Gauril Hartikaisen tarina kannattaa aloittaa aivan alusta

Hyvä uusi lukija. Mukava, että tulit viihtymään tänne blogiin. Täällä on monenlaista lukemista aivan aamukahvilassa syntyneistä ajatuksista kokonaisiin tarinoihin. Nyt olen kertomassa isoisäni Gauril Hartikaisen mielenkiintoisesta elämästä 1800- ja 1900 -lukujen taitteesta aina talvi- ja jatkosotaan saakka ja ehkä siitä ylikin. Tarina perustuu paljolti löytämiini kirkonkirjoihin (;-), kuten asiasta tarinan alkusivuilla kerrotaankin. Aloita siis tutustuminen Kauriin heti ensimmäisestä tarinasta, jonka nimi on

Sukuni on muilta mailta

Se on kirjoitettu 25.7.2012 ja pohjustaa Kaurin tarinaa. Lue se ja tule siitä iloiseksi. Kyllä elämässä murhettakin riittää.

Hannu

Airot hankaimiin ja vastavirtaan

Kovin pitkälle päivään eivät seppä Ontrein synnit painaneet isä Tentun kumaraisia harteita, vaan jo kirjan kiinni pantuaan käveli hän nykivin askelin kohti pyhien juomien kellaria, katsoi sieltä itselleen sopivan kokoisen butilkan ja yhdellä siemauksella tyhjensi sen tyhjään vatsaansa, röyhtäisi imelän maun mahastaan maailmalle, pyyhkäisi kämmensyrjällään takkuista partaansa, maiskautti kuivahtaneita huuliaan kahdesti kuin suloisen kirkkoviinin makua muistellen. Pysähtyi hetkiseksi aivan paikalleen kuin asiaa harkiten ja kumaraan kääntyen astahti askeleen ja jatkoi kävelyä kirkkopihan poikki aina kultaa kimaltavan ikonostaasin eteen. Ei kukaan häirinnyt hänen oloaan saati aatoksiaan. Ristin merkin muutamaan kertaan tehtyään kumarsi mies Jumalansa kuvalle, suuteli kuin ohimennen hopeariisaista ikonia, pysähtyi vielä keskelle lattiaa kuin muistelemaan ja sanoi sitten ääneen: "Mie lähenkii Kaurin myllyy kassomaa. Vot hosboti niihä mie teenkii."

Ei kiinnostanut isä Tenttua sen enemmän Kaurin mylly kuin seppä Ontrein riettaat rallit. Vaan olipa kaunis Jekaterina sotkenut myös kirkonmiehen aatokset niille teille, että oli pitänyt monena mustana ehtoona papin Jumalaltaan anteeksi pyytää maallisia aatoksiaan ja viehtymystään Kaurin kauniiseen Katriinaan. Miten olikaan hän luvannut pysyä maallisista himoistaan iät kaiket erillään ja elää vain Jumalalle pyhitettyä, vaatimatonta elämää kirkkonsa suojissa ja miten hän nyt päivästä toiseen ajatteli vain myllärin vihkimätöntä vaimoa. Ei ollut isä Dimitrin synti jäänyt pelkästään muutamaan lihankaipuiseen ajatukseen tai sydämen himoon, vaan oli ruumis vaatinut aatoksista osansa. Häpeillen oli isä Tenttu kulkenut niinä aamuina jumalanpalvelukseen ja pyyhkeillyt käsiään kuluneen ja likaisen kaapunsa vaatteeseen kuin peittääkseen suuren syntinsä itse kaikki näkevältä Jumalalta. Muisti, miten hän nuorena munkkina oli keljassaan ajatellut kotikylänsä nuoria naisia ja kauniita poikia. Muisti, miten hän monta kertaa olikaan pakottanut kätensä ylös rukoukseen ja irrottautumaan maallisen majansa jäykästä lihasta ja muisti myös sen, miten monta kertaa olikaan antanut ajatuksilleen periksi ja matkustanut mielitiettyjensä kanssa kuohuville koskille asti.

Oli rauhoittunut isä Tentun elämä jo vuosikymmeniksi tyveneen virtaan kuin vene ilman soutajaa. Ei kaivannut hän rukoustensa lisäksi muuta virikettä kuin tuohusten teon ja viinin käyttämisen. Kun oli vähän valoa ja paljon viiniä, elämä saattoi kääntyä kaikessa rauhassa iltapäivästä illaksi ja viimein taittua pimeäksi, sysimustaksi yöksi. Oli elämänsä samanlaisten päivien pitkä nauha eikä tuon nauhan helmistä yksikään ollut toistaan suurempi tai pienempi, ei kirkkaampi tai himmeämpi. Mutta kun näki hän ensimmäisen kerran Kaurin kauniin Jekaterinan, laittoi pappi pitkästä aikaa airot hankaimiin ja alkoi soutaa mielessään vähän vastavirtaan.

- Mie lähenkii Kaurin myllyy kassomaa. Vot hosboti niihä mie teenkii.

Seppä Ontrein rivot rallit

Isä Dimitri, tuo Suistamon seudun ortodoksien isä Tentuksi tituleerattu papinturilas istui pöydäntäyteisen kirkonkirjansa ääressä ja tuhersi rivi riviltä mustin sormin jo kellastuneille sivuille seuraavan tsuakkunan.
"Seppä Ontrei kokoaa Gauril Hartikaisen höyrymyllyä ja on metelöinyt kosken partaalla jo kaksi kokonaista viikkoa. Linnut ovat rannoilta hävinneet, kalat joesta kaikonneet ja kurjetkin siipensä oikoneet ja korean kaulansa kaukomaita kohti kääntäneet, kun eivät ole tuon syntisäkin puheita enää kauempaa kestäneet. Ruokottomia ovat veisunsa hällä enkä niitä saata tähän kirjaan ollenkaan kirjoittaa. Jumalan nimessä en sitä kyllä tekisi, mutta tuleviin sukupolviihen vuoksi rohkenen säkeen tahi pari ylös kirjata. Kaihoisalla nuotilla on hänen kuultu seuraavanlaista siivotonta virttä veisanneen:

"Vanha vaari katseli ryppyistä piliä,
sinä senkin kun et siitä jäykäksi siliä.
Jospa kerran sais vielä törkätä tuolla.
Sitten voisinkin ylpeenä miehenä kuolla."

Jumalatonta on tuollaisia lauluja rallattaa eläviihen ihmisten kylissä. Konsta-pojan olen kuullut häneltä oppineen kaik maholliset kirosanat, jotka ihminen ikänään on suomen kauniilla kielellä saati rivoksi ryssäksi ikinä sanonut. Jumala armahtaa lapsen, joka ei puhettansa ymmärrä saati kieltänsä hallitse, mutta kovasti kärventävät Helvetin lieskat tuon seppä Onterein perskarvoja. Tok ihmisten ja Jumalan armorikkaaseen nimeen on sanottava, jotta lienee tuo seppä ahjonsa hiilloksen tulikuumassa loimussa jo esimakua tuonilmaisen alahuoneesta saanut. Tämän tähän nyt kirjoitan pahoilla mielin ja kaikkia noita maallisia ja ruokottomia sanoja Jumalalta anteeksi pyydellen en niinkään sepän, vaan oman kuolevaisen sieluni takia ja pelastukseksi."

Karavaani kulki Kaurin koskelle

Karavaani lähestyi Soanlahden kirkonkylää ja mitä lähemmäs se tuli, sen sankemmaksi kävi väkijoukko ympärillä. Kaksitoista hevosta korskui vankkureiden edessä, ja kuusipyöräiset vaunut keikkuivat raskaina ja rautajouset vinkuivat oikoillessaan kuoppaisella tiellä. Hevosparit kiskoivat harmaanruskealla öljykankaalla peiteltyjä kuormia ylämäkeen ja miehet laulattivat nahkaisia piiskojaan hevosparien lautasille. Väsymyksestä kiukkuisten hevosten hännät pyörivät ja valjaat natisivat, mutta tasaisena letkana nousivat ne kaikki kohti kylää ja siitä vielä vaaran rinnettä myöten aina Kaurin koskelle asti.
Kyselivät kyläläiset hevosmiehiltä lastia, mutta eivät suostuneet nuo mokomat kuormaansa paljastamaan. Piti vain seurata perille asti, jos mieli vastaus kysymyksiinsä saada. Tiesivät kuormaa kuljettaneet miehet, ettei ihmisen uteliaisuudella ollut äärtä, ei rajaa  ja että väki ei vähällä jälkeen jäänyt, tietämätönnä tien päälle muilta vastausta odottamaan. Itse täytyi päästä näkemään, mitä kaikkea oli noiden vällyjen alle kätketty, kun piti olla tusina hevosia niitä maailman ääristä Kaurin koskelle vetämässä.
Konsta oli vähäisestä iästään huolimatta oppinut jo laskemaan. Muutamien arkisten sanojen lisäksi osasi hän kaikki luvut sataan asti ja ylikin.
- Kuusikymmentä ja neljä.
Kuusikymmentäneljä miestä ja naista ja ukkoa ja akkaa ja lasta oli kulkenut Kaurin pihaan vaunusaaton perässä kuka mistäkin asti. Röhisivät vanhat ukot limaisia ysköksiä ja sylkivät ne pitkin tietä. Ahtaasti hengittivät lihavat akat, mutteivät jälkeen jääneet eivätkä periksi antaneet, vaan paksua jalkaa toisen eteen siirsivät. Mitä pidemmälle eteni matka, sen kovemmin keikkui huonojalkainen akka. Mutta pihaan tuli jokainen ihmettä katsomaan ja salaisuuden öljykangasta raottamaan.
Oli ensimmäinen pakkasyö saanut riitteen lätäköihin ja kosteana huurusi koski ja kasasi joen päälle harmaanvalkoisen viitan. Hevoset riisuttiin valjaista ja päästettiin valkoriitteiselle niitylle syömään. Hevosmiehet alkoivat irrotella kuormapeitteitten naruja ja väki pakkautui aivan vankkureihin kiinni.
- Kaik piäsööt käsiks käymään. Suotta on sylih tulla.

