keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Siivotaanpas suuta

Sattuipas kerran, että muuan kirkkoherra oli kalamiehen kanssa verkkoja kokemassa ja olipa verkkoon tarttunut vallan vimmattu merenelävä ja sotkenut verkot sen tuhannelle sykkyrälle. Kirosi kalamies mokoman veuhtojan alimpaan helvettiin perkeleitten ja saatanoitten sekaan ikituleen kärventymään. Tuota kiroamista myötäeläen oli kirkkoherra ykskantaan todennut:" Samat sanat." Kumpi miehistä siis kirosi enemmän vai menikö synti aivan tasan?
Nykyisin on tapana lyhentää rumiksi sanoiksi tunnettuja sanoja kirjaimen verran. Ittu ja illu lienevät kaikille tuttuja sanoinakin eivätkä näytä saati kuulosta kovin karkeilta ilmaisuilta. Mutta kovin on rahvaanomaista puhua vitusta ja pillusta (ei minun mielestäni, mutta muitten;-) Kun suuta siivotaan tiukan paikan tullen kirjaimen verran, päästään "kirkonkirosta" ja tilanne kuulostaa vielä leppoisalta pikkuvastukselta. Aivan olemattoman vastoinkäymisen voi kuitata jo tavukakin lyhyemmällä sadatuksella: tana ja kele.
Mutta raja on suuhygieniallakin. Kun mies lyö vasaralla peukaloon ja huutaa vesissä silmin tana kele ittujen ittu ja ja yrpä, ollaan jo lähellä seinät kaatavaa tunnekuohua eikä enää voida puhua sivistyneestä sadattelusta. Saattaapa olla tuo kömpelö vasarankäyttäjä vaikkapa uskon kyllästämä körttinen, joka taivaspaikastaan kiinni pitäen ajaa mutkassa vastaantulevien kaistalla kovasti uskoen, ettei siellä tälläkään kertaa kukaan vastaan tule. "Ittujen kevät, tuli linja-auto...No voihan perkele!"

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Sukulaisen haudalla meren rannalla

Juhannuksenakin kaiken juhlan ja humun keskellä on hyvä muistaa edesmenneitä. Kävimme ystäviemme kanssa hyvinsyöneen, jo 7000 vuotta sitten tuonilmaisiin siirtyneen tätimme haudalla toteamassa, ettei havaittavaa ylösnousemista ollut edelleenkään tapahtunut tai ehkä sittenkin oli. Nimittäin maa hänen hautansa sijoilla oli noussut kymmeniä metrejä ja entinen merenranta oli nyt voimallista metsänpohjaa, ja sataman paikalla kasvoi komeita mäntyjä jo ainakin sadannessa miespolvessa.
Pohjois-Ruotsissa, Överkalixin kunnassa Jockfallin jokiputouksen lähettyvillä on kivikautinen hauta ja haudassa makaa (jos ei ole museoon viety) 7000 vuotta sitten haudattu täysikasvuinen, hyvinsyönyt nainen. Lihoja tuskin enää luiden ympärillä on, mutta hanakasti tutkimalla on pystytty tuon naisen mahalaukun sisältökin määrittelemään. Siellä on kuolinhetkellä ollut hirveä, lohta, ehkä poroakin, majavaa ja monta muuta metsäneläintä, joten ei kivikaudella ainakaan nälkää noilla Kainuun seuduilla nähty.
Asumus oli ollut varsin kauniilla paikalla meren rannalla. Eteen aukesivat kallioiset saaret. Merenpohja on ollut melko matalalla eivätkä myrskyt liene keikuttaneet kivikauden ihmisen purtta kovinkaan voimallisesti. Niin rauhaisalta näytti seutu, vaikka ympärille veden kuvittelikin.
Haudan lähettyvillä oli asuinpaikka ja muutaman sadan metrin päässä satama. Satamasta oli kätevä lähteä lautalla tai umpipuusta koverretulla veneellä tutkimaan lähiseutua. Kukapa tietää, vaikka vene olisikin ollut luukehikon ympärille myötäkarvanahkasta nopealiikkeiseksi pikaveneeksi rakennettu kanootti, jolla nopeasti kävi kirkonkylästä hakemassa kaiken tarpeellisen. Niin oli siis tätini lähtenyt ostosmatkalle kylille, hakenut sieltä kolmesataa grammaa hirveä, sata grammaa piikivellä siivutettua majavaa, savustettua poroa ja kerännyt palattuaan ja kanootin rantaan kiinnitettyään tuokkosellisen puolukoita ja näistä tehnyt itselleen ja perheelleen makoisan aterian, käynyt ruuan päälle maata ja nukkunut niille sijoilleen tyytyväisenä ikiuneen.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Juhannustaikoja

