torstai 27. syyskuuta 2012

Karhun nälkä kasvaa maatessa

Laukaus kajahti ja harmaa savu pöllähti kuolevan eläimen suojaksi. Sika katsoi pyörein silmin hämmästellen elämää viimeisen kerran mustaruutinen reikä keskellä otsaa, huojui ja heilautti päätään ja putosi suorilta jaloiltaan tantereeseen. Sika teurastettiin ja nostettiin roikkumaan myllyn päädyssä olevan teurashuoneen kattoparruun. Veripisarat nolppusivat sen kärsästä, kun se heilui köyden nokassa aukinaiseksi leikattuna kylkiluut valkoisina kuin maalikylien ikkunanpokat. Jekaterina vilkaisi vielä sikaa ja työnsi oven kiinni.
- Sikopotsi sinnuu, miten käi. Miun nälgäin on siun henkeis.

Kuolleen sian ja tuoreen veren haju alkoi kulkeutua tuulen mukana pitkin Hartikanvaaran rinteitä, kierteli jokirantoja, mutkitteli puitten ja pensaitten välistä, oikoi paloaukeat, saavutti sakeat metsät ja ryteikköiset nevat ja asettui viekkaasti herättelemään rankahäkissään makoilevaa karhu-urosta. Mustanahkainen sierainpari heilahteli ja ylähuuli nousi ylös ja paljasti kellanvalkoiset hampaat. Suu aukesi ja kieli putosi veltosti ulos, mutta voimistui pian ja lipaisi kirsun kosteaksi. Lökki-Ontrei ja Vasili valpastuivat, kun huomasivat saaliinsa heräilevän ja tavoittelevan sille mieluista hajua. Miehet tiesivät, ettei heidän parannut otsoa hereille asti laskea, vaikka häkki olikin tukevasti neljän männyn välissä eikä ihan heti periksi antaisi. Oli kuitenkin helpompi pitää karhu makuullaan ja voimatonna häkissä kuin sitä täysissä äkeissään ja kiukkuisena kesyttää. Valuttivat miehet yksissä tuumin keitostaan karhun kitaan ja jo muutaman minuutin kuluttua se nukkui taas sikeästi kuin talviuntaan. Muutaman kerran sen tassut heilahtivat ja maha kouristi, mutta pian se rauhoittui paikalleen kuin henkensä heittänyt.

Tiesivät veljekset karhun haistaneen tuoreen lihan ja lämpimän veren eikä se ihan heti sitä hajua unohtaisi. Ei semmitenkään, kun oli nälkäinen ja varmasti kiukkuinen ja kiivas, kun pitkästä unestaan viimein heräisi, milloin heräisi. Mutta vielä muutaman päivän ajan piti karhun elimistöään tyhjentää ja nälkäänsä kasvattaa ennen kuin päästäisivät nuo turjakkeet karhun pinteestään. Tökkivät vielä nukkuvaa karhua ja kokeilivat, että olivat valjaat tukevasti kaulan ympärillä.


keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Veljekset rakentavat karhulle häkin

Keittivät veljekset virran rannalla läkkipänikässä ruskean vihreää keitostaan ja iloisesti porisi kynsitulien alla sakea velli. Eivät uskaltaneen miehet makua maistaa, sillä he tiesivät tuon sopan sangen nukuttavaksi. Hirvensalviaa, kääpärouskua, metsämataraa, kurjakkia, vatamonlehteä ja niittynärväkettä oli sekoitettu jokiveteen ja kärpässienistä puristettuun maitoon ja laiskasti höyrysi keitos hennon tulen yläpuolella ja kuin auringonpaisteeseen nukahtaneen ihmisen uni siirtyili höyry puolelta toiselle ja nousi vähitellen ylöspäin ja katosi taivaan tuuliin.
Nuori karhu urahteli jalat sidottuina. Sen silmät olivat puolittain auki ja tuijottivat väsyneinä yhteen kohtaan. Sillä ei ollut minkäänlaista käsitystä sen kummemmin paikasta kuin ajastakaan, jos nyt karhu ajasta mitään ymmärsi. Ei se tuntenut tassujensa ympärillä olevia köysiä, vaan pää humisi ja pyöri ja kesäiset niityt vilisivät sen päässä kuin karhun unet. Olivat juottaneet veljekset sille jo ensimmäisen lipollisen keittämäänsä unilääkettä eikä karhusta olisi heille muuta kuin kantamisen vastus seuraavaan päivään asti.

Käsivarren paksuisista rangoista Lökki-Ontrei ja Vasili rakensivat kestävän ja karhunmentävän häkin, johon tiedoton ja veltto mesikämmen raahattiin päätään selvittämään. Häkin kulmapuiksi oli valittu pystyyn jätetyt nuoret männyt, jotka varmasti kestäisivät vahvan eläimen rimpuilun jalkaköysissä, kunhan otso vain heräisi ja alkaisi vapauden perään itseään irti reuhtoa. Karhun kaulaan olivat ryökäleet pujottaneet hevosen valjaat ja kiristäneet ne tiukasti kiinni. Siinä makasi metsien kuningas kieli ulkona silmät sirrillään ja valjaissa kuin kyntöruuna Hartikanvaaran nuljukoiden ansassa eikä maailman menosta mitään tiennyt.



tiistai 25. syyskuuta 2012

Maailma ei ole enää totta

Sinivalkoinen valhe on uusi suomalainen elokuva huippu-urheilusta ja dopingista. Kerrotaan, että 60- ja 70-luvuilla dopingin ja varsinkin kasvuhormonien käyttö oli vallan yleistä kaikissa huippu-urheilua harrastavissa maissa ja ettei ilman lisäaineita ylipäätään voinut kukaan pärjätä. Kun sitten elokuvan paljastamia urheilijoita haastateltiin televisiossa ja kyseltiin totuuden perään, järjestään vilppi kiellettiin. Joku valehtelee, mutta entäs sitten. Neljänkymmenen vuoden takaisia asioita pengottaessa käsittääkseni on noinkin vähäisen asian kyseessä ollen aivan sama, kuka puhuu totta ja kuka lööperiä.