Kuvassa höyrysäiliö Pietarin tehtaalla. Kauppa on juuri tehty ja säiliötä siirretään traktorilla odottamaan purkamista hevoskuljetusta varten. Säiliön vieressä taimmaisena Gauril Hartikainen onnellisena höyrymyllyn omistajana. Tuosta samaisesta traktorista tuli myöhemmin Kaurin omaisuutta varsin merkillisten yhteensattumusten seurauksena.

Kun taivas ehtoolla punertui päivää päättämään, oli kuudesta vaunusta kosken rantaan nostettu suuren väen voimin kokonainen höyrymylly. Jokaiselle uteliaalle oli tointa riittänyt sylikaupalla eikä ketään päästetty toimetta tietään jatkamaan. Olivat hevosmiehet osanneet jännitystä niin pitkälle pitää, ettei enää perillä tarvinnut omin voimin raskasta kuormaa purkaa. Riitti kun kylän kantajille vaunusta otettavan taakan näytti ja sille paikan osoitti. Ei osannut kymmenistä putkista ja säiliöistä ja hammasrattaista ja remmeistä ja akseleista ja vauhtipyöristä ja riehtilöistä ja arinoista ja öljysäiliöistä ja laakereista ja kammista ja vivuista ja luukuista monikaan päätellä Kaurin uuden myllyn muotoa tai hahmoa, mutta höyrymyllyksi sen kuitenkin jo kaikki tiesivät. Millainen semmoinen höyrymylly oli, ei arvannut kovin tarkalleen kukaan muu kuin Kauri. Mutta tarkimmin osasi nuo osaset yhteen summata seppä Ontrei. Oli tuo karvainen kummajainen kulkenut Nevajoen rantaa kauempaa kuin kukaan ja tiesi, miten vedestä keitettiin metrisellä halolla kiukkuinen kihinä työtä tekemään valittamatta ja täysin palkatta. Ei tarvinnut voita, ei leipää tuo akselien äkäinen pyörittäjä. Ei piitannut piiraasta saati saennut sultsinasta. Vaan kun koivuhalon kitaansa sai, jo alkoi tanner tömistä ja ilma viheltää sakeasta höyrystä.

Paloi mylly höyryn tieltä

Lyhteet asettuivat Jänisjärven rantapelloille kuin huppupäiset tontut seisomaan ja odottamaan kuivumistaan ja kovettumistaan varstattaviksi. Kesä oli aurinkoinen, ja pitkät hellejaksot kypsyttivät viljan suurijyväiseksi ja pitkävartiseksi. Se lainehti lounatuulessa kuin järvenselkä aurinkoisena päivänä. Hitaasti kulki tuuli pitkät pellot päästä päähän ja taivutteli hentovartista viljaa, kunnes oli aika ottaa sirpit käteen ja katkoa komea kasvu lyhteiksi pelloille puintia odottamaan.
Moniaina iltoina kuului jyske riihistä, kun pitkävartiset varstat pyörivät kierroksensa ilmassa ja iskeytyivät vimmalla viljaa puimaan. Lensi miesten hiki ja kostuivat naisten nahkat ennen kuin olivat jyvät säkeissään valmiina riihen ylisille kuivattavaksi ja myllyn ahnaita kiviä vasten jauhettaviksi.
Mutta kovin koetteli sinä syyskesänä onni Hartikaisen Gaurilia ja kaunista Jekaterinaa.
Oli löytänyt Konsta isänsä tulentekovälineet ja kaivanut tämän taskusta piipun ja hyväntuoksuisen kessupussin ja kulkenut myllyn uloimpaan soppeen piippua lataamaan. Siellä oli onnistunut tulen tekemään ja sen rutikuiviin myllyn seiniin iskemään. Eikä kestänyt iltapäivää kauempaa, kun oli Kaurin komea mylly mustana nokiläjänä kosken partaalla. Harmaa savu hiljalleen nousi syyskuiselle taivaalle ja poksahtelivat siellä täällä punaisina hehkuvat nupukylkiset hirret.
Istui Kauri komean koskensa rantakivellä ja katsoi silmät hämmästyksestä, surusta ja murheesta paikoilleen jähmettyneinä myllynsä raunioita eikä huomannut lainkaan Jekaterinan kättä olkapäällään. Ei huomannut kauempana seisovaa Konstaa, joka hämmennyksissään kaivoi kepillä syyskuisen sateen tekemälle lätäkölle uutta uomaa.
- Sin män sekkii.
Jekaterina puristi Kaurin kättä.
- Vaan ei mänt kaik sentään.
- Ei mänt.
- Jäi sentäs tuo tupakkimies tuohon lätäkkyy kaivamaa.
- Jäi sentäs. Myllyst viis.

Istuivat kauan ja puhuivat sanan, toisenkin. Kyläläiset kantoivat puisilla ämpäreillä vettä myllyn kitkerästi savuaville raunioille kuin sen sammuttaminen olisi vielä jotakin auttanut. Huoli oli kaikilla sama. Kaurin mylly oli jo vuosikaudet jauhanut ison osan pitäjän jauhoja. Mistä nyt tuli apu leipurille? Mistä mylly palaneen tilalle? Vaan nousi pian Kauri ylös kiveltään, nousi ja oikaisi selkänsä ja nosti Konstan syliinsä ja puhui kyläläisille kuin olisi vain pikkuisen nuotion pihassaan polttanut. Sanoi, ettei enää kannattanut mokomasta huolta ja murhetta kantaa, kun ei sillä mylly pystyyn enää noussut. Ei ollut tuli metsää polttanut, ei koskea kuivattanut. Uudet hirret huojuivat vielä pystyssä päin latva kohti taivasta, mutta jo pian olisivat komeat Karjalan hirret kenturalla valmiina seiniksi nostettavissa ja kurkihirreksi hinattavissa. Eivätkä pyörisi enää Kaurin myllyn komeat kivet pelkällä koskivoimalla, vaan höyry saattaisi rattaan semmoiseen vimmaan, ettei koko pitäjän jyvät riittäisi sitä ratasta seisauttamaan eikä vauhtia hidastamaan.
- Kun Kaurin mylly seuraavan kerran jauhuu säkkiin vatkajaa, soikii täl kyläl semmoine pilli, jot korvist talit lentäät. Mie rakennankii Jekarinan kans höyrymyllyn. Nii myö tehhääkii.
- Nii myö tehhää.
- Pevkele.
Sanoi Konsta siihen asiaan viimeisen sanan ja kohta jo kumisi kirves Hartikanvaaran rinteellä ja ryskäsi nurin Karjalan mänty.

Lapin miesten puheet muistuvat Kaurin mieleen

- Sie kun se olet noihe sarvipäihe asiantuntija, kerro miule, onko vasan synnyttävällä porolla sarvet.
Kirkkoherra oli hetkisen vaiti ja muisteli kaikkea lukemaansa ja pirteissä kuulemaansa, muttei keksinyt vastausta Kaurin kysymykseen. Olivat Tornion miehet Pietarissa kertoneet Kaurille, että kun poronsarvea jauhoksi jauhoi, siitä saattoi mies saada sellaiset lemmen voimat, että sai sillä haarakosken kuohumaan vaikka kallion läpi. Ja että naarasporon sarvet ne vasta väkeviksi tekivätkin.
- Jo vain kun siemaset sieraihmen vaatimen sarven pöllyä, noussee kalu pysthön ko iliveksen häntä. Jako sie tainakan sarhveen kielenpään saatat, sie et paskale taivu kahthen viikhon.
Parta tutisten ja ryppyiset kädet täristen pappi käänsi selkänsä Kaurille ja käveli tiehensä niiltä sijoiltaan. Mutisi mennessään ja mustan kaavun helma heilahteli kiivaasti ja sai ruohon lakoamaan.
- Kiusaa se perkele, Pietarin nähnyt. Mie sen synnit ylös kirjoitan.

 Ei ollut Soanlahden pitäjässä poroa kukaan nähnyt. Vaan kiinnosti Kauria kovin tuo Lapin miesten tarina. Hänellähän oli valmis mylly, ja sen kivet jauhoivat niin jyvät kuin sarvetkin, jos niikseen tuli. Olipa kuullut hän monenkin miehen myllyllä huoltaan mokomasta asiasta purkaneen, kun ei oikein enää mieheksi miehestä ollut, ei naisen kaveriksi ollenkaan. Synkät olivat nuo tarinat usein, kun mieli vielä paloi peistä kalisuttamaan, vaan kovin oli voima poissa sitä tanassa pitämään. Oli kuin olisi puista puukkoa tupessa pitänyt tai kalanruodon naskaliin pistänyt. Tilansa ne täyttivät, mutteivät oikeaan työhön enää kyenneet. Ei vuollut puinen puukko kirveenvartta, ei lävistänyt kalanruotoinen naskali saapasnahkaa. Vaan olivat Tornion miehet sellaisen konstin Kaurille kertoneet, että päätti mies poron sarvet etsiä vaikka suon silmästä.

