maanantai 26. toukokuuta 2014

Epäreilua urheilua

Kun kaksi ihmistä juoksee kilpaa rinnatusten, mitä todennäköisimmin toinen on toista nopeampi. Koitos toista vastaan on eloonjäämiskamppailua kiivaimmillaan: jos et pääse karkuun, kuolet. Kun kuolema lakkasi kiihottamasta tai eloonjääminen ei enää ollutkaan kilpailun päätarkoitus, tuli mukaan kunnia. Kunnia sille, joka juoksi nopeimmin. Ja kun kunnia ei enää yksinään kiinnostanut, alkoi raha ratkaista: nopein sai eniten.
Tämän päivän urheilussa raha on tärkein osanen. Kisat maksavat, urheilijat maksavat, organisaatiot maksavat, kaikki maksaa. Siksi onkin ilmiselvää, että myös tulos maksaa. Ja koska vain paras tulos palkitaan, kaikki keinot ovat sallittuja, vaikka niistä suurin osa onkin kiellettyjä. Joku käyttää dopingia, jotta olisi nopeampi, joku taas käyttää rahaa, että joku toinen olisi hitaampi. Voittaa voi kovin monella tavalla.
Eilen pelattiin Suomen ja Venäjän välillä jääkiekon maailmanmestaruudesta. Joukkueet olivat hyvin tasaväkiset ja taidoiltaan hyvät. Nopeatempoista peliä oli hyvin viihdyttävä katsoa ja kiekko kulki pelaajien mukana päästä päähän ja tilanteet vaihtuivat nopeasti niin kuin hyvään peliin kuuluu. Mutta kovin minua ja monia muitakin häiritsi tuomarien toiminta. Se oli hyvin puolueellista. Se oli läpinäkyvän puolueellista. Se oli suorastaan ikävän puolueellista. Tätä en sano minä yksin, tätä eivät sano suomalaiset yksin, vaan tuo puolueellisuus näkyi yli kansojen rajojen ja sen näki koko kiekkoileva maailma. Rahako ratkaisi? Tuota en oikeastaan haluaisi uskoa, mutta aivan tavallisena jääkiekon katsojana en voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen. Rahallako sai eilen monta jäähyä Suomelle? Rahallako pelattiin hieno tulos muutamalle arvovieraalle? Rahallako hallintäyteinen kotiyleisö tehtiin tyytyväiseksi?
Suomi pelasi hienon ottelun. Venäjä pelasi hienon ottelun. Kamppailu oli reilua ja kiivasta kuin jääkiekko on, ja jäähyt olivat suurelta osin ansaittuja ja paikallaan. Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että ottelun tuomareiden lähitulevaisuutta pitäisi tarkkailla nyt yhtä tarkasti kuin urheilijoiden konsanaan: mahtaako kyse olla dopingista, eposta tai eurosta.

torstai 15. toukokuuta 2014

Tankan taikaa

Väkevänä muistona mielessäni on keskikoulun alaluokka-aikainen iltapäivä, kun harjoittelin suulliseksi esityseksi Yrjö Jylhän runoa. Runon sisältöä en enää muista, mutta sen tunnelman muistan: synkkä tarina suomalaismetsistä, rintamalta. Ehkä oivalsin synkän, ahdistavan tekstin ja omassa mielessäni se kumisi aikamiehen matalalla äänellä. Mutta reilun kymmenvuotiaan kirkas sointi muokkasi väkisinkin ilmoille paradoksin, josta isoveljeni keksi mainion aiheen irvailulle: taidetta koteihin. Sen jälkeen en juurikaan ole runoja ääneen laususkellut saati niitä edes yrittänyt kirjoittaa. Lukenut niitä joskus olen ja usein niistä läpitunkevin tuntein nauttinut.

