Julkisivun sokeat värit

Aamukahvipaikkani naapuriin on rakennettu uusi, kolmikerroksinen pankki- ja asuintalo. Talo sopii hyvin pieneen maalaiskaupunkiin. Se ei ole liian pramea eikä liian halvan ja muovisen näköinen. Punatiilinen talo on saanut arkkitehdin ajatuksissa tuekseen vahvaa mustaa ja kepeää oranssia. Jonkun mielestä musta on liian raskas, toisen mielestä se on hyvinkin tyylikäs lisä vahvistamaan jo ennestään jämäkkää tiilistä kokonaisuutta.

Istuipa aamukahvipöydässä tuon uuden talon naapuriyrittäjä sekä kaupungin julkisivuista vastaavan lautakunnan puheenjohtaja. Hän ehdotti yrittäjälle, että tämä maalaisi oman liiketalonsa valkoiset osat myös mustiksi. Näin rakennukset sopisivat vieläkin paremmin keskenään samalle puolelle katua. Yrittäjä tunsi hyvin lautakunnan puheenjohtajan ja tiesi myös hänen fyysisen puutteensa, joka ei maalauskommenttiaan millään tavalla puoltanut. Niinpä yrittäjä haki meiltä muilta kahvipöydässä istujilta tukea.

- Jumalauta tuo pistää minut maalaamaan yli kaksikymmentä vuotta sitten rakennetun talon ja sanoo, että se passaa sen jälkeen paremmin maisemaan. Julkisivulautakunnan puheenjohtaja, värisokea mies. Ei mansikkaa nurmikosta erota.

Häkää pöntössä jos toisessakin

Ikärasisti viedään käräjätupaan ja tälle lätkäistään tuntuvat sakot. Oppii mokoma syrjimään aikuista ja kokenutta työnhakijaa. Ja jos opettaja irtisanotaan virastaan vain sen vuoksi, että tältä pääsee pieru silloin tällöin kesken tunnin, saa erotodistuksen kirjoittaja kuulla semmoista huutia kansalaisten kidoista, jotta tukka pyrkii putkelle puneutumaan. Vanhaa ei saa sortaa sen takia, että on vanha ja joskus vähän harva ja hatara.

Vaan nytpä onkin taas EU päättänyt panna toimeen sellaiset päästörajat, ettei vanhalla ja päästöistään löysällä olekaan enää kilpailussa virkaa. Suomessa on kuulemma noin 3000 linja-autoa, jotka eivät täytä uusia päästörajoja ja nuo muuten niin mainiossa liikekunnossa olevat kuljettimet ovat kelvottomia osallistumaan tarjouskilpailuihin halutuista matkustajista. Jos siis liikennöitsijät tahtovat olla kisaamassa asiakkaistaan, heidän pitää hyljätä kaikki nuo 3000 linja-autoa ja hankkia niiden tilalle uudet. Hmmm.

Linja-autojen keski-ikä saattaa oman arvioni mukaan olla parikymmentä vuotta. Voipi se olla kolmekymmentäkin. Jos nuo 3000 hyväkuntoista linja-autoa ajettaisiin loppuun asti, ne olisivat poissa liikenteestä viimeistään vuonna 2033. Niin uskon. Ja suurin osa luonnollisesti jo aikaisemminkin, eri ikäisiä kun ovat. Tuossa ajassa maapallo ei pelastu eikä tuhoudu, ei muutu maailma kasvihuoneeksi saati jäädy kivikovaksi kalikaksi. Kun noiden 3000 auton tilalle tehdään 3000 aivan uutta autoa, kun nuo 3000 autoa lahoavat pelloilla, kun nuo 3000 vanhaa autoa siirtyvät ehkä muihin töihin ja niiden tilalle tulee lisää 3000 uutta autoa, mihin laskelmaan mahtanee perustua päästöjen väheneminen.

Ukko Ylijumala antoi ihmiselle järjen päähän, jotta tämä sitä viisaasti käyttäisi. Mutta minkä hemmetin takia hän sitten sulki luomaltaan toisen silmän ja sammutti valot ja pisti virastoon istumaan? Meni kenties häkä päähän tai pakokaasu sieraimiin Luojalta - ja kohta jo Luojan luomalta.