Sarveton oli hirvilehmä ja siksi ajatteli Kauri pohjoisen poikien huulia vain tuulen heiluttaneen vailla minkäänlaista todenperää. Mutta hyvin saattoi poroemällä sarvet olla ja jos niissä sellainen taikavoima oli kuin miehet olivat kauniin Pietarin mustaa olutta särpiessään kertoneet, piti sellaiset jauhettavaksi hakea vaikka Lapin tunturilta, jotta sai sarvet jauhoksi asti ja murheellisten miesten miekat moikamaan ja tapparat tukevasti tanaan.

Katerinani mun

Konsta katsoi tarkasti vaaleanvihreää alkukesän koivikkoa, josko siellä jo pian näkyisi isän hevonen rattaineen keikkumassa kotia kohti. Äiti oli aamulla kertonut isän pian olevan kotona maailmalta päähän tarttuneiden asioiden kanssa.
- Sieltä hää tulloo piä ylen äijält asiaa täys kuin pienen oblikan sarkahousu kärripörrii leikkilöihe jälgie.
Jekaterina oli iloisella mielellä ja kasvonsa olivat kaihoisasta odotuksesta entisestäänkin kaunistuneet. Mies oli ollut kotoa pois viikkokausia höyrykoneen perässä. Mutta ei ollut Jekaterina tuosta pahoilla mielin, vaan onnellinen armaan miehensä innosta etsiä aina uusia asioita. Ja tiesipä itsekin saavansa repun pohjalta kaivaa jotakin uutta ja sellaista, mitä vain suuresta kaupungista saattoi saada. Eipä liehunut silkki Soanlahden akkojen kaulassa, vaan pellavaliina hankasi kaulan punaiseksi. Ei kiiltänyt kulta naisväen sormissa tai rinnuksilla, vaan tummunut hopea tai mustunut pronssi muistutti useimpia vaimoja miesten hellyydestä jos kaikilla mikään.
Myllyssä oli rauhallista. Uusi vilja kasvoi oraalla ja alkukesän kuumat päivät olivat tyynnyttäneet kosken verkkaiseksi uomaksi. Oli lukittu ratas pyörimästä ja kivi nostettu ylös uutta odottamaan.
- Tuatto tuloo!
Pojan ruskeat silmät kirkastuivat ja suu aukesi iloiseen nauruun eikä Jekaterina ehtinyt päätään kääntää, kun poika jo juoksi avojaloin isäänsä vastaan. Mustat hiukset humppasivat ylös ja alas ja paidanhelma kosketti milloin polvia, milloin kainaloita, kun Konsta riensi Kauria ja hevosta kohti kuin kevätvarsa.
Silmät suurina ja naama totisena kuunteli Konsta isänsä tarinoita Pietarin kaupungista. Aukesi suu ymmyrkäiseksi ja pääsipä huulilta ankara pörinä, kun isä kertoi automobiilista ja sen kummaakin kummemmasta voimanlähteestä. Jekaterina nauroi ja sanoi automobiilin jo vuosia sitten nähneensä ja sellaisen kyydissäkin istuneensa, muttei Kauri tuota ollut kuulevinaan. Mikä lie ollut laukkuryssän rotjake semmoinen automobiili, ei oikea kumminkaan. Vaan oli semmoisen metelin pitänyt mennessään se uuden ajan airut, että hevonenkin oli sitä pelännyt ja takajaloilleen noussut. Mutta kun kuulivat höyrykoneen Pietarissa kirkonkellojakin soittaneen ja suloisia sävelmiä ilmoille päästäneen, sanoivat Kaurin kievarissa liian kauan istuneen ja montakin suurta kolpakollista Pietarin mustaa olutta juoneen. Vaan vakuutti Kauri kaiken kertomansa todeksi. Eivätkä loppuneet Pietarin kauniin kaupungin ihmeet siihen. Kovin meni Kauri ovelan näköiseksi ja lähti ulos ja käveli kärryjensä luokse. Jo kohta kantoi suurta laatikkoa sylissään tupaan. Konsta pyöri puisen laatikon ympärillä ja yritti nähdä sen sisään. Jekaterina nosti kätensä lanteilleen ja taivutti päätään taaksepäin kuin tarkemmin laatikon nähdäkseen. Kauri otti kirveen seinältä ja sen terällä mursi laatikon kannen auki. Näkivät Konsta ja Jekaterina suuren torven sieltä kurkistavan riiveiden seasta, mutta eivät keksineet, mikä sellainen sarvi saattoi olla.
Puhdisti Kauri torven, puhalteli sen puhtaaksi, kiinnitti sen mustaan ja kiiltävään rasiaan, pyöritti veivistä muutaman kerran, nosti savisen kiekon rasian keskellä olevaan tappiin, väänsi varresta ja laski terävän neulan savikiekon reunaan ja kohta kajahti ilmoille sirmakan virkeä soitto ja tulvivat tupaan ihmisen sointuisat äänet:

Калинка, калинка, калинка моя!
В саду ягода малинка, малинка моя!Ах, 
под сосною, под зеленою,
Спать положите вы меня!Ай-люли,
 люли, ай-люли, люли,Спать положите вы меня.

Калинка, калинка, калинка моя!
В саду ягода малинка, 
малинка моя!Ах, сосёнушка, ты зеленая,
Не шуми ты надо мной!Ай-люли, люли, ай-люли, люли,
Не шуми ты надо мной!

Калинка, калинка, калинка моя!
В саду ягода малинка, 
малинка моя!Ах, красавица, душа-девица,
Полюби же ты меня!Ай-люли, люли, ай-люли, 
люли,Полюби же ты меня!

Калинка, калинка, калинка моя!
В саду ягода малинка, малинка моя!

Kun gramofoni soitti Kalinkaa, tanssi Kauri Konstan kanssa ripaskaa keskellä lattiaa. Keikkui olkapäällä poika ja paistoi kasvoiltaan kesäinen aurinko. Kietoi mies Jekaterinan kaulaan kirjavakukkaisen, silkkisen huivin ja lauloi myllynsä pyörittäjälle gramofonista soivia sanoja mukaillen.
- Kaalinka, kaalin Katerinani mun...

Kauri kuuli enkelien laulavan

Kirkonkellot kilkattivat ja kalkattivat ja lopulta kumisivat ja moikasivat, ja höyrykone puski ilmaan vitivalkoista höyryä, kun se pyöritti pitkää kampiakselia. Kymmenet eri mittaiset kammet hakkasivat monen kokoisia kelloja. Mustanaamainen ponomari heitteli kalikoita koneen punaisena humisevaan pesään ja paksukintainen käsi nakkasi luukun kiinni varmoin ottein ja nopeasti, ettei naama olisi tullut entisestäänkin mustammaksi. Poika vilkaisi Kauriin ja hymyili tälle niin, että valkoiset hampaat näkyivät kuin helmet mustan simpukan kuoressa.
Hevosen kokoisen säiliön kyljessä pyöri miehen korkuinen metallipyörä ja sen puolat vilisivät Kaurin silmissä kiihottavasti. Pyörän päällä oli remmi, joka maahan lyötyjen ohjaisrautojen kautta kulki pitkällä rautatangolla ohjattavalle vaihteistolle. Kun ohjainrautoja liikuteltiin, remmi pöyritti kartionmuotoisen metallisangon eri kohdista kulkiessaan kampiakselia halutulla nopeudella. Ponomari työnsi kaikin voimin kammesta ja kellot kilkattivat ja kalkattivat ja kumisivat ja moikasivat vieläkin kiivaammin, ja mustakaapuiset munkit ja papit riensivät kuka mistäkin kohti kirkkosalia rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa vaatimattomasta, mutta sangen yltäkylläisestä elämästä. Myös Kauri olisi juuri sillä hetkellä halunnut juosta tummien hahmojen mukana Jumalaa kiittämään suuresta riemusta ja ilosta, mikä hänen sydämessään juuri sillä hetkellä vatkasi elimiä ja kiehutti verta ja humisutti päätä ja tärisytti käsiä ja jalkoja. Jos oli hän luullut höyrykoneen vain myllyn rattaita pyörittävän ja kiviä toisiaan vasten kihnuttavan, näki hän aivan itse koneen pystyvän vaikka kirkonkelloja soittamaan.
Ponomari pinkaisi juoksuun pihan toiseen reunaan ja kohta jo soi kaunis sävelmä ja täytti pienten kellojen suloinen helinä koko kirkkopihan ja kokonaisen kaupunginosan. Oli poika avannut toisen höyrykoneen venttiilit puhaltamaan voimaa kellopelin rattaisiin, ja kauniimmin kuin Kauri oli koskaan kuullut kellojen helisevän, soi suloinen sävelmä iloisesti kuin tuhannet satakielet olisivat yhtä aikaa hänelle laulaneet. Istahti Kauri kaiken tuon yltäkylläisen äänen äärellä maahan ja itki ylitsevuotavasta onnesta. Hänen korvansa olivat kuulleet Jumalan enkelien laulavan ihmisen pojan käsien kautta.

