torstai 28. heinäkuuta 2011

Pakko tappaa, kun ennen oli paremmin

Ystäväni Jorkki kirjoitti blogissaan, ettei vastuullisessa asemassa oleva rajapintapoliitikko (protestinostepelle) saisi kirjoittaa ihan mitä mieleen juolahtaa ja että hän miettisi tarkemmin sanojaan. "Jos äärikahelin päästä on pultti irtoamassa, voi varomaton lausunto kiertää sen viimeisen jengan irti." Noin juuri tapahtui viikko sitten Norjassa. Tuo Norjan massamurhaaja kirjoittaa manifestissaan (eli sekavassa sepustuksessaan), kuinka hänen mielestään 50-luvulla kaikki oli paremmin, äidit kotona laittamassa lapsille ruokaa, lapset koulussa tottelemassa opettajaa ja isä onnellisena tehtaassa työssä tienaamassa jokakuista tilipussiaan. Hänellä, nostalgian kuristamalla tappajalla tuskin on tuosta ajasta kovin paljon kokemusta, kun on itse syntynyt 70-luvulla.
Elin lapsuuteni 60-luvun Suomessa. Olin kuusivuotias, kun isäni kuoli astmaan eli siis tukehtui hengiltä. Itse kärsin nykyisin vähän noista samoista oireista, mutta ahdistavan hetken tullen tupsautan keuhkoihin annoksen Ventolinea ja pian on taas helppo hengittää.  Ei ollut siis ainakaan tuo asia ennen paremmin. Ja kun tulin koulusta kotiin, ei ollut äiti vastassa lämpimän ruuan kanssa, vaan aikaisin aamulla hän lähti lypsämään paria lehmää talvella omaan navettaan ja kesällä yhteislaitumelle neljän, viiden kilometrin päähän. Aikaisin oli matkaan lähdettävä, sillä jo seitsemältä hänellä alkoi työ milloin milläkin rakennuksella ruukiämpärin hämmentäjänä tai ikkunanpesijänä tai naulankiskojana laastisista laudoista. Ja kun sitten neljän jälkeen äiti tuli kotiin, hän lähti saman tien iltalypsylle talvella siis omaan, kylmään navettaan tai kesällä neljän, viiden kilometrin päähän yhteislaitumelle. Polkupyörällä kauniilla ilmalla, polkupyörällä rankkasateessa, polkupyörällä myrskyssä, polkupyörällä myöhään syksyllä räntäsateessa... Ei ollut tuokaan asia ennen kovin paljon paremmin.
Amerikkalaisissa elokuvissa kaikki oli kuitenkin toisin. Kellohameiset äidit huiskuttivat ison, valkoisen talon terassilla, kun mies käynnisti Cadillacinsa tai Chevroletinsa ja kaarsi kravatti kaulassa pitkin asfalttia toimistoonsa, ja lapset vilkuttaen juoksivat lakeerikengät kiiltäen ja eväslaatikot repussa kolisten koulubussiin.  Oli Elvis johtotähti ja Anka ihanne. Voi miten kaikki oli 50-luvulla paremmin. Elokuvissa.
Se viimeinen jenka irtosi ja hyökkäys modernia, avointa yhteiskuntaa vastaan vaati Norjassa lähes sadan ihmisen hengen - kuin elokuvissa, jossa kaikki on aina paremmin millä tahansa vuosikymmenellä.

Sitten Pekka-naakka lensi maahan saakka...

Lapsena rakastin laulua Pekka-naakasta, joka asui kirkon tornista ja teki sieltä reippaita retkiä milloin maahan, milloin kuuhun asti. Pekka ei paljon omaisuudesta perustanut, vaan myi asuntonsakin serkulleen ja sitten maallisen mammonan kahleista vapauduttuaan lensi tähtiin saakka ja riemuissansa lauloi: Kvaak, kvaak, kvaak.
Aamulla kuulin uutisen, miten velkataakka painaa nykyihmistä ja miten ympäri Eurooppaa tuhlataan enemmän kuin tienataan ja syödään siemenperunatkin. Tulipa tuo vanha lastenlaulu mieleen: "Sitten velkataakka painoi maahan saakka, riemuissansa lauloi: Kvaak ee uu."