Kirkkoherran virhe

Nuori piikatyttö halusi muuttaa toiselle paikkakunnalle aikaisempaa suurempaan ja parempaan taloon piikomaan. Hän käveli tekopitäjänsä kirkkoherranvirastoon ja pyysi kirkkoherraa kirjoittamaan hänelle henkilöllisyystodistuksen matkaan. Kun tyttö sitten ojensi paperin uuden kartanon isännälle, tämä katsahti tyttöä alta kulmain.

- Neidillä on lapsi. Niin tässä paperissa lukee.

Tyttö menin hämilleen, sillä ei hän ollut kuverttia avannut eikä todistustaan lukenut.  Lasta hänellä ei ollut sen paremmin kuin miestäkään eikä hänen sänkyynsä saati kaikkein kalleimpaansa kukaan mies ollut koskaan päässyt vierailemaan.  Itkua pidätellen lähti tyttö talosta takaisin omaan pitäjäänsä päiväkausien kävelyretkelle asiaa oikaisemaan. Palasi hän takaisin muutaman päivän kuluttua ja ojensi uuden paperin isännälleen. Tämä luki todistuksen ja katsoi tyttöä entistäkin hämmästyneempänä, istahti konttorinsa nahkaiselle tuolille, sytytti piippunsa ja vetäisi pitkät henkoset.

- Vai sillä tavalla.

Olipa oman pitäjän kirkkoherra laiskuuttaan jättänyt kokonaan uuden todistuksen kirjoittamatta ja lisännyt jo aiemmin kirjoittamansa paperin alakulmaan yhden lauseen lisää. "Lapsi on minun virheeni."

Palataan astialle

"...iankaikkisesti, aamen."  

Rukous on tapana päättää tuohon kummalliseen ja vieraaseen sanaan: aamen. Aivan kuin oltaisiin radiopuhelinyhteydessä Jumalaan ja lopuksi kuitattaisiin rukous: roger. Minä en ole koskaan ymmärtänyt kumpaakaan sanaa muuksi kuin ajatuksen lopuksi, pisteeksi. Merkitystä en totisesti käsitä. 

Kirkossa luetaan Isä meidän -rukous. Kuuluu kummallinen humina ja mutina, jokunen ässä sihahtaa:

huuuuhuuuuu...sss...mmmmiiiimmmmm...sssssss ja lopuksi aamen. Hassua. Miksi ei sanota vain: loppu. Tai miksi ei sanota: kiitos. Tai miksei voitaisi sanoa nykykielellä: moikka. Tai miksei voida aloittaa rukousta kysymyksellä: ookko pahassa paikassa. "Isä meidän, joka olet taivaissa...vai ookko pahassa paikassa?"

Totisesti, olkoon niin, että aamen on jo aikansa elänyt jopa kirkkokielessä ja sen tilalle tulkoon jotakin muuta. Palataan astialle.

Kirjoittaja on kastettu kreikkalaiskatolisen kirkon jäseneksi ja tiedossa on, ettei (ainakaan) siinä kirkossa ikinä mikään muutu. Aamen.

Vastapäivään se raha liikkuu

Rahaa tehdään jauhamalla, niin sanotaan. Nyt minulle on selvinnyt, miten päin pitää jauhaa, että rahaa tulee ja miten päin pitäisi välttää jauhamasta, jotta sitä mahdollisimman vähän menisi.

Eurooppa haluaa nyt, että koko maailma pelastuu. Siksi rakennetaan tuulimyllyjä pelloille ja rannoille vieri viereen. Vanhimmasta päästä nuo tuulimyllyt ja niitä pyörittävät yritykset menevät konkurssiin, kun myllyt lakkaavat jauhamasta rahaa ja yhteiskunnan myötäjäiset on syöty.  Mutta uudemmat vielä kykenevät hinkaamaan kiviään siihen malliin, että lantit kilisevät mylläreitten laariin. Eivät ne tosin kilisekään myllyjen tuotosta, vaan veronmaksajien löysäsuisesta pussista.

Auton moottori pyörii myötäpäivään ja tuuletin pyörii myötäpäivään. Auton rengas pyörii pääsääntöisesti myötäpäivään ainakin oikealla puolella autoa. Vasemmallahan mennäänkin aina väärään suuntaa, sekin tiedetään. Kun siis jokin asia pyörii myötäpäivään, rahaa kuluu. Moottori tarvitsee bensiiniä tai sähköä tai jotakin muuta polttoainetta ja ne maksavat. Lentokoneen potkurit pyörivät myötäpäivään ja suihkuturbiinin siivekkeet niin ikään. Ja kun lentokone nousee siivilleen, raha palaa kuin kuiva olki.