"Tapasin vuosien jälkeen Gauril Hartikaisen. Kertoi hän miule merkillisen tsuakkunan. Oli Pietarissa käynyt ja siellä Jumalan nähnyt, muttei silti miule kasteeseen tullut. Huastoi oman nähneensä, ei kirkon kultaiseen ristiin naglattua. Mitä tarkoitti, en mie tiijä. Mäni matkoihinsa mies ja rallatti männessään. Kutsukkua Gauriliks eilleen, miusta nähe. Mie sitä kastetta mihin tarvize. Niin sanoi ja nagratti männessään ylen äijält. Mie tämän kirkonkirjaan kirjoitan. Näin tein."

Kauri löytää höyrykoneen

Suussa maistui pietarilaisen kievarin tanakasti pantu olut ja kieltä kirveli poltettu tupakka. Kauri katsoi ulos pienestä ikkunapahasesta, josta juuri ja juuri läpi näkyi. Ikkunalasi oli valunut ja vääristi maisemaa ja sai sen taipuillen elämään. Katu oli vilkas ja äänekäs kuin ei olisi koskaan yötä ollutkaan. Pietarissa ei ollutkaan yötä. Oli vain valoisaa tai pimeää.
Tornion miehistä ei Kauri tuon illan jälkeen kuullut eikä heitä näkemään päässyt. Maa lie heidät niellyt tai toimet vieneet toisille teille, mutta yksin joutui Gauril Hartikainen höyrykonettaan etsimään. Miehet olivat kyllä sen paikan kertoneet, mutta mistäpä oudosta ja suuresta kaupungista sellaisen osasi löytää semmitenkään, kun ei tainnut yhtään venäjän kirjainta lukea. Vaikka olikin höyryn voima ja mahti kärsimässä karvaan tappion bentsiinin tuoksuville huuruille, moottorin mahtavalle paukkeelle ja kumipyörien pehmeälle menolle, halusi Kauri kuitenkin kiivaasti nähdä sen, mitä oli hakemaan tullut. Ei voinut syrjäyttää mies päästään ajatusta matkansa alkuperäisestä tarkoituksesta.
Kun mustassa yössä kiersi ajatus automobiilista Kaurin päässä, pyöritti hän mietteitä monilta suunnilta, katsoi asiaa sieltä, tuumasi tuolta. Ei ollut hän käynyt aiemmin suurissa kaupungeissa eikä tiennyt mitään näitten elämästä, mutta kuvitteli kuitenkin, ettei kaikki hyvä voinut kuitenkaan olla vaan Pietarissa. Vaikkei hän ollutkaan nähnyt automobiilia aikaisemmin, saattoi hän kuvitella sellaisia muuallakin olevan. Oli sellaisia varmaan Suomessakin. Oli Viipurissa kenties. Oli varmasti. Rikkaita kauppiaita oli kaupungissa monia, oli hänelle kerrottu. Oli säiliöittäin bentsiiniä, jota ilman ei suostunut automobiili kulkemaan. Jos ajaisi hän automobiilin Soanlahdelle tai Suistamolle, loppuisi kulku kuitenkin lyhyeen ilman tuota punaista hajuvettä. Vertasi hän taas höyrykonetta ja polttomoottoria. Vesi virtasi ikuisesti omatekoisessa koskessakin eikä loppunut se niin kauan kun sataa jaksoi. Vettä mahtui jokiuomaan ja taivaaseen ja puuta kasvoi metsä enemmän kuin onkapannuun työntää jaksoi, niin ajatteli Kauri ennen kuin aamu oli valjennut.
Hevonen asettui valjaisiin ja mies läsäytti suitset lautasille ja hevonen nykäisi kärryt liikkeelle. Kohta oli tuo pari yhtä Pietarin kadun jatkuvan liikkeen kanssa. Hevonen korskahti kievarin kohdalla kuin unohtaakseen ne suuriääniset Lapin miehet, jotka joihkasivat ja lauloivat ja kirosivat, löivät hevosta suitsiremmillä, vaikkei kiireellä ahtailla ja täysillä kaduilla ollut sen suurempaa virkaa kuin syyskuisella auringonpaisteella puun lehteä oksassa kiinni pitämään.
Tarkasti kuuntelivat Kaurin korvat, ja kun hevonen asteli hitaasti ohi kultatapulisen kirkon, kuuli Kauri kuin muurin takaa kolkkeen ja kihinän ja näki valkoisen höyrypilven nousevan kevätkesäiselle taivaalle.
- Klonk, klonk, klonk, tsssssiiiiiiiiihhhhhh PONG PONG PONG PONG......KLING KLANG - KLING KLANG...

Ensimmäinen yö Pietarin kauniissa kaupungissa

Keväisen kiukkuinen yötuuli kolisutteli ikkunaluukkuja ja lattian alla rapisteli hiiri. Ohut viri lepatteli öljylapun mustassa sydämessä ja kitkerästi käryävä lamppuöljy haihdutti Kaurin nenästä viimeisenkin haitusen bentsiinin suloisesta tuoksusta. Ei tullut uni.
Loppukevään harmaan pimeässä yössä Kauri tuijotti huoneen kattoon, jonka lauta oli melkein mustaksi tummunut, mutta jossa näkyi vaaleaksi haalenneita lohkeimia. Ajatteli mies kaikkea näkemäänsä. Ei ollut ehtinyt vielä höyrykoneelle asti, kun oli Lapin miesten matka tyssännyt ensimmäiseen matkalle osuneeseen kievariin. Oli istuttu ja tupakoitu. Oli tupakoitu ja juotu. Oli juotu ja juovuttu ja juovuspäissään kotikontua kaivattu ja kättä väännetty, kunnes piti yösijaa lähteä etsimään.
Kaasulamput valaisivat kihisten kivisiä katuja. Mutta ei asettunut Pietarin kaunis kaupunki pimeän tullen nukkumaan, vaan sitä virkummaksi kävi se, mitä mustemmaksi yö muuttui. Se ajoi hevosilla edes takaisin, vinkuivat vossikkavankkurit, kolisivat puiset pyörät, nauroivat iloiset naiset, meuhkasivat miehet kuin kukkopojat naisten ympärillä. Leijui sakea sumu kievareiden oviaukoista viilenevään iltaan, höyrysi lämpö ja tuprusi tupakan savu. Ajoi se automobiileillaan pienten valojen tuikuttaessa niiden keulalla. Paukkui ja kolisi. Kolisutti ikkunoitaan ja ikkunoiden luukkuja, aukoi ja sulki. Heitti lokavettä ikkunasta kadulle ja lotisi ja haisi. Kaiken tuon ja paljon enemmän teki kaupunki, joka ei suostunut maate käymään.
Tunsivat Tornion miehet Pietarin yösijat kuin omat taskunsa, niin sanoivat. Olivat olleet illan jos toisenkin kievarin paksukantisen pöydän ääressä, juoneet tuopposen toisensa perään ja aamulla heränneet milloin mistäkin murjusta kohmeloaan pitämään ja suolapalaa hankkimaan kauheaan oloonsa. Oli heillä Kauri mukanaan ja huoli tästä suurempi kuin itsestään. Osoittivat tälle kortteerin suuren sillan kupeesta rautahevosen vieressä olevasta majatalosta, jossa yö ei maksanut enempää kuin viisi kopeekkaa. Kuudennella sai aamulla syödä tai jättää syömättä, jos niin tahtoi.
Ei tullut uni, ei. Jos rautaan kolon koversi ja siihen sopivan rautapalan asensi ja tuon rautapalan kankeen kiristi ja kangen vauhtipyörään liitti ja kun vielä koloon bentsiininhöyryä puhalsi ja perään kynttilänliekin, jo räjähti mokoma ja sai vaunut liikkumaan ilman hevosta.
- Miehän en heboisen viereen kuolemaan ala. Mie mieluimmin bentsiiniin hukun.
Niin ajatteli Kauri ensimmäisenä yönään Pietarin kauniissa kaupungissa. Vaan ei nukkunut silmällistäkään eikä maistunut aamulla kopeekan kyrsä.

"Net ajavat täälä tuommosella..."

