Krokotiilista lepopäivän hupia

Raamattu yksinkertaistaa maailman synnyn kuuteen päivään. Tuossa ajassa tulivat luoduiksi niin maa, vesi, taivas ja ilmakin, kasvit, eläimet ja lopuksi kuriton ihminen. Ennen ensimmäistäkään lepohetkeä Jumala oli luonut tyhjästä kokonaisen maapallon eläimineen kaikkineen. Eikä tuosta tapahtumasta ole raamatuntulkkien mukaan kuin muutamia tuhansia vuosia.

Toinen äärilaita taas väittää luomakunnan kehittyneen evoluution kautta. Se onkin pitkä ja vaivalloinen tie. Otetaanpas esimerkiksi krokotiili. Tuo kummajainen ja rumuuden markkinoiden kiistaton torikauppias on evolutionistien mukaan ollut olemassa ainakin yli 200 miljoonaa vuotta. Vaan eipäs se ollutkaan silloin vedessä, vaan maalla se eleli ja juoksemalla otti kiinni saaliinsa ja söi suureen suuhunsa. Evoluutioteorian kannattaja sanoo kaiken elävän syntyneen vedessä. Krokotiilikin on siis syntynyt vedessä, kehittynyt siellä pikkuhiljaa krokotiiliksi, kyllästynyt uiskenteluun ja kalanmaksaan ja noussut maalle ja kasvattanut pitkät jalat ja alkanut juosta saaliin perässä pihvilihan toivossa. Arvatenkin tuo kehityskulku on vienyt muutaman sata miljoonaa vuotta. Tuosta voidaan päätellä, että alkukrokotiili on ollut ainakin 400 miljoonaa vuotta sitten jossakin virranmutkassa olemassa.

Nykyinen krokotiili on tutkijoiden mukaan ollut kutakuinkin samanlainen 60 miljoonaa vuotta. Se kyllästyi  siis 200 miljoonan ja 60 miljoonan vuoden välissä taas maaelämään ja pakeni veteen. Ilmeisesti se ei sittenkään kyennyt kasvattamaan tarpeeksi pitkiä jalkoja, jotta olisi voinut napata vauhdissa gepardin tai muun mukavan kissaeläimen puhumattakaan hitaammasta karhusta tai vaikkapa pensaikoissa lymyävästä villisiasta. Knut siltä pakenivat ja seeprat nauroivat sen vauhdissa lonksuvaa leukaa. Ei ollut hyvä olla maalla. Niinpä krokotiili käveli takaisin veteen, lyhensi vuosimiljoonien saatossa taas jalkansa töpöiksi ja keskittyi virtoja ylittävään pihvikarjaan. Kalaa se ei enää niin hamunnut, kun oli siitä jo satoja miljoonia vuosia sitten saanut tarpeekseen.

Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi kuin pimeys vetten päällä ennen aamun sarastusta. Mitä hän silloin ajatteli? Eipä hän juuri mitään ajatellut. Makoili vain auringonpaisteessa, kaiveli heinäkorrella aamupalan tähteitä hampaiden välistä ja pidenteli ja lyhenteli krokotiilin räpyläjalkoja, asetteli niihin kavioita ja sorkkia, uitti sitä Niilissä ja juoksutti pitkin savanneja ja palautti lopulta takaisin Niilin rapaiseen veteen seeprapaistia kyttäämään.

- Hohhoijaa. Semmoista se on tämän luomiskertomuksen ja evoluution kanssa. Kuhan nyt on jottain tekemistä.

Niin sanoi Jumala ja meni maate jatkamaan uniaan. Samoja unia näkee vielä tänäänkin hänen kuvakseen luoma ihminen. Niitä ja näitä, krokotiileja nahkapäitä, räpyläjalkoja, sorkkasääriä.

Kehno kylväjä

Miehen tyhjä pää
unohtaa kylvää viljaa.
Siitä muistuttaa
kesä kaunis - odottaa.
Syys tyhjän pellon näyttää.

