan opettaa sinutkin. Vaikka minulla onkin pusero nurin ja vaikka kotini seinät ovatkin vinot ja piha täynnä ympäripyöreitä esineitä, minulla on suuret taskut aivan suorassa.

Hämmästyksestä nousivat pupun korvat aivan pystyyn ja niistä oli Henkka Maukan helppo nostaa pieni jänis kokonaan ilmaan. Poika laittoi jäniksenpoikasen varovasti taskuunsa niin, että pieni pää ja pitkät korvat jäivät näkyviin.

-  Sitten mennään, huusi Henkka Maukka ja lähti kovaa vauhtia juoksemaan.

Pupu katsoi ihmeissään ohi vilistäviä puita ja pensaita ja sen korvat heiluivat iloisesti. Ne keikkuivat puolelta toiselle aina, kun Henkka Maukka hyppäsi.

-  Tämä on ihanaa, huusi pupu ja puristi lujasti etutassuillaan taskunreunasta.

-  Hypitään ja pompitaan, pompitaan ja hypitään. Hiiohoi tätä menoa, se huusi.

Pitkän aikaa ne makoilivat vierekkäin punaisella matolla metsämajan lattialla ja keräsivät voimia loikkimisretken jälkeen.

-  Sinä olet hyvä loikkimaan, sanoi pupu.

-  Ja sinä myös, vastasi Henkka Maukka.

-  Sinä olet oikea taskujänis. Kun minä loikkasin, sinäkin loikkasit ja kun minä hyppäsin, sinä hyppäsit myös. Samaa matkaa hypittiin ja loikittiin.

Henkka Maukka kertoi pupulle, ettei mitään opi, jos ei opettele. Pienenä osaa vain pienten asioita kuten esimerkiksi itkeä. Kun oikein tarkasti katsoo, mitä toiset tekevät ja tekee perässä, oppii joka päivä uusia asioita. Mutta pupu oli nukahdanut ja nukkui hyvin sikeästi eikä kuullut enää yhtä ainutta sanaa. Sen takajalat viuhtoivat vinhasti ilmassa ja sen etutassut heiluivat kuin se olisi juossut kilpaa. 

-  Pomppiminen nukuttaa, sanoi Henkka Maukka itsekseen ja silitti pupun pehmeää turkkia.

-  Mutta ei yhtään itketä, vastasi pupu unissaan ja ponkaisi uuteen unijuoksuun.

Voi Jeesus

Lounasaikaan pikkukaupungin parhaassa ravintolassa on kymmeniä ihmisiä syömässä, ja pöydissä puheensorina sekoittuu keittiöstä kuuluvaan keittoastioiden kolinaan. Istutaan, syödään ja seurustellaan. Ukrainassa taistellaan ja Suomessa tasavertainen avioliittolakiasia äänestettiin nurin, taantuma syö taloutta ja autotalli valmistuu vähitellen. Maidontuottajat jäävät vaille EU-rahaa ja pohjoisen selkosilla luottamusmiehet kyykyttävät kunnanjohtajaa. Vakaville asioille nauretaan, kun kukaan ei halua pilata kasvavaa nälkää ja hyvää ruokahalua.

Ravintolasali hiljenee kuin lintujen laulupuu kissan kiivetessä oksille. Sisään kävelee kymmenen kookasta miestä, ja jokaisella roikkuu suuri käsiase lonkkaa vasten. Miehet katsovat saliin ja siirtyvät noutotiskille ruokapatojen ääreen. Lautaset kolahtavat ja veitset ja haarukat kilahtavat, metalliset salaattikulhot lomisevat. Noutotiskiä lähinnä olevassa pöydässä ruokailijat oikaisevat selkänsä ja katsovat miehiä, jotka ovat kerääntyneet yhdeksi joukoksi. Yksi miehistä laskee kätensä aseen perälle ja tunnustelee varmistinremmiä. Pöydässä kaatuu lasi ja vesi valuu liinalle. Kaikki nousevat nopeasti seisomaan. Nainen kiljahtaa. Vesi virtaa hänen hameelleen ja sen läpi säärille ja valuu lattialle.