Pillin huuto oli monisävelinen kuin jäniksenpojan kuolinparkaisu ketun hampaissa. Hevonen korskahti ja nosti muutaman kerran päätään ja reuhtoi suitsia ja puri suu vaahdossa kuolaimia. Se ei ollut koskaan aikaisemmin joutunut kuulemaan kokonaista kaupunkia työn touhussa, menemässä sinne ja tulemassa ties mistä, hakkaamassa lekalla katukiviä ja rautatankoja, ajamassa rautavanteisilla rattailla kipinät sinkoillen.
Yhtäkkiä hevonen nousi etujaloilleen ja työnsi täysiä kärryjä taakse päin ja oli kaatua aisoihin, kun vastaan tuli sinistä savua ilmoille puskien, paukahdellen ja torvi töristen suuri vaunu ilman hevosia. Mies siellä istui ja istui nainen kauniissa kesäleningissään. Kaurin pelästyneet silmät olivat suuret kuin suitsirenkaat ja suunsa apposen auki.
- Jo vain sie taijat pelätäkki tuota.
Tornion kauppamiehiä nauratti, kun he näkivät Kaurin kauhun ja suurten silmien hämmästyksen.
- Net ajavat täälä tuommosella automobiililla.
Oli Kauri kaupunkiin ajaessaan nähnyt hevosettomia vaunuja katujen varsilla, muttei niistä yksikään ollut liikkunut saati sellaista maailmanlopun ääntä pitänyt. Ohut haileansininen pakokaasupilvi leijui vielä ilmassa, kun Kauri ymmärsi hevostaan käskeä eteen päin kulkemaan. Kun pelko ja säikähdys oli tasaantunut, ymmärsi mies haistaneensa ihanaisen haisun kuin puhtaan naisen tuoksun saunan jälkeen. Sen perään oli aivan pakko kääntää päätä ja vetää sieraimiin niin kauan kuin se ilmassa viipyili.
- Se on bentsiinin haju, jonka sie haistoit. Se vie miehen menneshän ko puhthan vitun haju.
Kauri kyseli miehiltä, oliko siinä automobiilissa höyrykone. Tunnin päästä hän tiesi polttomoottorista yhtä paljon kuin Lapin miehet yhteensä. Hän oli ajanut melkein kokonaisen viikon kotoaan Pietariin katsomaan höyrykonetta, mutta olikin kuin suloisen sattuman oikusta melkein törmännyt hevosensa kanssa automobiiliin, jonka voimanlähteenä oli hajuvesi, bentsiini. Ei tarvittu halkoa pesään eikä vettä säiliöön. Sen sai jättää kaivoon juotavaksi tai koskeen kohisemaan. Riitti kun kaatoi punaista bentsiiniä tankkiin ja veivasi moottorin pyörimään. Jo alkoivat puut vilistä ja tuuli ujeltaa korvissa, kun pyörivät kummipyörät ja korskui edessä sen seitsemän hevosvoimaa.

Kauri kohtaa Pietarissa Pohjolan pojat

Kevät sulatteli pälviä Jänisjärven rantamaille, ja kauas saloille kuuluivat kumahdukset auringon lämmittäessä järven jäätä, kun se aamuyön kylminä tunteina vielä viimeisin voimin yritti itseään koossa pitää. Mutta ei osannut enää yhtenä olla, vaan ryskyen ja paukkuen hajosi se ensin pitkiksi railoiksi ja viimein jäälautoiksi kesää kohti. Kun tiputteli myllyn katolta viimeisen lumilumpareen vesinorona porraspieleen, ei Kauri enää saattanut paikallaan olla, vaan teki tuskaisena lähtöä Pietariin. Talven jyvät oli jauhettu ja uusi sato seisoi vielä siemenviljana syvällä laareissa. Oli aika valjastaa hevonen ja valmistaa itsensä matkaan.
Jekaterina laittoi säkkiin suolalihaa, kuivattua kalaa, tuoretta leipää ja roppavoita ja muutamaksi ensimmäiseksi päiväksi vasullisen piirakoita, jotka suolaisessa kirnuvoissa säilyisivät pitkänkin matkan ja antaisivat Kauri-kullalle uutta voimaa hevosta Pietariin asti käskeä.

Laaja oli Laatokka sivuitse kulkea, kun ei enää uskaltanut jäälle lähteä matkaa oikaisemaan. Kävi joskus puhuri aavalta selältä kuin vimmainen viima takkia päältä repimään, mutta jo toisena päivänä käänsi tuulen lounaaseen ja kuin kesäinen vieno viri heilutti se Kaurin hiuksia ja oli silloin matkanteko leppoisaa ja kävivät ajatukset kiivaina höyrykoneen syvimpiin sisuksiin. Hevonen ei Kaurin ajatuksista ollut moksiskaan, vaan hitaasti ja pää riipuksissa se askelsi kapeaa kärrytietä kuin olisi ennestään määränpäänsä tiennyt. Kun kävi tie huonommaksi, virkistyi hevonenkin kuin uutta olisi aavistanut näkevänsä ja ennen kokemattomaan menevänsä.

Kuusi suloista auringonnousua laski Kauri matkalla kokeneensa ennen kuin alkoi näkyä kaunis Pietarin kajo. Kauas erottivat miehen innosta säkenöivät silmät korkeita ja kullasta kimaltavia kirkon torneja. Kurkottivat ne paljon korkeammalle kuin konsanaan Suistamolla tai kotikirkolla ja välkyttivät ne kultiaan kuin iltataivas ruskoaan pitkin horisonttia. Kävivät tiet vähitellen leveämmiksi ja alkoivat kärryjen rattaat pomppia mukulakivillä ja soi Kaurin korvissa ensimmäistä kertaa suuren kaupungin kumu ja värähtelivät kuvajaiset silmissä kuin tien kivipintaa tunnustellen. Mitä syvemmälle kaupunkiin Kauri ajoi, sen paremmin viihtyi hän kärrynsä istuimella. Mitä sankemmaksi kävi väen määrä, sen vähemmän hän siellä vieraaksi itsensä tunsi. Vaikkei ollut Kauri koskaan ennen nähnyt mitään niin suurta ja väkevää kuin oli Pietarin kaupunki taloineen, siltoineen, kauppoineen, tehtaineen, laivoineen, kirkkoineen kaikkineen, pelkäsi hän siellä vähemmän kuin myllynsä pölyisellä parvella.
Kiersivät Kaurin kirkkaat silmät seinästä seinään, porttikongista porttikongiin, pihasta pihaan ja etsivät kuumeisesti konetta, jota hän oli tullut ihmetellen etsimään. Kuuntelivat korvansa, mistä tulisi sellainen jyske, jonka höyry aikaan sai. Mutta melusi kaupunki yllä ja alla ja sivuilla eikä ollut helppo siitä valtavasta äänten rummutuksesta erottaa mitään erikseen muuta kuin hevosten kavioiden kopse ja kärrynpyörien jatkuva kolina.

Fontanka-joen ylittävällä Anitshkovin sillalla seisoskeli miesjoukko ja kuuli Kauri sen haastavan tuttua kieltä, omaa kieltä puhuvan. Pysäytti hevosensa miesten rinnalle ja huusi istuinlaudalta kuin olisi tuttunsa nähnyt ja kysyi, keitäpä olivat tsuhnat. Katsoivat miehet Kauria ja jo nosti yksi kätensä tätä kohti tervehdykseen. Kertoi lähteneensä jo vuosia sitten kaukaa pohjoisesta, väylän varresta Torniosta.
- Jo vain met olema kaikki Lapin miehiä. Sivistyksen perhän läksimmä näitä ryssän rensseleitä kattomhan. Sole poka mikhän. Van mikä se sinua orilla ajattaa?
Kertoi Kauri miehille höyrykoneen perässä heboisella ajavansa ja monta päivää matkalla olleensa.
- Jo vain met olemma höyrykonhen nähäneek kaikki. Sole poka mikhän. Lähe meijän matkhan, nin saatat sieki semmosen nähä ja varsin kummassa hommassa sittenki.
Nousivat miehet Kaurin kärryyn ja jatkoivat Nevski Prospektia pitkin  pohjoiseen. Nousi jo höyry kaukaa korkealle ja kuului metallisen pillin maailmaa halkova ujellus.

Höyrykonetta ei halla haittaa

Kaukana maailmalla koneet kävivät jo kuivallakin maalla pelkän höyryn voimalla. Kauri oli kuullut puhuttavan noista mahtavista masiinoista, joiden kitaan työnnettiin halkoja, ja kuuman veden paineella sitten koneet ryskivät ja jopa liikkuivat kuin hevoset pitkin maita ja mantuja. Kosken partaalla istuissaan mies mietti, miten paljon mukavampaa olisi jauhaa jauhot lauhoilla mailla varsinkin talvisaikaan, kun kylmä höyry tunki puseron alle ja sai lihaksen vilusta värisemään. Voisiko sellaisen tulipesän yllä porisevan kattilan saada valjastetuksi myllyä pyörittämään.
Valvoi mies pitkiä öitä, kuunteli poikiensa ynähtelyjä ja yskähtelyjä, varoi kääntyissään herättävänsä vieressään maannutta Jekaterinaa, näki mielessään valtavan rautapadan ja sen alla rätisevän punakeltaisen tulen, korkeat liekit, pihisevän höyryn ja pyörivät rattaat. Aivan tarkkaa kuvaa hänellä ei ollut, miten höyry niitä rattaita pyöritti ja miten niiden vauhtia hillittiin. Eikä se tärkeintä asiassa ollutkaan. Hänen ei tarvinnut vielä asiaa yltä ympäri ymmärtääkään, kunhan vain tiesi, että jollakin muullakin keinoin saattoi myllynkiveä pyörittää kuin vesirattaalla, jonka voima väheni, kun koskesta keskikesällä vesi kävi vähiin tai pysähtyi kokonaan talven paukkupakkasiin.

Aamuöisin nousi Kauri ylös, kasteli kessunsa laukkuryssältä ostamallaan hyväntuoksuisella öljyllä, haroi ja hämmenteli rouhetta, haisteli sen makeaa tuoksua ja levitteli kessuriiveet uuninreunalle kuivahtamaan. Hiljaista oli miehen työ, mutta päässä jyrisivät monenlaiset koneet, pyörivät rattaat, iskivät vasarat ja jauhoivat kivet, remmit läpsyttivät ja humisivat ja rautainen vauhtipyörä lapatti remmin alla kuin märkää säkkiä olisi laudalla hakattu kaksin käsin. Kaurin korvat olivat kuulleet monenlaista tarinaa ja vaikkei hän ollut kuunaan nähnyt minkäänlaista muuta konetta kuin vesimyllyn, hänen päässään piirtyivät kuvat selkeiksi ja kauniiksi kuin olisivat siinä uunin edessä valmiina olleet. Kun hän paineli vuoroin peukalollaan, vuoroin etusormellaan kessuja tiiviiksi piippunsa kyhmyiseen koppaan, kun nosti hehkuvan kekäleen uunista ja sytytti piippunsa, päätti hän lähteä Pietariin konetta katsomaan. Siellä niitä oli, jotka vaunuja pitkin teitä kuljettivat, jotka kutoivat kangasta, jotka jauhoivat jauhot ja saivat laivat seilaamaan. Sellainen kone oli nähtävä ja sellainen kone oli kotiin tuotava myllyn permannolle jyskämään. Pietarissa elettiin nykyaikaa.