Nokian Lumia 900 -puhelin oli jätättänyt viikonloppuna kokonaisen tunnin. Oli jossakin kohtaa tullut ohjelmointivirhe ja puhelimen kello oli kääntänyt itsensä tunnin verran taaksepäin. Ja koko maailma julisti asiaa kuin viimeistä päivää. Ennen vanhaan kellot saattoivat jopa kokonaan pysähtyä. Niitä vähän kopisteltiin ja huomattiin, että veto on loppunut. Niinpä käännettiin nupista tai avaimesta vieteri tiukalle ja taas kävi kello kutakuinkin oikeaa aikaa.

Suomessa(kin) leikellään pikkupoikien esinahkoja kuin lauantaimakkaraa monenmoiseen uskonnolliseen perinteeseen ja raamattuun ja koraaniin vedoten. Se kuulemma puhdistaa ihmistä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Näin eilen dokumentin itse leikkauksesta eikä se minusta ollut kovin mukavaa katsottavaa. Esinahka vedettiin pitkälle kuin taikuri tyhjää ilmapalloa ja halkaistiin kuin makkaran kuori ja sitten ratkottiin terskan päältä kuin takin kaulus ompeleistaan. Pikkupoika oli nukutettu eikä häneltä ilmeisesti oltu toimenpiteeseen lupaa kysytty. Mutta kaikkia pikkupoikia ei nukuteta eikä edes puuduteta, vaan leikellään herkkähermoista esinahkaa lapsen kivusta välittämättä ja huutoa kuulematta. Esinahatonta kikkeliä tarvitaan kuulemma joissakin uskonnollisissa rituaaleissa. Niin sanoi dokumentissa muuan oppinut kirkon/moskeijan mies. Onneksi minun ei niitä rituaaleja tarvitse koskaan nähdä.

Kun noita asioita mietin ja vertailen ja hämmästelen, tulee sellainen tunne, ettei maailma ole enää totta. Dopingista rangaistaan ankarasti. Siitä voi saada linnaa. Nokian tunnista rangaistaan ankarasti, sillä monet jättävät puhelimen ostamatta. Esinahan poistosta ei rangaista ollenkaan, koska se on uskonnollinen perinne. Mutta noista kolmesta asiasta se on ehdottomasti raa'in, säälimättömin, lopullisin ja väkivaltaisin. Mikä ihmeellisintä, se ei kuulu suomalaiseen elämänmenoon laisinkaan ja silti se on luvallista. Laki kieltää tukistamisen, vaikka se oli suomalaista kasvatusperinnettä. Laki kieltää kokon polttamisen keskellä kaupunkia, vaikka se oli suomalaista kansanperinnettä. Laki kieltää jalkapuun, vaikka se oli suomalaista kuritusperinnettä. Mutta laki sallii ympärileikkauksen, koska se on muilta mailta tullutta uskonnollista perinnettä. Maailma ei voi enää olla totta.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Tanjosen veljekset karhunpyynnissä

Virisi tuulta ryssän maalta jo kolmatta päivää, kun Lökki-Ontrei ja Vasili suuntasivat kulkuaan rasvanahkaiset reput selässään ja saha sekä mustapiippuinen rihlapyssy päällimmäisenä keikaten Hartikanvaaran sivuitse kohti itää.  Tiesivät ajan olevan otollinen toimelleen. Vanhastaan oli miehillä tietona, että kun kuu syntyi kirkkaalle taivaalle, piti itätuulta seuraavan viisitoista päivää ja yötä eikä varmasti suuntaansa muuttaisi, vaikka kuu päälleen kaatuisi.
Raskaat olivat miehillä kantamukset, mutta nuoret selät jaksoivat taipumatta kaiken kantaa eikä askel repun painosta juuri lyhyemmäksi käynyt. Kulkivat päivän ja seuraavan yön ja vasta auringon nostaessa kullanhohtoista päälakeaan metsän rajan ylle, pysähtyivät miehet nälkäänsä paikkaamaan ja janoaan sammuttamaan. Istuivat hiljaa laakealla kivellä ja täyttivät nälkäisiä mahojaan puhumattomina. Kasvot kiilsivät punaisina ja hikisinä ja poskien lihakset pullistelivat hampaiden jauhaessa kovaa leipää ja sitkeää lihaa. Hiljainen ähinä ja matkanteosta tukkoisen nenän tuhina ryyditti jokaista suupalaa, ja ahnaasti kulkutti kurkku, kun sinne kaadettiin sakeata piimää.
Tiesivät veljekset, että heillä oli runsaasti aikaa kaikessa rauhassa hoitaa toimensa asumattomalla salolla. Kukaan ei heidän touhuaan näkisi eikä kuulisi eikä heidän tekemistensä perään kyselisi. Menisi kaikki ryssän karhun pitkään syntilistaan ja muutamalla kokkapuheella heidän kolttosensa saataisiin näyttämään Jumalan kaikkivaltiaan puuttumiselta makeaan maalliseen elämään. Niin oli ihminen herkkäuskoinen, että mieluummin näki näkymättömän asioita järjestelevän kuin vieressä istuvan niitä mieleisikseen ojentelevan.