(Kukahan muistaisi tuon koko laulun Pekka-naakasta? Olisi niin somaa kuulla se taas;-)

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Rangaistuksena koko pitkä elämä

Olemme joutuneet jälleen suuren murhenäytelmän todistajiksi vasten tahtoamme. Kanssaihmisemme surmasi lähes 100 kanssaihmistämme ilman sääliä, ilman tunteita, ilman ajatuksia. Mietimme nyt itse kukin, mikä olisi riittävä rangaistus noin alhaisesta ja julmasta tekojen sarjasta. Vaaditaan kuolemanrangaistusta, mutta sitä hän ei lailliselta tuomioistuimelta saa, koska se on lain vastaista. Pisin etukäteen syytetylle langetettava vankeusrangaistus maansa lain mukaan on 21 vuotta.
Kukaan ei oikein voi tuota reilun kahdenkymmenen vuoden tuomiota ymmärtää sadan ihmisen surmasta. Useimpien mielestä se on liian vähän. Mikä sitten on oikea rangaistus, jolla tuollaisen rikoksen voisi sovittaa? Kuolema? Kuolema kuulostaa liian helpolta ja raamatulliselta: silmä silmästä, hammas hampaasta. Vankeus ja sen jälkeen vapaus? Kuka uskaltaisi päästää hänet kävelemään ulos vankilasta vapaana miehenä? Kuka uskaltaisi toivottaa hänet tervetulleeksi takaisin arkielämän vapaaseen yhteiskuntaan? Elämä? Elämä lienee hänelle suurin mahdollinen rangaistus. Pitkä elämä ja aikaa ajatella. En tiedä - tiedätkö sinä.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Saavista ohimoon eli näin syntyy öljysheikki

Sattuipa ystävälleni Patruunalle paha onnettomuus. Meni mies navetankattoa korjaamaan ja lastasi sadan litran saavin täyteen kattotiiliä, vinssasi tuon koko saavillisen sitten kaverinsa kanssa väkipyörällä katolle ja kiinnitti köyden paaluun. Kävipä pienen mutkan tupakoimassa ja unohti, että oli jättänyt saavin katolla tyhjentämättä ja irrotti solmun. Samalla hetkellä irtosivat kumisaappaat navetanlattialta ja hennon miehen matka katolle alkoi väkipyörän vinkuessa ja köyden savutessa. Puolimatkassa iski vastaan tullut tiilisaavi tuntuvan haavan miehen ohimoon. Saavin iskeytyessä lattialle siitä irtosi pohja, ja niin alkoi Patruunan paluu takaisin lattialle. Ja kopsauttipa tyhjä saavi komean kuhmun toiseen ohimoon. Istui lattialla mies pää pyörällä ja kirposi taas ote narusta. Humisten putosi pohjaton saavi miehen ympärille ja sitoi somasti kädet kylkiin kuin sotilaan asentoon istumaan. Siitä löysi apumies avuttoman miehen pohjattomassa tynnyrissä istumassa.
Sairaalassa eivät olleet tuota tarinaa uskoa, mutta käärivät pään kuitenkin komeaan pakettiin. Vakuutusyhtiöstä kysyttiin myöhemmin iltapäivällä, voisiko tarinaa käyttää muissakin yhteyksissä kuin opetustarkoituksessa. Vaikkapa Kummelin sketsissä. Ja niin käveleskelee Patruuna nyt kylillä kuin öljymies ainakin: pää tuuheassa turbaanissa. As´lema!