Vallesmannia kauniilla kädellä

Helmikuun toisena viikonloppuna oli jo vuosikymmenten ajan pidetty Soanlahden kirkonkylän kellotorninmäellä Holotna-markkinat, jonne ajoivat niin isännät kuin rengitkin, emännät ja piiat. Kahden päivän ajaksi unohdettiin työt ja toimet ja jätettiin talot ja torpat, kissat ja koirat, siat ja lampaat ja tihkuen lypsävät lehmät vähäväkisimpien vanhusten hoteisiin. Valjastettiin voimakkaimmat hevoset kirkkoreen eteen ja ajettiin maantie lumesta pöllyten ja helmikuisten lumihilusten kirkkaassa kimalteessa kuka minkäkin vaaran kupeesta holotnaa kylille pitämään.
Miesten puhe porisi kuin lihaisa muuripata ja iloisesti solisi naisten nauru, kun kauniita kankaita käsiteltiin, huulia kirkkaiden peilien kuvajaisille mutristeltiin, suuren Venäjän koreita tavaroita hypisteltiin laukkuryssien kojuilla, maisteltiin viipurinrinkeliä, tsupukkaa syötiin, tsultsinalla mahat täytettiin, viinaa pullonsuusta juotiin, hilpeästi humalluttiin ja kohta jo nyrkkiä tarjottiin hentoisestakin varresta leveillä harteilla heiluneeseen päähän. Iloista oli toranpito eikä muutamaa mustelmaa jääty kauaksi aikaa itkemään.
Vei Kauri Jekaterinansa markkinoille joka vuosi oli ilma mikä hyvänsä, oli sulattava suvi tai pirskuva pakkanen. Jo alun kolmatta vuosikymmentään käyvän Kaurin olemus oli voimakas kuin nuorella oriilla, ja hänen rinnallaan näytti Jekaterina kuin olisi kirkon alttarilla seisova kultainen kynttilänjalka, kuin tammen katveessa kukkiva pihlaja, kuin omenapuun oksaan puhjennut valkoinen kukkanen. Ihmiset pysähtyivät katsomaan heidän jälkeensä, ja miesten silmät paloivat kuin tuliset kekäleet kauniin naisen perään.

Istuttiin Kynkkäkievarin hollituvassa ja Jekaterina katsoi haikeasti ikkunasta ulos mielessään lapsuudenkotinsa kaukana Pietarissa, kun susikarvahattuinen, sankia mies kihnutti jäistä tietä pitkin ja astui kylmissään sisään.
- Pärkkele. Minä oottanut kyyti markkinapaikka toinen tunti. Missä holli kuhna?
Sudenkarvaista hattuaan reiteensä läpsien tulija kirosi ja katsoi jokaista miestä silmiin ja naista rintoihin.
- Missä holli?
Mies käveli Jekaterinan eteen ja tarttui tätä olkapäistä.
- Missä holli kuhna?
Jekaterina säikähti ison miehen kiukkuista kieltä ja tuijottavia silmiä ja mitään ajattelematta sivalsi tätä avokämmenellä pakkasen rusottamiin kasvoihin.
- Mäne matkoihes holliloihes kera, prusoprosa.
Ei ollut Jekaterinalla aavistustakaan, ketä löi eikä ikinä olisi tuota suurimmassakaan kiukussa lyönyt, jos hänet olisi vallesmanniksi tiennyt. Mutta eipä tuosta naisen käden tuimasta tujauksesta ollut vallesmanni moksiskaan, vaan istahti kaikessa rauhassa kievarin penkkiin, huusi kyypparia pöytään olutta tuomaan ja vahvempaakin sai tuo kurja kolpakkoon kantaa, jos kannussa vain oli.
- Noin kaunis käsi ei tämä naama ole lyöty. Sen kunnia nyt koko kievari ryyppä kruunun kirstu pohja ylös.
Laulu raikui pitkin Soanlahden kirkonkylän kujia, kun hollitallin ovet olivat sepposen selällään ja tallivieraat päissään kuin Karjalan käet.
Katsoivat humalaisen Kaurin silmät kaunista Jekaterinaa.
- Sie se mänitkii miestä lyömää.
- Ka mänin. Vot siitä hyvän palkan sain ja holli monta kyytii.

Raakkuvat varikset, parkuvat pahaa oloa

Vuosisata vaihtui toiseksi, mutta pakkanen paukkui samalla lailla kuin ennenkin. Kovimmilla pakkasilla saattoivat Kaurin myllyn rattaat jäätyä ruskean keltaiseksi paakuksi, joka suvesi sulaksi vasta ensimmäisiin leutoihin lämpimiin. Virta oli voimakas, ja kauas näkyi helmeilevä ja ohuessa auringonvalossa hilisevä sumuhuntu sulan veden yllä kuulaina pakkaspäivinä kuin kertoen kylien asukkaille, että jossakin sentään elämä hyrisi ja ratas saattoi rallattaa, vaikka maailma kovin kuolleelta näytti. Jekaterina kaunistui kaunistumistaan päivä päivältä, mitä kauemmas pakeni köyhyys ja mitä syvemmäksi kävivät myllytien reenjalaksien jäljet. Raskaat reet natisivat ja hevoset korskahtelivat paksuja huuruja kylmiin talvipäiviin, kun Kauri jauhoi myllystä paluukuorman täytettä. Vain kovimmilla pakkasilla lepäsivät myllynkivet toisiaan vasten liikkumattomina, kun koski kohisi jäästä jäykistyneen rattaan ohi. Silloin tehtiin myllystä vieläkin parempaa, korjattiin, kehiteltiin uusia ajatuksia värkeiksi ja laitteiksi, joilla mylly saattoi vielä entistäkin vinhemmin pyöriä.
Konsta opetteli puhumaan, ja kun Soanlahden kirkonkylän kellot moikasivat uuden vuosisadan ensimmäisiä minuutteja, heräsi poika hennosta unestaan, nousi istumaan uunin takana olevalta talvilämpimältä vuoteeltaan ja sanoi kuin tulevia päiviää ennustaen: "Sota tulloo lyssän mualla. Kellot laikaa."
Ei tullut sotaa Suomen suuriruhtinaanmaahan vielä lähes pariin vuosikymmeneen. Ehti ennen sitä kasvaa Konsta miehen mittaiseksi, ehti syntyä hänelle veli Aleksanteri, jota äitinsä hellitellen Sassaksi kutsui. Vaan kasvoi kuitenkin vähitellen myös kateus kyläläisten kesken eikä riittänyt enää täysi maha onnea ihmisille tuomaan. Kun suureni Kaurin mylly, kun suureni pikkuinen pirtti ensin kahden huoneen ja tupasen taloksi, kun nousi katto korkeammalle, kun alkoivat ahkerat kyntäjät ja viljansa tunnolliset korjaajat jauholaarejaan kukkuroilleen täyttää, sitä kiukkuisemmaksi karkasi vähäväkisten kateus. Alettiin Kauria monen muun miehen tavoin kutsua ryssän kaksipäiseksi kotkaksi, jonka molemmat suut söivät ja mahaa kasvattivat ja kynnet köyhän kyrsää järsivät. Oli kirjoittanut pappi kirjaansa seuraavat säkeet: "Mikä hänest tulenoo tulevist vuuvist. Ruogua on, ei migäh niin hyvä. Silti on nälgä ihmisil. On maha piirasta täynnä, pottuvoita syyvä da joutenolua lopettaa. Silti ruakkuut varikset, parkuut pahua olua."

Kirsikkapuussa elää karhun muisto

Karhun vierailua seuranneena kesänä Jekaterina istutti myllyrantaan kirsikkapuun. Hänen kotikylässään Pietarin Makarovskajassa oli ollut tapana muistaa jokaista pihassa vieraillutta metsäneläintä milloin milläkin satoa tuottavalla puulla. Kasvoivat hänen kotikonnuillaan omena- ja kirsikkapuut talojen pihoissa, ja satoisia ja maukkaita olivat syksyt, kun punaiset ja keltaiset ja vihreät omenat porisivat hillopadoissa ja kirsikoita kuivattiin ja säilöttiin sokeriliemeen. Vihreät omenat muistuttivat ketuista ja susista, keltaiset monenmoisista erikoisista lentävistä kuten palokärjistä, käpytikoista ja huuhkajista, punaiset taas ilveksistä. Karhujen vierailuja muisteltiin kirsikkapuun katveessa. Ja kun kirsikkaisia leivonnaisia syötiin, sylkäistiin kirsikankivet kauas metsänreunaa kohti. Arveltiin sen pitävän enemmät karhut koloissaan ja näiden mielen leppeänä talonväkeä ja eläimiä kohtaan.
Kauri ei paljon perustanut mokomista taioista, vaan uskoi enemmänkin rihlaisen luodikkonsa voimaan. Sillä kun lyijyisen kirsikankiven saattoi metsänreunaan, pysähtyi niin otso kuin ilveskin, kaatui kontio niille sijoilleen, moksahti mahalleen mesikämmen eikä enää sen jälkeen koskaan talon rauhaa rikkonut. Niin nopeasti oli nuori Kauri karhun vihan unohtanut, ettei enää kirsikkapuun taikoja tarvinnut. Vaan maistuipa tuolle kuitenkin hyvän puun raikas marjanen jo ensimmäisen kesän lopulla.
- Tyi perkele mäne matkaas, vaikken mie siun taikoihes usokkaa.
Sylkäisi Kauri kovan kiven kauas metsänreunaan ja vilkaisi ympärilleen.
- Suapihan tuota varmuuven vuoks syleksii. Mikä häntä nielemäänkää mokomii kivvii.