Kolmatta päivää olivat veljekset jo laavussaa istuneet tuulen alapuolella. Ensimmäisenä päivänä he olivat kaataneet nuoren hirven ja aukaisseet sen ja levitelleet sisälmykset pitkin mäntyistä kangasta. Olivat vain istuneet ja odottaneet eivätkä olleet tulta sytyttäneet. Raakana olivat hirvestä parasta lihaa syöneet ja sillä mahansa täyttäneet ja juoneet paksua piimää lihan kasteeksi. Kun kolmas päivä alkoi kostua illaksi ja kasteen ensimmäiset, kiiltävät helmet välkehtivät puolukanlehdillä, kuulivat Tanjosen pojat kaukaa mäen takaa tuttua öhkimistä ja puhaltelua ja matalaa murahtelua kuin märkää nahkaa olisi pyyhitty kuivin käsin tyhjän puusaavin päällä. Oli saanut karhu hajun kuonoonsa ja hitaasti ja kuulostellen se lähestyi haaskaa. Olivat miehet piilossaan aivan hiljaa ja kuin luonto olisi näiden ajatusta kuunnellut, alkoivat taivaita hipovien mäntyjen oksat heilahdella ja maata viistävät katajapensaat vienosti vavista voimistuvassa tuulenpuuskassa. Ei haistaisi heitä tarkkakuonoisinkaan karhu. Ei varsinkaan niin mehukkaan saaliin takaa.
Karhu pysähtyi viidenkymmenen metrin päähän haaskasta ja reilun sadan metrin päähän miehistä, nosti päätään ja haisteli ilmaa. Sen sieraimien märkä pärske kuului laavulle asti, vaikka miesten rinnassa takoi pelokas sydän kuin pajavasara vasten kuumaa rautaa. Vaan ei saanut karhu vainua miehistä eikä arvellut mielessään näiden kolttosta, vaan asteli ankara nälkä vatsassaan kohti auringonpaisteessa herkulliseksi kypsynyttä hirvenraatoa. Kun karhu puraisi vahvat leukansa ja suuret hampaansa hirven kylkeen, sen selkään iski tukki sellaisella voimalla, ettei karhu enää päivänvaloa nähnyt eikä elämää kuolemasta erottanut. Vahvasti se henkäisi ja urahti syvältä keuhkoista ja putosi haaskan päälle kuin kuollut.
Näkivät veljekset karhun kovan kohtalon piilopaikastaan ja juoksivat narut käsissä kohti karhun kohtalon paikkaa.
- Töljöskö piru?
- Vot ei töljönny. Sie niät, mite hää rintaa nosteloo.

Olivat rakentaneet karhulle ansaksi väkipaalun, joka karhun asettuessa aterialle laukesi ja löi siltä väkivalloin tajun pois moneksi tunniksi. Rauhassa saattoivat he sitoa karhun jalat kantoriukuun ja ehtivät raahata sen painavan ja velton ruhon lautalle virran varteen. Sitoivat vielä sen varmuuden vuoksi lauttaan kiinni ja antoivat virran lähteä kuljettamaan itseään kohti Suomen suuriruhtinaskuntaa ja Hartikanvaaraa. Eikä haitannut veljeksiä, vaikka karhu heräisi kesken matkan. Olivat he keränneet saloilta sellaiset keittoaineet, että saattoi suurikin karhu nukkua varsin sikeästi päiväkausia niillä liemillä kuitenkaan niihin kuolematta. Lökki-Ontrei ja Vasili Tanjonen tiesivät kaiken kuljuilusta niin ihmisten kuin karhujenkin kanssa.


torstai 20. syyskuuta 2012

Haloo. Onko siellä ihmistä?

Huipulla ei aina tuule, sillä sanotaan Suomen olevan maailman johtavia tietoyhteiskuntia. Jos huipulla tuulisi, voisi olettaa Suomen aseman horjuvan tai ainakin lepattavan kuin siniristilipun ruumisauton keulasalossa.
Veljeni Raimo kuoli aikaisin kevättalvella 2012 ja merkittiin kuolleeksi ja kuolleena haudattiin. Pidettiin perunkirjoitus ja asiat järjestettiin sille mallille, että hän saattaisi levätä rauhassa ilman maallista häiriötä ja ilman maallisia velvoituksia saati etuisuuksia.
Eilen sain Raimolle osoitetun kirjeen, joka sitten oli käännetty minun osoitteeseeni. Kirje oli Kelalta, joka tietää kaiken elävistä ja kuolleista - niin oletin. Kirjeessä ilmoitettiin, että Kela korvaa elokuussa jätetyn hakemuksen mukaan sairaudesta aiheutuvia kuljetuskuluja 17,50 euroa ja että summa on maksettu Raimon tilille. Ongelman tässä aiheuttanee se, ettei Raimoa enää ole sen paremmin kuin tiliäkään. Eikä hän todennäköisesti ole hakenut enää elokuussa mitään korvauksia.
Kelan automaatti on puhunut. Kuolleelle on hakemuksen mukaan maksettu kuljetuskorvauksia olemattomalle tilille.
Kun elämme tietoyhteiskunnassa, elämme tietokoneiden virtuaalimaailmassa. Siellä ihminen kuolee, jos kone niin haluaa. Tai sanotaanko, että ihminen kuolee, kun kone päivittää itsensä. Jonakin päivänä saattaa kuitenkin käydä niin, että palvelu paranee aivan itsestään ja me kaikki saamme kuljetusavustusta tai se huononee siihen malliin, että me kaikki joudumme maksamaan taksin aivan itse.

 "Puhelu nauhoitetaan palvelun parantamiseksi."

- Haloo. Onko siellä ihmistä?