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Kuusitoistavuotiasta ei kuolema pelota

Kuusitoistavuotiasta ei kuolema pelota. Kun sain moottoripyörän harjoitusluvan Nivalan nimismieheltä, leikkasin heti valkoisesta pahvista tasasivuisen kolmion odottamaan, että jostakin löytäisin moottoripyörän, johon sen voisi kiinnittää. Korttia ei saanut, jos ei liikenteessä omin neuvoin harjoitellut. Mutta ei ollut minulla moottoripyörää eikä rahaa sen hankkimiseen. Kahdella ystävälläni oli aivan uudet 125-kuutioiset Hondat. Samppa ja Arja lupasivat lainata pyöriään sen verran kuin ajoharjoitteluun vaadittiin. Ja kukapa niitä kilometrejä lopulta tarkisti.
Arjan pyörällä ajoin ensimmäiset kilometrit. Muistan, ettei nopeusrajoitusta ollut omassa päässä jos ei niin missään merkissäkään, ja kaasu oli pohjassa aina, kun asfaltti oli alla. Valkoinen kolmio heilui takalokarissa miten kuten, mutta ajaessa ei juuri tullut liikennesääntöjä opetelluksi. Ei ollut aikaa mokomaan, kun piti elää, piti kiirehtiä paikasta toiseen bensaa suonissa.
Sampan kanssa lähdimme sitten korttia ajamaan Ylivieskaan. Kumpikaan emme saaneet ajolupaa ensimmäisellä kerralla. Veikkaukset menivät läpi, mutta ajaminen oli enemmänkin arvausta kuin osaamista. Siihen aikaan ajettiin autokoulun auton perässä ilman mitään radiolaitteita ja inssi katsoi taustapeilistä, miten motoristi liikenteessä selvisi. Toisella yrittämällä olin sitten vähän viisaampi ja jättäydyin riittävän kauas autosta, jottei aivan jokainen virhe näkyisi. Taktiikka oli hyvä. Inssi kysyi, eikö pyörässä ollut potkua, kun en perässä pysynyt. Sanoin, ettei oikein ollut. Pieni ja laiska kone. Tuohon maailman aikaan olisin voinut 16-vuotiaana ajaa moottoripyöräkortin miten tehokkaalla pyörällä tahansa. Ei ollut mitään rajoituksia.
Kun kortti oli meillä molemmilla taskussa, minä istuin pyörättömänä enimmäkseen kyydissä pitkä tukka hulmuten ja takkuun tupeerautuen. Samppa nautti uudesta pyörästään ja kortin tuomasta luvasta ajaa, minkä koneesta irti sai. Seuraavana kesänä hän vaihtoi suurempaan ja tehokkaampaan 350-kuutioiseen Honda Fouriin. Mikä kone, mikä valtava mylly. Ja muistan vieläkin, miten hieno läski Hondan takarenkaana oli. Oli se - silloin.
Tänä keväänä kuulin Saulin olevan vakavasti sairas eikä mennyt kuin muutama viikko, kun sain surullisen viestin hänen kuolemastaan. Ensimmäinen motoristiystäväni oli löysännyt kaasun, nostanut vaihteen vapaalle, työntänyt sivutuen esiin ja kallistanut pyöränsä parkkiin lopullisesti. Ja tänä kesänä minä sain elämäni ensimmäisen uuden moottoripyörän. Kun ajoin sitä Kuopiosta kotiin, muistin koko matkan Samppaa. Uusien moottoripyörien väliin mahtui kahden miehen ystävyys, perheet, monen lapsen syntymä, pitkät työurat, voitot ja vastoinkäymiset - koko toisen miehen elämä.  Kuusitoistavuotiaita ei kuolema pelottanut satapiikin satulassa. Mutta aikamiehenä kaasua kääntäissäni muistin ystäväni kautta, ettei elämässä ole hetkeäkään hukattavaksi katoksen alla sadetta pitämässä.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Pyhän mehimajan paljastus