Kukoisti kauniin Jekaterinan puutarha ja istutti hän milloin vihreitä omenia kasvattavan puun, milloin taas puun, johon puhkesi keltaisia tai punaisia omenia. Vaan kirsikkapuita ei hänen tarvinnut enempää pihaansa pystyttää. Ei tullut sen koommin karhu kamppeita kaatamaan eikä pihan esineitä särkemään. Eivät tuijottaneet myllyn pihaan kontion tuikeat silmät virran takaa enää koskaan, vaikka karhu joskus kenenkään huomaamatta pitkin metsänreunaa tuhisten ja yskähdellen kuljeksikin. Liekö ajatellut kerta kerrasta riittäneen näyttämään, kenelle kirsikkapuu kasvamaan kaivetaan.

Konsta Kaurinpojan Karhun Kämmen

Uusi vuosisata melskasi jo vaaran takana, ja Konsta Kaurin poika Hartikainen opetteli siihen virkaan, jota kautta hänelle myöhemmin tuli leipä ja särvin. Ensimmäiset askeleet olivat horjuvat kuin hentoisen heinän heilunta keskikesän tuulessa. Kenkiä hän ei jalkoihinsa saanut, vaan paljaat, punaiset varpaat levisivät läpsähtäen vasten lattiaa.
- Siinä se männöö myllärin jauhama paljasti jaloin.
- Siinä se männöö paljasti jaloin, kun karhu nahat söi.

Ei ollut myllärin pojalla minkäänlaisia kenkiä, ei tossua varpaiden suojaksi, ei puolipohjaista natukasta. Oli ostanut Jekaterina Suistamolla käydessään halkileikatun vuodan kenkänahoiksi Kaurille ja itselleen ja lopuista ajatteli pojalleen pienet, kippurakärkiset kengät oikein suutarin verstaassa maalikylässä teettää. Mutta sattui sillä kohtaa elämässä niin onnettomasti, että kohtasi Kauri metsällä ollessaan karhun, jota ei ollut kuunaan ajatellut näkevänsä. Oli lähtenyt vaaran toiselle puolelle parin peninkulman päähän perheelle lihaa hakemaan ja kruunupään perässä hiihtänyt aamuisen autereen iltapäivän siniseksi päivänlaskuksi. Vaan olipa näreikössä ruskea karva laskevan auringon kajossa vilahtanut ja Kauri rihlapyssynsä poskelle nostanut ja kuolemaa räjähtävän kuulan matkaan saattanut. Oli lumi korkealle pöllynnyt, ja kimakasti oli huutanut karhunpoika, kun kuula oli sen kylkeen raastanut mustan verireiän. Kauri oli huomannut karhun ampuneensa ja kuuli jo kaukaa kumean murinan ja tiesi oman aikansa koittaneen, ellei äkkiä karkuun hiihtäisi.
Sinne jäi metsään kuollut karhunpoika ja sinne jäi karhunpojan perään itkemään emokarhu, vaan ei perään juossut eikä Kauria kynsiinsä tavoitellut.
Elettiin muutamia rauhallisia päiviä Kaurin myllyllä, mutta huomasi pian Jekaterina kahden silmän katsovan virran toiselta puolelta metsänrajasta. Sinne ne ilmestyivät aamusta varhain ja siellä ne tuijottivat myllylle vielä auringon laskiessa. Joskus kuului urahdus kuin uhkaus, joskus vain risun rasahdus. Mutta ei tullut itseään näyttämään pentuaan kaipaava emokarhu, vaan visusti pysyi piilossa.
Jätti Jekaterina Suistamolta hakemansa vuodan myllyn kupeelle suutariin lähtöä odottamaan. Mutta kun eräänä aamuna sitten tuli ulos, näki hän pihansa myllätyn, pihalla olevien kalujen ja kiulujen olevan rikki hakattuina, sukset olivat säleinä mikä missäkin, sauvat poikki purtuina ja kallisarvoinen vuota revittynä ja raiskattuna niin pieniksi tilkkusiksi, ettei siitä olisi edes tuluskukkaroa enää ommellut taitavinkaan nahkasuutari.
Oli hiljaa astellut yöllä emokarhu pihaan ja leppymättömällä raivolla tuhonnut poikasensa ampuneen myllärin pihasta kaiken, minkä tassuillaan ja vahvoilla kynsillään rikki sai ja minkä hampaillaan kykeni rujoksi repimään.

- Siinä se männöö paljasti jaloin karhunkaatajan kengätöin priha.
- Mitäs mänit pojan karhulta kuatamah? Ota silmä käteh ja kazo. On niätsen hirvi karhuu suuremp ja sillä sarvet piässä on.

Oppi tuon viisauden Kauri kantapään kautta ja sai Konsta ajallaan kengät jalkoihinsa, kunnes myöhemmin saattoi omat kenkänsä ihan itse tehdä. Kasvoi näet Konstasta kylälle kelpo suutari. Kirjoitti törkyturpapappi kirjaansa seuraavan merkinnän edellisten lisäksi:"Kastamaton Konsta kummat kengät tekee. Ulkonäkö on on kuin tehtaan saappaissa, mutta kumman riekaleen se kehveli jokaiseen kenkäpariinsa liittää. Mikä lie rutale kumiliimalla kiinni ja pikilangalla varmistettuna. Mäne häntä tietämään."

Olipa saanut äitinsä kauniiseen päähänsä ajatuksen säästää karhun repimät vuodankappaleet Konstalle muistoksi emokarhun kostosta. Ja noita riekaleita liitti sitten tekemiinsä kenkiin nahkasuutari Konsta Gaurilinpoika Hartikainen kuin tekijänsä merkiksi. Kutsuttiin Konstan suutaroimia kenkiä kautta Karjalan maan Karhun Kämmeniksi, KKKK. Konsta Kaurinpojan Karhun Kämmen.

Tryffeliä ja kahden pennin kinuski

Ostin Stockmannin herkusta pienen purkin tarkkakärsäisen sian tonkimaa tryffeliä. Kolmenkymmenen gramman purkki maksoi kuusitoista ja puoli euroa. Sieni oli säilötty suolalla maustettuun erikoishienoon neitsytoliiviöljyyn, joten varsinaista sientä tuossa purkissa oli kahdeksantoista grammaa. Varsin arvokasta ruokaa siis on tryffeli ja kulinaristien suuresti arvostamaa. Mutta onko maku hintansa väärtti?
Tryffeli oli leikattu hyvin ohuiksi, pienen lapsen kynnen kokoisiksi lehdiksi. Jo tuosta muodosta ja purkin koosta päättelin, ettei tuota herkkua ollut tarkoitus lusikoida suuhun, vaan maistella ohut siivu kerrallaan.
Maku oli hyvin tumma ja vivahteikas. Yritin herkästi suussani erotella pois suolan ja oliiviöljyn maun havaitakseni varsinaisen sienen aromin, mutta kokemattomin makunystyröin en tuohon toimeen kyennyt. Ehkä ei ole tarkoituskaan erotella suussa kaikkia makuja niitä ihmetelläkseen, vaan muodostaa synnytetystä ja jalostetusta kokonaisuudesta elämys vailla vertaa. Tryffelin tumman ruskea, melkein musta väri kuvastaa sen makua ja tiivis olemus saa sen tuntumaan ohuinakin siivuina hyvin tukevalta ja syötävältä. Mietin, pitäisikö se asetella leivälle ja kokeilinkin sen tehdä, mutta leivän maku häiritsi sitä. Ehkä syy oli kuitenkin mausteisessa leivässä. Vaalea vehnäleipä lienee tryffelille varsin oivallinen alusta matkata makunautiskelijan kielelle. Kysyin itseltäni, oliko tryffeli niin hyvää, että olisin valmis maksamaan siitä hintansa useamminkin. Muistin lapsuuteni kaksikymmenpennisen, jolla saatoin vanhan sairaalan kioskilta ostaa kymmenen kahden pennin kinuskia. Tuohon ostokseen olin milloin tahansa valmis, vaikkei minulla noita lantteja liiemmälti ollutkaan. Tryffeliä suostun varsin mielelläni joskus uudestaankin maistamaan, mutta ei se ehkä ihan ensimmäisenä tule sunnuntaiaamuna mieleen kuten tuli lapsena kahden pennin kinuski kirkonkylän kioskilla.