Unohdus

Mahtaako kuukaan

saati aurinko kirkkain

loistaa alati

samoin sävyin taivaalla

avaruuden laidalla.

Siirappipunkki (by Tuomas Junnikkala) ja siitä syntynyt runo rakastuneille

Joskus tuopposen tarjoan teille,
rakastuneille.
Juon sen kanssanne pohjaan
kaikkien nähden
ihan vain rakkauden tähden.
Sen huulille ohjaan.

Sukupuolista häirintää

Katson sinua.
Silmäni kiinnittyivät
mielenkiintoiseen
asiaan, joka osui
herkkään kohtaan aivoja.

Koljonvirran taistelun jälkinäytös

Kun Suomen sodan sankarit yli kaksisataa vuotta sitten Sandelsin johdolla iskivät suuren Venäjän ylivoimaisen suuret sotajoukot Koljonvirralla Iisalmessa, oli ilma ruudin savusta sakeana ja tanner verestä punainen. Syntyi legenda Sven Dufvasta, joka lataamattomalla musketilla niitti vihollisia kuin kypsää viljaa. Koljonvirta oli monen sotilaan tuonen virta, jolta ei kotiin enää palattu, ei palattu kylvämään, ei niittämään, ei eloa korjaamaan. Vain sadat ja tuhannet henget jäivät noille sijoille ikuisiksi ajoiksi odottamaan, että joskus saisivat sielut jälleen ruumiin tai rauhaisan taivaankolkan, jossa voisi tuon kauhean sodan melskeen unohtaa ja viimein hengittää raikasta ilmaa ikuisen ruudinkatkun sijaan.

Sainpa viikonvaihteessa todistaa merkillisen tapahtuman noilla vanhoilla taistelutantereilla. Tuohon kuuluisaan paikkaan on rakennettu viihtyisä leirintäalue, jonne kesäisin majoittuvat niin kesäjuhlien vieraat kuin maailman matkaajatkin. Suomen Harley-Davidson -harrastajat olivat viettämässä loppukesän juhlaa elokuun viimeisenä viikonloppuna ja paikalle ajoi lähes kolmesataa moottoripyörää matkustajineen. Meteli oli melkoinen. Koneet jyrisivät ja paukkuivat kuin kanuunat tai musketit ja ilma oli pakokaasun huuruinen. 

Ajoipa muuan mies Harrikallaan vuokraamansa mökin pihaan. Kone paukahti ja samalla kaatui kookas pyörä matkustajineen nurmikolle. 

- Perkeleen perkele.

Kuljettaja kömpi yli kolmesataakiloisen pyöränsä alta ja matkustaja puisteli vaatteitaan muutaman metrin päässä. Yhdessä ihmettelimme, miksi pyörä oli aivan varoittamatta lähtenyt kuljettajan alta. Kaatuminen on aina vähän noloa ja selitystä etsitään mieluummin tiestä tai pyörästä kuin miehestä tai matkustajasta. Katsoin miehen asua ja näin hänen päähineessään venäläisen sotilaan kokardin, mikä lie matkamuisto, harmiton koriste. Siinä oli selitys. Kun Suomen sodan haamut olivat kuulleet paukkeen ja nähneet venäläisen sotilaan tunnusmerkin, hyökkäsivät he monissa miehin ja hurmehengin tulijan vankkurin kimppuun ja kaatoivat tämän säälimättä maahan kuin Sven Dufva sillalle pyrkivän venäläisen. Kun kajahti Koljonvirran sakeaan ilmaan kuuluvasti perkele, huomasivat haamut erehtyneensä.

- Omia on. Annetaan olla.

Ilta jatkui hyvässä hengessä, vaikka aina silloin tällöin joku Koljonvirran veikeä haamu yrittikin vierasta kampittaa ja saikin joltakulta jalat alta.

- Perkele!