Tanka on minulle mieleen. Viisi tavua, seitsemän, viisi, seitsemän ja seitsemän. Noihin tavuihin voi itse kukin ajatuksensa asettaa ja niitä mielessään pyörittää. Kun nyt olen elänyt elämässäni surun täyttämää aikaa minullekin niin rakkaan ihmisen siirryttyä tuonilmaisiin, olen saattanut ikäväni ja itkuni, vähäisen katkeruudenkin, mutta myös lohtuni noihin tavuihin. Niin ilo kuin surukin elämässä mahtuu usein viiteen riviin ja 31:een tavuun. Kokeile vaikka. Huomaat itsellesi yllätykseksi, ettei sanoakseen tarvitse kirjoittaa kokonaista kirjaa, ei edes novellia. Elämä on lyhyitä tuokioita, muistoja hetkistä, ohikiitäviä onnen tunteita, sydämen läikähdyksiä. Elämä on tankan taikaa.

Luonnolle

Että kehtasit
minulle valehdella.
Vai kävikö niin,
että näinkin vain unen?
Sitä todeksi luulin.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Jumalan salama

Salama iski
uudestaan samaan paikkaan.
Jumala kuuli
silloin vain myrskyn pauhun,
joka huuhtoi kaiken pois.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Vastatuuli

Uskotko sinä,
että kotka voi nousta
vain vastatuuleen?
Väkevimmätkin siivet
kaihtavat myötävirtaa.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Ennusmerkkejä asfaltilta käsin

Kun ihminen kohtaa surun, mieli alkaa hakea apua ympäristöstä, luonnosta. Eilen murhe tuli hyvin lähelle, ja vieläkin syvemmälle se yritti tulla. Läheiseni sairastui vakavasti, kuoli toviksi ja heräsi taas, kun rakkaus puhalsi hengen takaisin. Niin haluan sanoa. Heräsihän tuo mies, kun vaimonsa osasi hänet elvyttää takaisin elävään maailmaan - pelastui täpärästi tuo metsien mies, luonnon kulkija ja tietäjä, salomaitten vaeltaja, kalavesien kasvatti.

Ajoin autolla savolaista maisemaa ja tuulilasin ohi lensi suuri lintu, mikä lie ollut, kun en sitä ehtinyt tunnistamaan. Pelastui täpärästi kuolemalta, kun sai siipiinsä nostetta juuri ennen törmäystä. Ja kohta lensi lokki tien yli ja vaivoin onnistui väistämään tappavan auton teräksisisen keulan. Eikä mennyt monta minuuttia, kun juoksi pieni pörröturkkinen orava tien yli ja vain hännän mitalla onnistui välttämään varman kuoleman. Ja miksi pysähtyi tielle pyrkinyt jänis toviksi tien varteen kuin äänimerkkiä odottamaan. Painoin torvea ja ponkaisi pitkäkorva korkealle tien penkalta ja oikaisi vahvat takajalkansa ja pakeni metsien kätköihin kevätärtyisää peltikarhua.

Täpärien selviytymisten matka päättyi lohdulliseen näkyyn. Metsästä nousi verkkaisesti tielle metsämies koiransa kanssa. Astelivat rauhassa tien yli ja laskeutuivat penkalle vieri vieressä kävelemään, kunnes hävisivät taas metsän siimekseen. Olin nähnyt enteitä. Tulkitsin, kuvittelin, liikutuin, rauhoituin. Sain oman mielikuvitukseni kautta lohtua synkkään sunnuntaihin. Näin täpäriä pelastumisia ja lopuksi kaksi kaverusta kahdestaan kulkemassa luonnon hempeässä helmassa. Matka on vielä kesken maailmassa.

Elämä on vain nyt, ei hetkeäkään jälkeen eikä minkään vertaa kohta. Huomista ei ole olemassakaan muualla kuin kalenterissa ja ennusteissa. Huominen on vain toive, että sen voisi vielä nähdä. Toivotan siis onnea uudelle Aatamille, joka eilen sai Eevalta kylkiluun. Hyviä merkkejä on luonto täynnä, koskapa minäkin, asfaltin kulkija niitä joskus näen.


sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Naurava murhe

Naurava suu tai
iloinen sydän tuskin
on murheelta pois.
Kun mieli hukkuu suruun,
voi sydän hiljaa laulaa.