- Voi Jeesus, nainen huutaa.

- Eiku poliisi. Ollaan täällä Nivalassa ampumakoulutuksessa ja tultiin syömään.

Käärme keksi vatupassin

Kaduilla kuiskittiin ja taloissa tarinoitiin vielä pitkään vinon talon vipukesteistä, joissa mahat tulivat täyteen kuin kupukellerit, mutta talo vivuttiin vieläkin vinommaksi. Sanottiin, että Italian maalla kaukana kotoa Pisan torni rakennettiin myös aluksi aivan suoraksi, mutta olipa siinäkin kivijalka kallistunut ja samalla oli mennyt koko torni vinoon. Niin vain joskus kävi, vaikka ihminen muuta tahtoi. Sanottiin sitäkin, että Pisan vino torni oli juuri siksi niin kuuluisa, kun se oli niin vino. Kukapa nyt suoraa tornia olisi mennyt katsomaan aivan vieraaseen maahan ja vieraaseen kaupunkiin, kun sellaisia oli joka paikassa. Suoraksi oli kovin helppo tehdä varsinkin, jos omisti vatupassin. Isällä sellaista vatupassia ei ollut, ja sen toki tiesivät aivan kaikki.

Eipä ollut enää Henkka Maukan maha täysi kuin kupukelleri. Aamulla äiti oli keittänyt maukkaan puuron ja lorauttanut siihen mutkaisen piirun makeaa hunajaa. Mutta aamupuurosta oli jo pitkä aika eikä Henkka Maukan tyhjässä vatsassa ollut enää kaurahiutaleen hiventäkään. Äiti oli joskus sanonut, ettei nälkäinen maha haljennut, ja siinä äiti oli aivan oikeassa. Tuntui kuin ei olisi ollut mahan ja selän välissä enää mitään. Pelkkä tyhjä vatsa vinkui ja valitti, mourusi ja murisi.

Koko aamupäivän oli Henkka Maukka Makkaranpaistaja ahkeroinut metsänreunassa majaa rakentamassa. Hänellä oli suuri ajatus. Kun maja olisi valmis, hän kutsuisi sinne Juulian ja Jadelmiinan kylään. Majassa pitäisi olla ainakin seinät taulua ja ikkunaa varten ja katto, johon voisi ripustaa lampun. Lattiaa ei sopinut unohtaa, sillä sille saattaisi levittää kauniin maton. Kaikki tytöt rakastivat kauniita mattoja, sen Henkka Maukka tiesi. Kun äiti oli ostanut kotiin uuden, punaisen maton, jossa oli kullan värisiä kukkia, naapurin tädit olivat käyneet sitä ikihyviksi ihastelemassa. Ne tädit olivat ihan tyttöjä.

- Mikä täällä murisee, kysyi kyy, joka sihaustakaan päästämättä oli hipihiljaa liukerrellut Henkka Maukan majalle.

- Minun tyhjä vatsani se vain on, sanoi Henkka Maukka.

- Hyvä. Minä luulin sitä kiukkuiseksi karhuksi, joka etsii marjoja, vaan ei niitä löydäkään.

Kyy seurasi Henkka Maukan majanrakennuspuuhaa ensin pää toiselle päin kallellaan ja sitten taas toiselle päin kallellaan.

- Siitäkin tulee vino, se sanoi.

- Niinhän siitä taitaa tulla, Henkka Maukka vastasi.

- Mutta minulla ei ole vatupassia, jatkoi Henkka Maukka.

Käärme tuumasi, ettei hätä ollut ollenkaan sen näköinen, vaan asia olisi helposti korjattavissa. Se pyysi Henkka Maukkaa ottamaan kiinni häntäpäästään.