Vinhasti pyörivät myllyjen rattaat

Ei ollut kunnolla neljäätoista vuottaan poika täyttänyt, kun jo pyörähti Kaurin oman myllyn jauhinkivi ensimmäisen täyden kierroksensa. Vaikka oli vielä kovin nuori tuo mylläri, oli vartensa kuitenkin vahva ja äänensä matala kuin aikamiehellä. Siksipä ei outo kulkija aina tiennyt melkein lapsella jauhojaan jauhattavan, kun Kauri tälle omia tarinoitaan haastoi ja pakisi ja myllyään käytteli työhön tottunein käsin ja elkein. Eikä ikä olisikaan tuota vilkasta kosken virran vangitsijaa aikuisemmaksi saattanut, kun mielensä oli aikamiehen ja halunsa muihinkin miesten töihin jo kovasti virkeä.
Oli kirjoittanut kirkkoherra kuulleensa Kaurin naimapuuhiin tahtoneensa jo ennen viidettätoista armorikasta ikävuottaan.
Oli kulkenut virran rantaa vaaran kuvetta myllylle asti Pietarin kauniista kaupungista laukkuryssä silkkeineen ja saksineen, neuloineen ja kankaineen, ja mukanaan oli tuolla kiertäjällä ollut kaunis nuorikkonsa, vielä vihkimätön Jekaterina. Muuta nimeä naiselle ei kukaan tiennyt eikä sillä lie merkitystäkään ollut. Olivat silmänsä kohdanneet Kaurin ruskeat silmät ja korvansa kuulleet myllärin matalaäänisiä tarinoita ja kovasti mieltyneet näkemäänsä ja kuulemaansa. Monet tuokiot viipyilivät Jekaterinan haikeat silmät Kaurin komeassa olemuksessa, nousivat kädet kuin ohimennen koskemaan ja kuulivat korvat kaiken, minkä Kauri puheeksi saattoi. Kun kulki kauppias vaaran kupeen pienissä pirteissä ja niihin toveiksi istahti tsaijulle tahi suurukselle, viipyi nuorikko mieluusti myllyn lähellä Kaurin kyljessä. Kun oli kulunut viikko ja vähän toista, yksin lähti laukkuryssä nyrein mielin matkaansa jatkamaan ilman Jekateriinaansa. Ei suostunut nuorikko matkaansa lähtemään, vaan syyksi kertoi mylläriin rakastuneensa ja tälle itsensä luvanneensa. Eikä nostanut kulkukauppias kättään Kauria vastaan, kun vartensa oli hyvin hentoinen ja mielensä liikaa laukkunsa sisällössä. Olisi liian paljon hyvää kauppa-aikaa kulunut mokomasta kiistelyyn. Naisiahan kylissä oli. Jos ei niin vapaita, niin eläviä ja iloisia ainakin.
Kovin eivät mielineet Kauri ja Jekaterina kirjojaan yhteen liittää, vaan elelivät yhdessä miehen ja naisen tavoin. Ei ollut kiire pirttiä rakentaa, kun piti iltaa yötä aamua päivää jauhoja jauhaa ja rakkauden myllyä pyörittää. Vinhasti pyörivät myllyjen rattaat, ja ennen kuin uusi vuosisata vaihtui, syntyi heille ensimmäinen poika, joka Konstaksi kutsuttiin. Jauhettiin armorikasta vuotta 1898. Suistamon kirkonkirjoihin oli suttuisesti ja monisanaisesti kirjoitettu: "Jekaterina (suku tuntematon) ja Gauril Hartikainen ovat ilmoittaneet kautta rantain heille syntyneen poikalapsen, jonka Konstaksi merkitsen kirjaan. Kastanut en häntä ole, kun avioton on. Mutta kastan, jos myllärin mieli muuttuu."

Sanattoman kohtelias

Eilen aamulla menin hieman myöhässä aikamiesten palaveriin Hegun kahvilaan. Pöydässä istui kuitenkin vielä puolenkymmentä tuttuakin tutumpaa miestä ja heitä tervehdittyäni astelin tiskille hakemaan sen tuiki perinteisen sämpyläni ilman kinkkua ja ison kupillisen kahvia. Kun olin ostokseni maksanut, käännyin kohti pöytää, mutta siitä olivatkin kaikki nousseet ylös ja kävelivät kohti ulko-ovea.
Juuri sillä hetkellä tunsin itseni varsin tarpeettomaksi, mielipiteeni keykäisiksi, seurani samantekeväksi, ajatukseni aivan olemattomaksi ja ketään liikuttamattomiksi. Kommenttejani aamuiseen tarinointiin ei siis kukaan kaivannut. Noin tunsin, vaikka hyvin tiesin jokaisen lähteneen omiin askareisiinsa, omiin kiireisiinsä tai omaan joutenoloonsa johonkin muualle. Niinpä taas tein yhden elämän mittaisen päätöksen: jos tiedän jonkun olevan tulossa juuri siihen pöytään, jossa istun, en lähde siitä mihinkään ennen kuin olen vieraani vastaanottanut. Jos minulla on kiire, kerron sen ja lähden sitten. Mutta annan hänen kuitenkin vaikkapa vain sanattomasti ymmärtää: mukava, kun tulit. Juuri sinua odotin.

Kauri rakentaa itse kosken

Kirkkoherran takkuinen, harmaantunut parta tärisi, kun mies pureskeli auringonkukansiementä. Kieli asetteli siemenen kahden terveen hampaan väliin ja leuat värisivät parasta puraisuhetkeä hakien. Pappi katsoi ulos pienen, jo kelottuneen kirkkonsa melkein läpinäkymättömäksi tuohusten noesta, jumalanpalvelusten huuruista ja pienen kaminan savusta mustuneesta ikkunapahasesta. Suuri, kyynärvarsien alla kulunut kirja oli auki edessään ja musteen ja tuohusten liukastamin sormin kirjoitti piruparka seuraavat sanat: "Kaksitoista Jumalan armorikasta vuotta on kulunut siitä, kun annoin ylen hilpeällä mielellä nimen Gauril Hartikaiselle. Ei ole hän tässä kirikossa senpiästä käynyt, mutta enpä miekään ole vaaran juurelle enempää syystä tai syyttä eksynyt. Itsellisesti olemme omaa aikaamme eläneet. Vaan ajoipa heboisellaan laukkuryssä muuanna päivänä kirikon pihaan ja kävi huastamaa. Oli nähnyt Kuikkajärven Uuksunjoen mitättömän sivu-uonteen vieskasessa kohisevan kosken, jollaista ei semmoiseen puropahaseen nin kukah uskoisi syntyvän. Jumala ei sitä luonut ollut. Antoi laukku itselleen kertoa, että muuan Kauri oli jo vuosikausia kiviä vaaran rinteestä tuohon joenmutkaan kantanut ja vyöryttänyt da mikä milläin konstein siihen saattanut ja kosken melkein käsin rakentanut. Nyt pyöri pieni mylly kuin paholaisen pesä kiivaasti kosken partaalla ja tuota ihmettä oli jo moni käynyt katsomassa."

Ei ollut isä poikaansa kovin monesti unisilmäisenä aamulla nähnyt sen Suistamon matkan jälkeen, kun Gauril Hartikainen oli myllyn omin silmin kokenut ja sellaisen itse päättänyt ylös tyhjästä nostaa. Aamulla ani varhain muitten vielä nukkuessa lähti Gauril koskeaan rakentamaan. Kivi kiven perään sai vähäinen vesi lisää kierrettävää ja kivuttavaa ja monen vuoden uurastuksen jälkeen nousi vesi entistä ylemmäs ja putosi alas voimana myllynkiveä pyörittämään. Kirkonkirjassa lukee: "Patisti poika isäänsä myllynkiviä etsimään ja sellaiset koskelle toimittamaan eikä periksi vaateessaan antanut ennenkuin olivat ymmyrkäiset jauhinkivet rannassa. Mistä ne löytyivät ja miten rantaan saatettiin, mäne häntä tietämään. Hutajaa mylly, heiluu vähäpäisen lailla, mutta viljaa jauhaa ja väkeä kerää enemmän kuin miun kirikko kuuna. Pappi siitä olis pitänt tulla, miun humalassa huutamasta Kaurista."

Kosket suurenivat ja myllyt kasvoivat vuosien myötä ja lihoi kovasti Karjalan kansa hyvillä jauhoilla ja Kaurin puheilla. Sanoivat säkissä hyvän suuruksen vielä lisäksi kotiin tulevan, kun Kauri jauhon siunasi säkin kyytiin nakatessaan.
- Perrrrkele. Mäne matkoihes, jauhoturpa. Mie sinnuu silimissä siijä.
Nauroi komeasti ja kumeasti päälle ja läiskäytti hevosta lautasille, jos jauhosäkki hevosen kyytiin heitettiin. Ja pakaralle sai emäntä jauhoista kämmentä, jos pussi akan selkään nakattiin. Ja iloisesti tuli kylläiseksi koko siunattu kylä. Ei käynyt halla niillä mailla koskaan, ei purrut pakkanen orasta, ei piinannut pullistuvaa jyvää. Julmasti jyskäten jauhoi Kaurin mylly Kuikkajärven kaurat ja Ruhkankosken rukiit, ja nousi sakea savu joka lauantai pienimmänkin pirtin piipusta, kun uuni lämpesi makeat piiraat paistamaan ja keltaisen voin sen pehmikkeeksi sulattamaan.