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Puolipohjat kannon nokkaan

Konsta oli päättänyt alkaa nahkasuutariksi. Miehellä ei vielä mittaa ollut enempää kuin kahdella juuttisäkillä, mutta tahto työntekoon oli vahvempi kuin manillaköysi. Oli nähnyt moniaita kertoja oikean nahkasuutarin isälleen puolipohjalapikkaita tekemässä tai äidilleen varsisaappaita leikkaamassa. Viehtyi poika toimeen niin paljon, että antoi kaikki isältään myllyapulaisen palkkioina saamansa markat ja kopeekan kolikot kyläsuutarille puunaulalaatikosta ja palasta pohjanahkaa. Vaan ei kitsastellut vanha suutari pojan ostoksista, vaan laittoi hänelle pärevakan pohjalle nahkaisen palan jos toisenkin, mitä ei enää itse niin tarvinnut, nyrkin kokoisen kerän pikilankaa, kiiltävänuppiseksi kuluneen käyräpiikkinaskalin, pussinpohjallisen takseja, nahkapaskan ja terävän, ohutteräisen veitsen. Kilauttipa vasarallaan rautalestiä ja ojensi sen Konstalle.
- Varpailles elä puota. Ja kaho, ettei nagla nahkua pistä, kun kenkunat jalgahais laitat. Ka lestii vaste aina... Mie häntä tarvize...

Kantoi Konsta aarteensa kotiin ja pysähtyipä matkalla monta kertaa ostoksiaan ihailemaan. Rautalesti oli niistä kallein aarre. Se oli ruosteinen ja ruskean nihkeä, kun oli käyttämättömänä lojunut suutarin verstaan vetoisassa nurkassa. Mutta yhtä kaikki kallisarvoinen se pojalle oli. Lestin teräosa oheni kärkeä kohti ja kaartui kauniisti kuin valmiin kengän pohja. Lestiraudan hahlot olivat kuluneet vuosikymmenten käytössä eikä lesti enää pysynyt toivotussa asennossa raudan kulmatapeissa. Mutta kuin ei kulta menettänyt hintaansa muotonsa takia, ei vähentänyt ajan patina ja käytön jälki lestin arvoa nuoren nahkasuutarin ensimmäisten kalujen joukossa. Eikä malttanut poika olla istahtamatta jokirannan istumakiville kokeilemaan pärevakan sisuskaluja. Väänsi Konsta naskalilla reikää pohjanahkaan kuin oli nähnyt suutarin vääntävän, varoi katkaisemasta mustan kiiltävää terää. Väänsi toisen ja kolmannen kerran, ja kun kirkkaat hikipisarat alkoivat valua otsalla, oli kokonainen pohjanahka reunustettu naskalinrei'illä. Asetteli poika niska kyyryssä istuen nahkapalasen kannon päälle ja naputteli pienellä kivellä puunaulan jokaiseen reikään ja puolipohjan kiinni kantoon. Siinä oli Konsta Kaurinpoika Hartikaisen ensimmäinen puolipohja lujasti puunauloilla kiinni isä-Kaurin koskenpartaan kaadetun kuusen kannon nokassa. Eikä malttanut nuori nahkasuutari ensimmäistä pohjaansa aivan heti kannosta irrottaakaan, vaan halusi näyttää sen kaikille ohikulkijoille. Irvistelivät myllymiehet, jotta kelpasi olla höyrymyllärinä Hartikanvaarassa. Kannotkin siinä rannassa parhaalla nahalla puolipohjattiin.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Lökki-Ontrei ja Vasili

Neljä vuotta höyrymyllyn valmistumisen jälkeen aloitti Kauri uuden talonsa rakentamisen.
Eipä ollut Karjalan metsässä niin pitkää honkaa, että se olisi Kauri Hartikaisen talon seinäksi yksin riittänyt. Veistivät taitavat miehet hirsiin salvoksia puolelleen niin paljon, että kuudet hullaat laskettiin kylänpuolelle näkyneen. Kolmeen kerrokseen nousi talo. Ensimmäisen kerroksen pohjoispäähän rakennettiin myllyn konttori ja eteläpäähän myllyllä vierailleiden herrojen ja rahamiesten vieraskamarit. Toiseen kerrokseen sisustettiin huoneet Jekaterinalle ja Kaurille sekä Konstalle ja nuorimmalle pojalle, Sassalle. Kun kerran puuta ja väkeä ja rahaakin oli, rakennettiin sellainen talo, että oli mieleinen ja väelle tilava. Kolmanteen kerrokseen ei koskaan noustu työtä tekemään, vaan oli lepoa varten pyhitetty talon ylimmät huoneet.
Vähän erilleen päärakennuksesta nousi vielä saman vuoden aikana renkitupa, jossa käypäläiset työmiehet asustivat kuka lyhyemmän, kuka pidemmän ajan. Vaikka istui Kauri kurkihirrellä kiireisiä ja pitkiä päiviä, jauhoi mylly lisää rahaa kirstun pohjalle. Ei tarvinnut pelätä pohjan yhdestä talosta paljastuvan.

Alkoivat talon valmistumisen aikoihin myllyrannassa kuljeksia Tanjosen vääräleukaveljekset Lökki-Ontrei ja Vasili. Eivät olleet nuo liialla ahkeruudella pilattuja miehiä, mutta sitäkin enemmän kävi heillä turpa. Olivat jo monien vuosien ajan katsoneet Kaurin työntekoa, ja mitä enemmän vaurastui mylläri rannassaan, sitä löyhemmin kävivät veljesten suut. Kulkivat talosta taloon ja puhuivat, mitä olivat muka muualla kuulleet ja mitä eivät olleet missään korviinsa saaneet, keksivät itse karvareuhojensa alla ja jo tovin kuluttua keksimänsä itsekin uskoivat. Toki taloissa nuo miehet olivat tavoiltaan tutuiksi tulleet ja torpissakin tiedettiin juttujensa perä. Mutta ihmisen mieli on niin ottavainen, että aikansa samoja asioita kuunneltuaan alkaa niihin helposti itsekin uskoa. Tulee pian kissasta ilves ja koirasta susi, tulee purosta virta ja hapettomasta lampipahasesta mitä kalaisin järvi. Semmoinen on ihmisen mieli. Miten helppo onkaan ystävä ystävää vastaan kääntää ja miten helppoa on pieni kauna ja mitätön tora vihaksi ihmisten välille vääntää. Kun puhuu ja itsekin uskoo, ei totuutta enää voi valheesta erottaa kukaan. Niin kulkivat Tanjoset Hartikanvaaran hiekkatietä ja käännyttivät väkeä vähitellen Kauria vastaan.
Oli kuitenkin kylässä miehiä ja naisia, jotka eivät tuohon joutavan puhumiseen uskoneet eivätkä enää Lökki-Ontreita ja Vasilia pirttiinsä päästäneet. Kun näkivät miesten lähestyvän pihaansa, pistivät he oven visusti säppiin tai usuttivatpa jotkut vihaisen rakkinsa miesten kulkua kiusaamaan.