- Nosta minut ilmaan. Minä katson suoraan alas kohti maata. Kun sitten vertaat majan nurkkaa ja minun käärmeenmuotoani, saat aivan vinottoman majan. Se on helppoa kuin hiirenmetsästys.

Henkka Maukka unohti nälkänsä kokonaan, niin innoissaan hän oli. Nurkat tulivat aivan suoriksi eikä kattokaan ollut kallellaan. Vain villapaita oli nurinpäin, mutta se ei Henkka Maukkaa haitannut. Iloisesti rallatellen valmistui mukava maja metsän reunaan.

- Otin käärmettä häntäpäästään, ei tänne tultu säästään vinoa nurkkaa ollenkaan, se suoraksi sahataan. Sun frallati rallati rei, ei vinoa seinää, ei...

Hauskasti vinot juhlat

Isä ei ollut missään asiassa mitenkään erityisen taitava. Ainakaan omasta mielestään. Talo oli vähän vinossa, kun taas melkein kaikki naapuritalot seisoivat suorassa ja ryhdikkäinä kuin sotilaat rivissä. Pihalle oli päässyt kertymään ympäripyöreitä esineitä ja vähitellen isä oli niihin niin tottunut, ettei osannut pitää niitä mitenkään erityisen kummallisina. Saattoipa ohi kävellessään potkaista palloa tai pannua ja kun se vaihtoi somasti paikkaa, se oli kuin uusi taas ja omalla paikallaan. Äidin mielestä talon nurkalta olisi pitänyt kaivaa maata pois ja oikaista porakivinen kivijalka suoraksi, mutta isästä se oli tuntunut liian vaativalta urakalta.

- Kyllä talojen nosteleminen on ammattimiesten asioita.

Oikeassa isä oli, mutta eräänpä päivänä hän kuitenkin päätti oikaista vinon talon yhtä suoraksi kuin naapureiden oikoseinäiset talot. Isä otti lapion käteensä ja mittaili ja tutkaili ja suunnitteli ja ajatteli ja keräsi voimia ja iski lapion maahan. Ensimmäinen työ oli tehty ja alkuun oli päästy. Ja pian nousi maakasa isän viereen, kun lapiollinen toisensa jälkeen vaihtoi paikkaa, ja kaatunut kivijalka näkyi pian kokonaan. Taivas oli painanut taloa ylhäältä  ja maa vetänyt sitä alhaalta ja niin oli harmaa kivi mustine pilkkuineen antanut taakan alla periksi ja kaatunut melkein kokonaan kyljelleen kuin hylje luodolle.

- Hohhoijaa, sanoi isä.
- Entäpäs sitten, kysyi äiti.

Talo piti saada nousemaan ilmaan, jotta kivijalka voitaisiin oikaista. Isä muisti koulussa oppineensa, että vipu on paras keino nostaa raskaita esineitä vähillä voimilla. Niinpä isä haki metsästä hyvin pitkän puun ja asetteli sen paksumman pään talon nurkalle ja puun alle hän asetteli lyhyempiä puita, pöllejä.

- Kun me kaikki menemme istumaan puun latvaan, talo nousee kuin itsestään.

Henkka Maukka kiipesi innoissaan kaikkein korkeimmalle paikalle ja äiti istui hänen eteensä. Mutta talo ei liikahtanutkaan. Talonnostajan onni oli, että oli sunnuntai ja melkein kaikki naapurit olivat kotosalla. Eipä aikaakaan, kun vinon talon nurkalla kävi kova kuhina. Naapuri toisensa jälkeen kiipesi pitkän puunrungon päälle istumaan.