Mutta nuo pelloille rakennetut myllyhirviöt pyörittävätkin lapojaan vastapäivään. Ovat tehneet rahanahneet insinöörit laskelman ja lukuisia havaintoja eletystä elämästä, että myötäpäivä kuluttaa pääomia, kun taas vastapäivä saa rahavirran kulkemaan omalle tilille. Jos nyt ei käämi magneettien keskellä jaksakaan jauhaa kirkkaita hopioita aivan kauppasähkön markkinahinnasta edes vastapäivään, tulee raha kuitenkin myllärille muuta kautta - vaikka sitten vastahankaan veronmaksajan vörssistä.

Ystävyys ei koskaan katoa

Kauan, hyvin kauan sitten ostin itselleni kultaisen, käsin kaiverretun ristin. Se on uniikkikappale eikä toista samanlaista ole olemassa. Risti on roikkunut kaulassani jo vuosikymmenet ja muistuttanut minua niin sukujuuristani kuin kirkostanikin, vähäisestä ja häilyväisestä uskosta, milloin mistäkin. Joka aamu olen sitä peilin kautta katsonut ja samalla viettänyt ajatuksen mittaisen hiljaisen tuokion. Ristiä kannattava kultainen ketju on katkennut montakin kertaa, mutta aina se on juotettu yhteen.

Vuosia sitten sain ystäviltäni lahjaksi kultaisen kitaran, kaulakorun ja sen halusin liittää tuon ristin seuraksi. Päällekkäin, vierekkäin, limittäin, lomittain, nurin ja oikein ne ovat minun kanssani kulkeneet pitkän matkan ja nähneet monenmoista. Mutta niin vain tapahtui kuin ei olisi koskaan saanut tapahtua. Kesämökin syysaskareita tehdessäni nuo molemmat minulle tärkeät muistot putosivat jonnekin tontille. Päivän aikana olin puuhastellut yhtä ja toista, rakentanut autovajaa, leikannut nurmikkoa, pinonnut puita, kuljeksinut, kävellyt, juossut ympäri pihaa ja vähän ulkopuolellakin. Ja tuuli lennätti koko ajan uusia syksyn lehtiä puista peittämään maata ja hautaamaan minulle arvokkaat esineet. Etsin niitä, mutta pian huomasin touhun varsin turhaksi. Tihuutti vettä ja lehdet ja nurmi kiilteli ja kimalteli märkänä.

Kulta kimaltaa, sen tietää harakkakin. Niinpä lähdin pimeän tultua taskulampun kanssa etsimään koruja. Konttasin ensin päivällä kasatun autokatoksen pohjaa sentti sentiltä pilkkopimeässä taskulampun valokiilalla maata lakaisten. Ja niin näin kultaisen, kirkkaana kimaltavan ristin lampun valossa ja riemastuin ääneen huutamaan. Mutta kitaraa en enää löytänyt. Ajattelin vahingon kuitenkin puolittuneen, mutta eihän se niin ollut. Risti oli minun ristini, mutta tuossa pienessä kitarassa eli minulle vieläkin läheisempi tarina. Siinä oli nuoruutta ja vallattomuutta, siinä oli selittämätöntä ystävyyttä. Se ei ollut pelkkä esine. Ei missään nimessä ja se oli pakko löytää.

Alkoi sataa kaatamalla ja minun oli luovuttava etsimisestä. Mutta kun valoisa aamu koitti, lähdin heti takaisin pihamaalle ja ajattelin haravoivani vaikka koko pihan kitaran löytääkseni. Kovin usein ei oloni ole ollut niin epätoivoisen toiveikas kuin tuona aamuna. Piha on iso ja syksyn lehdittämä ja kastelema ja etsittävä oli niin kovin pieni. Mutta haravoin kuitenkin katse tiukasti kiinni uudessa jäljessä.  Ja siinähän se minun kitarani monen tuokion kuluttua soitti Juicea ja Froikkaria kullalle kimaltaen haravan muovisen piikin jättämässä vakosessa.

Nyt roikkuvat taas niin risti kuin kitarakin ketjussa käsin kosketella. Muutaman tunnin ajan ne olivat teillä tietymättömillä. Mutta niin kuin elämä on opettanut, usko ja ystävyys eivät niin vain katoakaan, eivät edes syksyn lehtiin saati martovaan nurmikkoon. Eivät katoa, jos ne aina haluaa uudestaan löytää.