Kauri tiesi veljesten vinkeet ja oli nähnyt kateuden ilkeän pilkkeen kiiltävän näiden silmäterissä, kun olivat tiellä ohi mennen puhutelleet ja kuulumisia kyselleet. Vaan eipä arvannut Kauri kuitenkaan miehiä niin kelvottomiksi kuin sitten eteen sattui. Ei uskonut, että käsipäivää tervehtinyt saattoi niin katalaksi heittäytyä muutamasta kiiltävästä kolikosta tai kahisevasta setelistä. Mutta ihminen on ihmiselle pahempi sutta, joka elämäänsä ilman suurta päämäärää nälkäisenä jolkottaa ilman järjen häivää ja joka silloin tällöin pihasta lehmän tahi vasikan nälkäänsä tappaa. Ei riitä ihmiselle lihanpala, ei kokonainen teuras. Kaiken se ahneudessaan tahtoo ja sen omakseen ottaa vaikka Jumalan luoman järjen kokonaan hukaten.

torstai 13. syyskuuta 2012

Ei täyttänyt ruoka kaikkien vatsaa

Mitä hurjemmin soi Kaurin höyrymyllyn pilli ja mitä sankempaa savua työnsi piippu Hartikanvaaran kuvetta vasten, sitä kaunaisemmaksi kävivät muutamat kyläläiset kuin tuo onni ja menestys olisi ollut heidän laaristaan pois. Mylly ei pyörinyt enää pelkästään Kaurin voimin, vaan tarvittiin miehiä jo useampiakin ja lähenteli parhaimpina päivinä miesten määrä kymmentä. Heille Kauri maksoi palkan kuin tapana oli. Sen sai jokainen, mitä työstään ansaitsi eikä yhtään enempää eikä markkaakaan vähempää. Jos joku ei Suomen suuriruhtinaan markkaan sattunut luottamaan, sai hän palkkansa nostaa keisarin ruplina ja kopeekoina. Niitä oli Kaurin kirstussa sievoinen kasa. Pietari ei kaukana ollut ja kulki sinne kärry jos toinenkin kukkuroillaan höyrymyllyn kivien jauhamaa ruista ja vehnää ja litistipä toinen pää myllystä kauraryyneistä mukavia pikkulättysiä, joista keitti taitava emäntä nopeasti puuron työmiestensä aamiaispöytään. Oli noille kauraisille hiutaleille keksitty jo nimikin ja niitä puhuteltiin kautta kauniin Karjalan maan Katrin kauraryyneiksi.
Kun aukaisi Kauri kirstunsa työmiehilleen ja mylläreilleen palkkaa maksaakseen, punertui joittenkin miesten niska synkemmäksi kuin heinäkuinen taivas ukkosen edellä. Ei muistettu enää edellistalvista nälkää eikä ajateltu lasten pelkästä nälästä paksuiksi pullistuneita mahoja, vaan olisi haluttu monissa miehin koluta kirstun pohja näkyviin ja sen peitto omiin taskuihin kaapia viimeistä markkaa ja ruplaa myöten. Niin oli ihmisen muisti lyhyt. Sanottiin Kaurin miesten selkänahasta rikkautensa repineen, vaan ei muistanut kukaan enää sitä pientä miehen alkua, joka omin käsin koskensa rakensi, joka savuavat rauniot tulipalon jälkeen rannasta raivasi ja joka Pietarista asti jokaisen höyrymyllynsä pienimmänkin mutterin haali kasaan ja kiven kerrallaan rantaan raahasi hyvinvointia rannasta jauhamaan. Ei kiinnostanut ketään ne kymmenet ja sadat tunnit, joita Kauri pitkinä öinä valvoi myllyään suunnitellen ja sen rakentamiseen tarvittavia rahoja laskien. Niin oli miehen muisti lyhyt. Ei monikaan enää muistanut, miltä näytti Hartikanvaara vielä joitakin vuosia taakse päin. Pitkiä olivat syksyiset viikot, kun yhdellä hevosella niityt kynnettiin.
Kulkivat miehet talosta taloon, mökistä mökkiin ja kylvivät kiukkua Kauria kohtaan, missä ikinä liikkuivatkin. Oli kuultu kaukaa sisämaasta, että torpparit olivat perustaneet jo moniin pitäjiin omia yhdistyksiä, joilla köyhän väen etua ajettiin. Mutta ei ollut tuossa Soanlahden Hartikanvaaran kylässä yhtään niin köyhää, että olisi pitänyt sille oma yhdistys oloa parantamaan perustaa. Oli ollut työtä jo monien vuosien ajan eikä ketään käännyttänyt Kauri myllynsä ovelta, jos vain jauhettavaa oli tai muuten oli kulkijan maha tyhjä. Aina keitti Jekaterina nälkäiselle puuron pöytään ja makoisat piiraat suuressa uunissa syötäväksi lämmitti.
Mutta ruoka ei täyttänyt kaikkien vatsaa. Kiiltäviä kolikoita ja sileitä seteleitä halusivat toiset, vaikkeivat kaikitenkaan olisi työhön niiden eteen kovin ryhtyneetkään. Eivät kulkeneet Hartikanvaaran miehet huonoissa vaatteissa tai kengittä jaloin edes kuuminpaan kesäaikaan, vaan rahaa oli suutari taloon tilata kengät jalkaan naputtamaan tai raatari istuttaa tuvan pöydälle takkia tai housuja ompelemaan. Vaan ei riittänyt rikkaudeksi kylläinen olo ja lämpimät vaatteet, ei hevonen tallissa ja lehmä navetassa, ei kana munimassa ja lammas villaa kasvamassa. Oli rikkaus vain yhdellä ihmisellä kirstun pohjalla kosken partaalla ja se pohja piti esiin kaivaa vaikka väkivalloin. Niin olivat  miehet sen asian valmiiksi ajatelleet ja pitkin vaaraa ihmisten päähän takoneet.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Sorsat pelastivat Suomen - sunfaraa