- Hiiohoiiii, huusi Henkka Maukka ja ratsasti rungolla kuin lännenmies. Puunrunko naukui ja natisi ja talon nurkka paukkui ja vingahteli ja yritti nousta kallellaan olevan kiven päältä. Kivi liikahteli ja vähitellen se kellahti aivan kokonaan kyljelleen. Siinä se makasi kuin kuollut hylje luodolla. Talo ei noussut yhtään enempää ja nyt se oli kaatuneen kiven päällä vieläkin enemmän vinossa. Vähän aikaa isä harmitteli epäonnistunutta talon nostoa, mutta kohta jo hymy nousi huulille.

- Muutos on tapahtunut ja se on hyvä, sanoi isä.

- Vino talo on entistä vinompi, mutta onneksi nyt kaikki muut talot näyttävät vieläkin suoremmilta.

Kaikki olivat isän kanssa samaa mieltä. Ja kohta nousi valkoinen savu vinon talon pihamaalta ja grillissä paloi iloinen tuli. Kun hiillos oli valmis, laittoi äiti kaksikymmentä makkaraa paistumaan grillin ritilälle. Herkullinen tuoksu leijui metsään asti ja sai kyyn lipomaan nälkäisenä kieltään.

- Henkka Maukka Makkaranpaistaja on ladannut grilliin täyslaidallisen, ajatteli kyy.
- Kylläpäs minulla onkin nälkä kuin boalla.

Ruohikossa rahisi. Sallu Siili oli myös haistanut kypsyvän makkaran maukkaan tuoksun.

Eipä oiennut vino talo vähääkään, vaan oli silti pihalla koko joukko iloisia ihmisiä. Kaikki istuivat somassa rivissä pitkällä puunrungolla ja söivät makkaraa mahat täyteen. Ympäripyöreät mahat ympäripyöreän puun päällä saivat vinon talon nurkan nousemaan, muttei sitä enää kukaan huomannut. Henkka Maukka, Sallu Siili ja kyy katsoivat vuorotellen toisiaan.

- Meidän isä osaa järjestää hyvät juhlat, sanoi Henkka Maukka.

Posket täynnä makkaraa Sallu Siili vain nyökkäsi ja heilutti mustaa kuononpäätä.

- Hyvät juhlat, sanoi kyy.
- Kohta lasketaan muramäestä kilpaa.

Ja niin isän lapioimasta suuresta maakasasta tuli mitä mainioin mäki vinon talon veikeälle pihamaalle. Henkka Maukan mielestä isä osasi aina kaiken parhain päin, vaikkei sitä itse tiennytkään. Kyy ja Sallu Siili olivat aivan samaa mieltä.

- Kyllä kaikki osaavat suoraksi laittaa, mutta vain teidän isä näin hauskasti vinoon.

Kuukertomus

- Kävit zziitten lentämäzzzzä, kuului ruohikosta. Kyy luikerteli Henkka Maukan jalkojen juureen ja sihisi.

- Miksi sinä puhut noin kummallisesti, kysyi Henkka Maukka Makkaranpaistaja.

Käärme kiepitteli itsensä kerälle, oikoili pyrstöään ja asetteli päänsä mukavasti päällimmäiseksi ja sanoi vähän hiljaisella äänellä.

- Se on kuule sillä lailla, että käärmeitten pitää sihistä. Zzzzzzzzzz. Kuulostaisi vähän haschschulta, josch puhuischin kuin schakschalainen scherkkuni Jürgen.

Henkka Maukkaa alkoi naurattaa kyyn hassuttelu. Poika muisti oikein hyvin, ettei käärme ollut hänelle sihissyt metsässä makkaranuotiolla. Se oli puhunut aivan tavallisella äänellä, vaikka sillä olikin vain kaksi hammasta. Vanhat ihmiset saattoivat joskus puhua kuin Jürgen, kun he laittoivat tekohampaansa lasiin niin kuin isomummo joskus teki. Kun hän otti hampaat suustaan, sinne ei jäänyt muuta kuin kieli. Henkka Maukka ajatteli mummolan lampaita, jotka joskus karkasivat pitkin ja poikin, kun niiden aitaan oli tullut reikä tai ne olivat säikähtäneet jotakin. Isomummon kieli oli niin kuin lammaskatras, joka ei pysynyt ilman hammasaitaa paikoillaan, vaan vaelteli pitkin suuta ja puhui mitä sattui. "Kipaischehan koschin muschukka hakemascha mummollesch hampaat veschilaschista."