Kirjoitin aiemmin eräästä uskonnollisesta ryhmittymästä, joka oli keksinyt varsin mielenkiintoisen tavan ilmaista vakaumusta: pyhä suunanto. Mitä kaikkea tuohon suunantoon sisältyy, tuskin koskaan selviää minulle, sillä en aio liittyä tuohon lahkoon koskaan - enkä mihinkään muuhunkaan lahkoon. Mutta kukapa tietää, josko joskus perustaisin vanhoilla, irstailla päivilläni aivan oman uskonnollisen haaraliikkeen.
Olen antanut itselleni kertoa, että Jeesus sikisi pyhästä hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta. Tuon asian ympärille yksi jos toinen sananjulistaja on nostanut kangastelttansa keskisalon ja avannut oviluukun kansan tulla ja kuulla mitä ihmeellisimpiä oivalluksia raamatun kirjoituksista. Mikäpä estää minua kuulaana kesäiltana kukkamekkojen helmojen hulmutessa saarnata oivalliselle seurakunnalleni pyhän mehimajan paljastuksen sanomaa ja autuutta. Jokainen voi itse tykönänsä miettiä, kuinka paljon tuossa julistuksessa on pyhää suunantoa, vaikenemisen velvoitetta, Jumalan sanaa tai peräti julmaa huijausta ja ihmisen herkän uskon hyväksikäyttöä.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Mä silmät luon ylös taivaaseen enkä päivitä tavuakaan

Olen usein ajatellut, mitä isäni sanoisi, jos kuolleista heräisi kymmenten vuosien jälkeen tähän uuteen maailmaan.  Taitaisi tahtoa saman tien tuonilmaisiin apostolien kengänpohjia korjaamaan ja kantalappuja liimaamaan. Tuskinpa hän enää edes facebookia samaksi tuntisi, kun sitä joka päivä muokataan uudennäköiseksi ja profiilit pitää lähes viikoittain päivittää uuteen uskoon;-) Lähes koko elämä opetellaan uudestaan joka päivä: PIN-koodi sinne, toinen tänne, salasana tähän, tunnus tuohon. Unohditko salasanasi?
Sunnuntaina kuuntelin televisiosta kolmen vartin kirkon. Siinä laulettiin vanha virsi, Mä silmät luon ylös taivaaseen. Kuuntelin sitä sana sanalta, sävel säveleltä eikä mikään ollut vuosikymmenten saatossa muuttunut. Jokainen sana on täsmälleen sama kuin Aino-opettaja sen minulle ensimmäisen kerran lauloi. Jokaisen sävelen osasin ennakolta asettaa virteen aivan samaksi kuin itse virttä lapsena koululuokassa veisasin. Tuli hyvin turvallinen olo. Tuli hyvin mukava olo: nuo sanat ja sävelet ovat kokonaisen elämän mittaiset. Minun ei tarvitsekaan opetella ihan kaikkea alusta ja aina vain uudestaan. Yhteen käteni liitän.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Kolmen tupsun kenraali

Sotilailla on vimmattu halu koristella vaateparttaan varsin merkillisin merkein, hapsuin, köysin, nuorin, napein ja tupsuin. Komeita ristejä monenvärisin nauhoin on kiinnitetty rintapieliin, rähinäremmi sitoo lantion ja olkapään tukevasti keskivartaloon, olkapolettien alta on pujoteltu nyöriä ja vedetty se vastasuuntaan rähinäremmin kanssa kuin meksikolaisilla maantierosvoilla panosvyöt konsanaan. Nyörien päässä on sitten tupsu jos toinenkin mitä merkillisintä arvoa osoittamassa kuin samettisissa ikkunaverhoissa. Tai vessanvetoketjussa. Niin sitten kulkee joukkojaan tarkastamassa upea upseeri kilisevin kannuksin ja helisevin helyin kuin mahtiaa osoitellen: "Katsokaapas, sotamiehet. Tässä marssii kolmen tupsun kenraali. Katse oikeaan päin vaan sitten niin että..."