Suuret asiat ovat pienestä kiinni. Kun Neuvostoliitto miehitti vuonna 1968 Tsekkoslovakian, Suomi säästyi tuolta surulliselta kohtalolta aivan sattumalta. Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB oli nimittäin jo valmistellut laittamaan rajan yli Suomeen 200.000 miehen ja 5.000 panssarivaunun kokoisen sotajoukon. Mutta sitten puuttui armollinen kohtalo peliin ja itään päin kulkikin neuvostoagenttien hätäinen viesti: "Operaatio seis. Täällä on miljoona miestä hampaisiin asti aseissa."

Tuo viesti oli totta. Suomessa alkoi tuona samaisena miehityspäivänä sorsajahti, ja miljoona miestä seisoi Suomemme rannoilla. Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallallallallaa...

maanantai 10. syyskuuta 2012

Isä-Tentun kohmelon maku

Kirjoitti isä-Tenttu kirkonkirjaansa tärisevin käsin seuraavat säkeet:"Kaunis on maailma Jumalan luoma, vaan kauniimmaksikin se voipi tulla. Ei ole kauneus pelkästään, mitä silmä näkee tai korva kuulee, vaan on se myös sitä, miltä nälgäisen vatsas tuntuu. Kun on kylläinen ihminen, ei ole hän ilgiä toisellensa, vaan kääntää kuppinsa toisen syyvä.  Jos on janoon ihmisellä juomaa juuva, ei hän toiselta juuva kiellä. Sen mie eilen Kauri Hartikaisen höyrymyllyllä kokea sain. Ylen äijält ol syyvä ja juuva.
Hurajaa Kaurin höyrymylly nygöi kosken partaalla da jauhaa vehnäset da rukiit hyvät uunis paistaa. Ei ole hätä migä siinä kylässä. Mie myllyn eilen vihkasin da hyvän palkan työstä sain. Kauniisti minnuu katsottih da hyväks sanottih. Hosboti bomilui."
Ei jaksanut isä-Tenttu kirjaansa kiinni laittaa, vaan niiltä sijoiltaan siirtyi hän ehtoollisviiniruukulle ja maistoi tuopposen, parikin. Muutaman tovin kuluessa ja hämäräisen kesäaamun kirkastuessa päiväksi muuttui papin ilme valoisammaksi ja suu kosteammaksi, vaikka kohmelo pitikin miestä otteessaan koko pitkän päivän.
- Ka liigua suolua ol Katrin keitoksis. Niin hutajaa piäraiska ja täräjää pättäräine jot.

Istahti nurmeiselle heinikolle mies ja kaatui siitä selällensä makaamaan. Nousi kiuru ylemmäs ja lauloi, nousi kohti taivasta kertomaan iloiset kiitoksensa uudesta kesästä, kertoi puolisostaan ja pesästään, jonka juuri oli kukkaniitylle rakentanut ja kertoi pitkästä matkastaan vuorten yli takaisin kotiin tuon maassa makaavan törkyturvan kirkon kupeille. Niin kiitti se laulullaan luojaansa. Iloitsi se aurinkoisesta kesäpäivästä ja valkoisista pilvistä, leppeänä leuhavasta tuulesta, väräjävistä haavanlehdistä, iloitsi kärpäsistä ja muista lentävistä hyönteisistä, joissa oli kylliksi syötävää niin sille itselleen kuin myös pesää vartioivalle puolisolleen ja siellä nokka ammollaan ruokaa odottaville poikasilleen. Laskeutui alemmas se ja katseli lentämisen kiireiltään suu auki heinikossa makaavaa harmaapartaista papin pakanaa ja visersi kuin olisi ääneen nauranut ja kohosi taas korkeuksiin. Elämä lennätti pitkin poikin, näytti niin ilot kuin surutkin, kaiken kantoi eteen katsottavaksi. Mitään ei pitänyt toista parempana eikä nostanut toista ylemmäs, vaikka sen toinen iloksi ajatteli, toinen suureksi suruksi tunsi.

Vaan kääntyipä kiurun vatsa kesken lennon nurin päin, ja ponnisti lintu suolensa tyhjäksi ja loiskautti valkoisen liemen maassa makaavan papintursan kuorsausta punovaan suuhun. Nielaisi räkäparta elämän pehmentäneen näkyleivän eikä antanut sen untansa häiritä. Vaan maistui suu herättyä vieläkin pahemmalle kuin konsanaan Kaurin myllyltä palattua.
- Mie olen taintkii syyvä linnunpaskan.
Joskus saattoi tuo turjake olla aivan oikeassa ja tietää täsmälleen asioiden todellisen perän.

torstai 6. syyskuuta 2012

Rumasti puhumisen kulttuuri

Kun kaksi poikaa syntyy,
Kun kaksi poikaa kasvaa nuorukaiseksi,
Kun kaksi nuorukaista muuttuu mieheksi,
Kun kaksi miestä ostaa moottoripyörän,
Kun kaksi miestä kasvattaa parran,
Kun kaksi miestä saa päälleen nahkaliivin,
Kun kaksi miestä ryöstää pankin,
Kun kaksi miestä tuomitaan,
Kun kaksi miestä suljetaan tyrmään,
Kun kaksi miestä herää,
Kun kaksi miestä alkaa puhua,
on syntynyt rumasti puhumisen kulttuuri.
Voi vittu. Mistähän tuokin johtuu.