Käärme oli ensin vähän pelännyt taivaalta laskeutunutta suurta palloa. Se oli luullut kuun putoavan ja litistävän hänet niille sijoilleen. Monena moniaisena iltana käärme oli seurannut kullankeltaisen kuun liikkumista taivaan reunalta toiselle ja vähitellen nähnyt sen kadonneen metsänreunaan. Se arveli, että kuu putosi joka ilta metsään ja uusi kuu nousi seuraavana iltana paistamaan. Ja kun pallo oli alkanut hiljalleen laskeutua vinon talon veikeälle pihamaalle kaikkien niitten ympäripyöreitten esineitten keskelle, oli kyy uskonut sen viimeinkin pudonneen melkein hänen päälleen.

- Se oli pelottavaa. Onneksi kaikki kuut ovat hyvin hitaita. Niitä ehtii kyllä käärmekin väistää.

Henkka Maukka selitti käärmeelle, että taivaalla oli vain yksi kuu ja se kiersi maapalloa. Illalla kuu oli näkyvillä taivaalla ja liikkui hiljaa paistamaan toiselle puolelle maapalloa sellaisille ihmisille, jotka siellä päin asuivat. Illan tullen se palasi retkeltään ja loisteli milloin valkoisena, milloin kullankeltaisena tai oranssina pallosena. Semmoinen se kuu oli. Se kiersi koko ajan maapalloa. Kyy kuunteli hämmästellen Henkka Maukan kertomusta. Poika jatkoi vielä, että kuu oli aivan tavallista kiveä ja sen valo olikin auringonvaloa. Kyy oikoili käärmeenvartaloaan ja oli jo lähdössä takaisin metsään, mutta palasi takaisin.

- Tuota en ihan hevillä usko, sanoi kyy.

- Kivipallo ei taivaalla pysy, sen sanoo käärmeenjärkikin.

Tovin hiljaisuuden jälkeen Henkka Maukka vastasi varpaallaan maahan piirrellen.

- Ei pysykään. Mutta sepä onkin kuu ja kuu pysyy, sanoi Henkka Maukka ja heitti kiven metsään päin. Kohta se kolahti kilahtaen kivikkoon.

- Maan kivi ei ilmassa pysy, sehän nähtiin. Mutta kuun kivi pysyy, jatkoi poika. Käärme kääriytyi uudestaa kerälle ja nosti päänsä pystyyn.

- Sinäpä sen sanoit. Kuun kivi on kevyttä kuin ilmapallo. Siksi se liikkuu taivaalla niin kevyesti ja pehmeästi.

Ilta alkoi laskeutua vinon talon veikeälle pihamaalle. Henkka Maukka ja kyy katsahtivat taivaalle ja näkivät ympäripyöreän kuun sinne hissukseen hivuttautuneen. Hymyillen koko avoimen iltataivaan läpi se katseli poikaa ja käärmettä ja iski maan asukkaille hassusti silmää.

- Kevyttä kiveä on koko kuu, se huusi. Mutta tuota ei kuullut kumpikaan, ei Henkka Maukka eikä ilmapalloa kuuksi arvellut kyy.

Isänpäiväksi kotiin;-)

Tiellä matkaavat
maalari ja tanssija.
Taivaankaarella
kulkevaiset keinuvat
hehkuvina kuvina.

Kynttilän loisteessa

Punaisen maton
salissa rikkaat käyvät
käsi kädessä.
Vahakynttilä valuu
kultaisessa jalassa.