Höyrymyllyn pilli puhalsi vihaiset vihellykset

Pitkän talven yli kuului Hartikanvaarasta seppä Ontrein pajavasaran kalke, ja Kaurin piilukirves muotoili hirret hirsien lomaan niin taitavasti, ettei Jekaterina tahtonut saada rivettä väliin sopimaan.  Niin nousi Soanlahden pitäjän Hartikanvaaran kupeeseen Kaurin omin käsin rakentamalle koskelle höyrymylly. Kun ensimmäiset pesälliset onkapannun alla poltettiin ja kun valkoinen höyry lattausi pilveksi kylän ylle, soi myllyn pilli pitkään ja sai metsän rytisemään ja Jänisjärven vedenpinnan väräjämään. Rymistelivät hirvet lepikoissa pillin ääntä pakoon, kirmaisivat ketut ja karhut koloistaan esiin ja vauhkoina loikkivat ja laukkasivat metsä rytisten syvemmälle salolle, jotteivät olisi kuulleet sitä uuden ajan airuen voittolaulua enää koskaan uudestaan. Meuhkasivat metsot siivillään puiden latvat väpäjämään ja käänsivät kurjet auransa takaisin tulosuuntaansa. Kalaparvet pärskivät rannoilta syvempiin vesiin. Niin oli voimallinen ja paineen alla antavainen Kaurin höyrymyllyn kirkkaan kiiltävä pilli.
Kerääntyi koko kylän väki pihamaalle ja näkyipä joukossa aivan tuntemattomia ihmisiä aina Koiruvaarasta asti. Puhui joku venättä ja kuultiin Ruotsin maalta tulleitten kummallista kieltä. Oli kiirinyt kauas puhe uudesta myllystä ja monet ajoivat sisämaasta pitkienkin matkojen päästä ihmeen näkemään. Säikähtivät pillin uljasta ulinaa myös ihmiset ja peittivät korvansa ja naurussa suin toisiaan katsoivat ja kummastelivat, miten saattoi vesi kiehuessaan kehittää niin valtaisan voiman. Muistivat sitten, että saipa se kahvipannun kannenkin iloisesti hyppimään ja perunakattilan päällisen tanssimaan vain kevyesti kiehuessaan.
- Vuan tuollainen kattila ku yl kiehuu ja posahtaa, suap siinäi koko kylä semmoisen löylyn jotta.

Imelä tuoksu levisi pihapiiriin, kun isä Dimitri heilutti suitsutusastiaansa ja posmensi edestakaisin kävellessään ja siunasi Kaurin komean höyrymyllyn uusiin toimiin. Laittoi hän savuavan astiansa myllyn portaille ja otti käteensä saunakiulun, joka oli täytetty kosken vedellä.  Siunasi pappi veden hyväksi, puhdisti sen pyhin sanoin, kastoi veteen juurisen harjansa ja viskoi ja virpoi vettä aivan jokaiseen myllyn nurkkaan, koloon, komeroon, viskoi myllyn kiville ja jauholaareihin, siunasi höyrypannun ja tulipesän, kasteli konttorin pöydän ja seinät ja kynät ja paperit, puhdisti pyhällä vedellä juuttiset säkit, myllylle ajetut ylivuotiset viljat. Ja kun elettiin pääsiäisen jälkeistä aikaa, muistutti isä Tenttu vielä niin rakennuksia kuin ihmisiäkin, ettei siellä oltu omasta tahdosta ja halusta myllyä vihkimästä, vaan suuresta armosta ja ylösnousseen Kristuksen Golgatan kankaalle väkivalloin vuodattaman veren voimasta.
- Kristus nousi kuolleista.
Niin sanoi pappi.
- Totisesti nousi.
Niin vastasi suuri joukko myllyä vihkimään tullutta rahvasta.
Seppä Ontrei ei halunnut jakaa kunniaansa kenenkään muun kuin Kaurin kanssa, vaan tuumasi isoon ääneen.
- Totisesti se nousi, vaan myö se Kaurin kanssa nostettiin. Mustat ja nokiset olliit rauniot ja kivet piloil palaneet. Vuan onkii nyt semmoine mylly rannas, jot pöläjää viel pitkää vehnänen tomu vuaran kupeel eikä lopu hänest onka nii kauan ko Kaurin koskes vettä piisajaa pannuun lorottaa ja metsäs koivuu uunilunkust sisäh työntää.
Totesi isä Tenttukin, ettei Jumalan voima yksin riittänyt myllyä koskenpartaalle rakentamaan, vaan käytti välikätenä joskus kovinkin kummallista väkeä. Niin kuin oli taas todeksi nähty ja omin korvin ruokottomin sanoin kuultu.
Kun kääntyi keväinen päivä illaksi, asetettiin monen kyläläisen voimin kirkonmies rilloihin ja lyötiin hevonen sutsiperällä kotimatkalle. Keinui rantaheinä illan leppeässä tuulessa ja keinui kärryssä papinturilas ympäripäissään kuin Karjalan korpien kevääseen herännyt käki tummauumaisen kuusen kuuta kurkottavassa latvassa. Kaurin höyrymyllyn pilli puhalsi vielä monta vihaista vihellystä laskevan auringon perään.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Isä Tentun ensimmäinen hymy