Lampaita ja susia

Sielunvaellus on metka juttu. Toiset uskovat, että ihminen saa syntyissään sellaisen sielun kuin on edellisessä elämässään ansainnut. Mitä paremmin elät, sen mukavamman sielun saat. Ja mitä vähemmän oikeutta sydämessäsi kannat, sitä mustempi on tulevan elämäsi sielunmaisema.

Maailman väkiluku kasvaa joka vuosi sadalla miljoonalla ihmisellä ja jokainen lisäihminen tarvitsee sielun tullakseen toimeen kahvilakeskusteluissa, markkinoilla, sairaaloissa, kouluissa, rakennustyömailla, toimistoissa ja kuka missäkin. Sielutonta ihmistä ei voi olla, vaan jokaisella on oma tapansa käsitellä ja arvostaa elämää. Yksi syntyy kirurgiksi, joka tekee kaikkensa pitääkseen kanssaihmisensä hengissä. Toinen taas tulee maailmaan ainoana tahtonaan tappaa niin monta ihmistä kuin ikinä ehtii. Kolmannen tehtävänä on myydä autoja ihmisten kulkemisen helpottamiseksi, ja neljäs kasaa pommeja räjäyttääkseen sillat ja maantiet toisten matkaa estääkseen.

Vapaita sieluja ei maailmassa voi olla, koska maailmaan syntyy enemmän ihmisiä kuin kuolee. Sata miljoonaa uutta ihmistä ei voi jäädä sieluttomina kapaloihinsa makaamaan ja odottamaan kohtalonsa kellonsoittoa. Siksipä näille uusille ihmisille on pakko löytää jostakin korvaavat sielut. Jos ihmisistä vapautuvia sieluja ei ole kaikille syntyville jakaa, pitää ne lainata eläinkunnasta. Tämä asia selittää aukottomasti monta maailmanhistorian synkkääkin synkempää tarinaa. Jostakin tulee lammas ja joku saa sudenkarvat kainaloihinsa ja turpaansa tuuhean turkin.

Kun suden sielun saanut ihminen löytää lajikumppaninsa, se lyöttäytyy laumaksi. Susi on lajitoverilleen hyvin uskollinen ja tappaa toverinsa vain, jos se uhkaa vahingoittaakseen tai surmatakseen. Alistuva susi säästää henkensä. Niinpä susilauman johtaja voi teettää laumallaan aivan mitä tahtoo, ja lauma tottelee epäröimättä ja ehdollistamatta. Lampaansieluiset ihmiset ovat susien saalista. Ne kerääntyvät yhteen ja odottavat kuoliniskua tekemättä mitään puolustaakseen itseään saati kokonaista määkivää joukkoaan.

Mikä kaikista ihmeellisintä, mikään tietty ihmisrotu tai heimo ei saa pelkkiä ihmissieluja tai lampaita tai susia, vaan sielut jakautuvat tasaisesti kautta maapallon. Siksi murhajoukot ja saalistajat kulkevat tasaisesti milloin missäkin maailman kolkassa, laumaantuvat hetkeksi tiettyyn kohtaan ja jatkavat taas matkaansa murhat mielessään. Ja lentävät lääkärit pakkaavat lentokoneensa täyteen sidetarpeita ja lääkkeitä ja kiiruhtavat paikalle sitomaan lampaiden haavat ja laskemaan kuolleet. Taas siirtyvät sielut uusiin majoihin. Lammas suteen, susi ihmiseen...

Kotimaata näkyvissä

Kirjava kangaspallo nousi yli korkean koivun latvan ja Henkka Maukan koti näytti kohta pieneltä, punaiselta tiilikatolta vihreällä nurmikolla. Merirosvon näköinen mies vetäisi kahvasta ja kaasuliekki kohahti, ja pallon sisällä oleva ilma lämpeni ja sai pallon nousemaan ylemmäs ja ylemmäs melkein taivaankannelle saakka. Henkka Maukka kuuli kiurun laulun.

Juulia ja Jadelmiina katsoivat Henkka Maukkaa ja Henkka Maukka katsoi alhaalla levittäytyvää maisemaa. Joki virtasi kapeana purona aivan kuin se olisi kepposella piirretty kevätlätäköltä toiselle. Pellot olivat vaaleanvihreitä ja vihreänkeltaisia, tummanvihreitä ja melkein mustia. Joen rantaa reunusti lehtipuitten nauha, joka oli kuin äidin kaulakoru kammarin matolla. Järven pinta näytti aluksi pikimustalta, mutta muuttui hetkessä vaaleansiniseksi ja valkoiseksi, kimalteli kuin sen pinnalla olisi ollut jäätä. Pienen pienet leluautot kulkivat mutkitellen mustalla tiellä aivan äänettömästi ja katosivat tietä reunustavien puitten alle kuin olisivat olleet koppakuoriaisia vinon talon veikeällä pihamaalla korkean nurmen seassa. Isää vähän hirvitti, kun Henkka Maukka kurkki korin reunan yli.

- Suotta pelätä, sanoi merirosvon näköinen mies.
- Ei täältä voi pudota, jos ei kiipeämällä kiipeä. Eikä ihminen ilman siipiä itsekseen lennä.

- Minä kyllä lennän, sanoi Henkka Maukka.

- Niinhän sinä tosiaan lennät, sanoi merirosvon näköinen mies ja muisti, miten Henkka Maukka oli linnun lailla ilman halki sukeltanut kuumailmapallon pehmeälle kankaalle.

Äitiä vähän huimasi aluksi, kun hän pelkäsi korkeita paikkoja. Mutta pian hänkin tottui korkeuksiin ja katseli kesäistä maalaismaisemaa ja hengitti syvään.

- Täällä on niin hiljaista, äiti huokasi.

- Siksi kiuru nousee tänne korkealle, että se voisi kuulla paremmin oman äänensä, sanoi Henkka Maukka. Äitiä nauratti. Kelpasi lintujen nousta tänne lepuuttamaan korviaan. Siihen aikaan kesästä metsä oli täynnä linnunlaulua. Aivan varmasti linnutkin halusivat joskus olla aivan rauhassa ja omissa oloissaan ja nousivat taivaankannelle laulamaan tai sitten olemaan aivan hiljaa. Hyvä oli korkeuksista katsella alas maahan ja tutkiskella, missä mukavinta olisi kesää viettää. Missä olisi kaunein metsä tai mistä löytäisi rauhallisen pellonpientareen pesää varten, missä olisi rauhaisin lampi poikasten kasvaa, missä taas kaunein kivikko pesäpaikaksi. Kun ihminen vain kuvitteli näkymää maan pinnalla seistessään jonkinlaiseksi, saattoi lintu hetkessä nousta korkeuksiin tarkistamaan, pitikö maasta nähty asia varmasti paikkaansa.

Ohut pilviriesa kulki pallon vieressä aivan hetkisen ja huuhtoutui hiirenhiljaa taivaanlaelle eikä siitä kohta näkynyt hitustakaan. Isä tarkasteli vinoa taloa hyvin korkealta ja erikoisen tarkasti.

- Ihan suoralta talo täältä käsin näyttää. Suotta lienee asioita ihan läheltä katsoakaan.  Siitä tulee vaan ylimääräistä huolta ja paljon turhaa vaivaa.

- Ja paha mieli, Henkka Maukka jatkoi.

- Hyvin paha mieli, isä myönsi.

Pallo alkoi hiljalleen laskeutua tyynessä ilmassa. Maa tuli lähemmäs, pellot kasvoivat, tiet levenivät, joki mutkitteli ja vesi välkehti.

- Kotimaata näkyvissä, huusi Henkka Maukka, kun vinon talon veikeä pihamaa ympäripyöreine esineineen taas näkyi selkeänä kesäisen maiseman keskellä.

- Kotimaata näkyvissä, hiio hoiiiiii.