Satoi lunta, ja isä Dimitriä paleli ajatus pitkästä ja pimeästä talvesta, vaikka elettiin vasta lokakuun puolta. Nahkaiset saappaat luistivat joka askeleella ja tien pintaan jäi lähes yhtenäinen jälki kuin latu. Ilma höyrysi hengityksen ympärillä ja laskeva aurinko punoi sädekehää kohti Hartikanvaaraa kiirehtivän kirkonmiehen ympärille. Hetken olisi voinut luulla pyhän miehen matkaavan maankamaralla, mutta iltapäivän kuulaan auringon valo ei tehnyt tuosta räkäparrasta sen pyhempää kuin oli hänen ajatuksensa ja puheensa yksinäisellä tiellä. Kun puolipohjattu saapas luisti uudella lumella, ajatteli isä Tenttu enemmän perkelettä kuin jumalaansa ja puhutteli tuota kuin parasta ystäväänsä.
Astui tupaan liukkaasta lumesta kiukkuinen mies. Vaan nopeasti muuttui miehen synkkä ilme keväiseksi auringoksi ja leskenlehdiksi, kun Jekaterina käveli miestä vastaan ja pyysi astumaan peremmälle. Pysähtyivät papin silmät Jekaterinaan eivätkä suostuneet hänestä irti laskemaan. Tarttuivat korvansa Jekaterinan ääneen eivätkä enää muuta kuulleet. Oli nähnyt mustiin pukeutunut mies jumalaansa kauniimman ilmestyksen, ja kuin palavan pensaan juurelle olisi tuo itsensä laskenut istuutui isä Tenttu avoimen uunin kupeeseen penkille ja jähmettyi niille sijoilleen silmineen, korvineen.
Kauri istui papin viereen samalle penkille ja toivotti harvinaisen vieraan tervetulleeksi.
- Loppuit siult vehnäset vai maltaat vähiks mäniit?
Ei kuullut isä Tenttu kysymystä, vaan istui kuin talven ensi pakkasten palelluttama varpusraukka oksallaan. Toisti Kauri hänelle kysymyksen ja jo heräsi turjake kuin syvästä unesta isännälle vastaamaan.
- Vot veikkone miula semmoista. Ruogua on, liebuskii on syyvä da bivusguo juuva. Vehnästä on da mallasta. Mie sinnuu tavata vain tahoin, kiriköl suabumah käskemäh, vihille mänemäh. Siula kaunis vaimo on, valmiit obligat. Hosboti pomilui sie synnissä tiällä elät. Sie tule kiriköl mie siut äkikseltään vihkasen.
Kauri otti uuninpankolta lehden ja alkoi sitä lukea. Isä Tenttu katsoi miestä ja ihmetteli.
- Sie venättä luet?
- Ka luen venättä.
- Mitäbö nygöi kirjuttamah käy ryssä?
- Ka sitäbö en tiijä. Mie kun en ryssää ymmärrä.
Heitti Kauri kellastuneen lehden kuumille hiilille ja paloivat kohta Pietarin keväiset uutiset keltaisella ja vihreällä liekillä ja muuttuivat mustiksi haituviksi tulen yllä leijailemaan. Oli ollut höyrymyllyn osien suojana Pietarin Sanomat.

Seppä Ontrei kolisteli lumia porstuan lattiaan ja rymysi sisään rautasepän raskain askelin.
- Ka perkele, räkäturpa on tupahan tullut, kirikön tuatto suattanut itsensä tulen eteh sulamah.
Jekaterina katsoi vihaisesti seppään. Ei sentään saattanut kirkon miehelle mitä tahansa saastaisesta suustaan päästää. Mutta seppä oli rautansa takonut ja niin paljon hiilen pölyä sisuksiinsa vetänyt, ettei miestä enää helvetin hiillokset ja hehkuvat ahjot paljoa pelottaneet. Eikä ollut tuo ruokoton rautaseppä koskaan kirkonmiehiä muitten yläpuolelle nostanut. Miksipä olisi. Ei ollut jumala hänen tietään tasoittanut, vaan kiveä kiven perään eteen kasannut vastukseksi ja pois väännettäväksi. Ei ollut talvella tulta sytyttänyt lämmikkeeksi, vaan oli luita myöten jäisenä mies matkansa taivaltanut milloin minnekin rautaa takomaan.
- Miust nähe joutaa semmoine jumala matkoihe männä jok'ei sikiöstään huolta kanna. Jos miul laps olis, en häntä hankeen työntäis kylmää kärsimää. En antais nälgiä nähä, vaan hälle leivän voiteleisin. Ka jos laps sairas olis, häntä hoivajaisin. Vuan kuka tuloo taivaast auttamaa nälgäist ja viluist? Sielä mitä ole. Ukkospilvii ja lumsaet. Sitä siel piisovaa.

Synkäksi kävi isä Tentun ilme seppä Ontrein puheen aikana. Mutta eivät sitä sepän sanat synkentäneet, vaan kaikki ne viekkaat ajatukset, jotka pappireuhan päässä mellastivat.  Silmänsä seurailivatkin herkeämättä Kaurin kaunista naista ja mielensä reuhtoi nuoruuden huumassa. Tiesi mies, ettei lahosta puusta ollut enää siltaparruksi väkevän virran ylle, vaikka ajatus muuta tahtoi. Tiesi, että nuorukainen hänessä oli ohut ja häipyväinen kuin valkoinen höyry kiehuvan lihapadan yllä.

- Isä Dimitri on hyvä ja käy pöytään.

Jekaterinan ääni soi heleämmin kuin tuhat kultaista kelloa ja isä Tenttu hymyili ensimmäisen kerran elämässään.