Veispuukki on siitä mukava, että se rikastaa kansanperinnettä paljon tuhdimmin ja nopeammin kuin tavallinen ukkojen ja akkojen jorina kahvituvissa ja hevosaitausten vierellä. Tämänkin juhannuksen alla olen lukenut jo kymmenittäin erilaisia juhannustaikoja, joilla voi nähdä tulevaa ja menevääkin. Mies voi juoda itsensä humalaan ja lähteä ympäripäissään soutelemaan, avata sepaluksensa keskellä järveä ja kas kummaa: rannalla hän näkee tulevan leskensä. Nainen puolestaan voi juhannusaattona katsoa kaivoon ja nähdä siellä miehensä, joko nykyisen tai tulevan tai vaikka vain naapurin miehen - hukkuneena tosin. Tai sitten jos näkee juhannusaattona harakan hyppelevän hangella, on lunta maassa. Tai jos pääskynen livertää juhannusaattoiltana iloisesti, ovat jo myöhäisimmätkin pääskyset tulleet kaukomailta savimajojaan rakentamaan. Tai jos syö aattoiltana rusinasoppaa, on viimeistään juhannuspäivänä lusti kiire huussiin.

Hyvää juhannusta kaikille ja olkaa ihmisiksi.

"Ollaan ihmisiksi - ollaan." Juice

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Paljonko?

- Paljonko kello on?
- Varttia vaille yksi.
- Aika vähän.
- Paljonko tuo sun talos maksoi?
- Parisataatuhatta.
- On se hurja läjä euroja.
- Paljonkos sinä täytätkään tänä vuonna?
- Kuusikymmentä.
- Aika helevetisti.
- Arvaa, paljonko minä.
- Viiskymmentä, tä?
- Sole poka mithän?
- Osta multa kello.
- Paljolla?
- Viiskymppiä.
- Vanhasta viisarinäytöstä. Hullu.
- Sole poka mikhän, just sanoit.
- Mutta tiijäkkö, paljonko on paljon?
- Jos naapurin metsästä käyt ilman lupaa puita kaatamassa, kymmenen runkoa on paljon, yhdeksän on muutama. Lakituvassa on joskus niin päätetty.
- Paljonko nyt on kello?
- Kymmentä vaille yksi.
- Onpas se jo paljon - nyt tuli kiire.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Koira on luotu noutamaan

Kreikassa lentää kivi ja kyynelkaasupatruuna, keppi ja kurakokkare. Käy siviili poliisin kimppuun paljain käsin ja päin ja saa vastaansa kypärää, kilpeä ja kumipamppua. Veri virtaa, savu nousee. Mutta jos on raivo pinnassa ihmisellä, koira nauttii ja käy häntä heiluen leikkiin. Eipä koskaan ennen ole ateenalaisella katukoiralla ollut niin paljon leikkikavereita kuin näinä päivinä. Minne vain se karvaisen päänsä kääntää, kaikkialla lentää keppi noudettavaksi. Eikä tiedä koira, mihin suuntaan kannattaisi ensimmäisenä hyökätä nakattua kapulaa noutamaan. Häntä heiluen se kannustaa ihmistä jatkamaan: jaksa, jaksa. Koira on luotu noutamaan. Koira on luotu kestämään. Ja iloisesti, silmät kyynelehtien se kantaa kaverilleen savuavan patruunan: löysinpäs, vaikka kauas heititkin.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Reijoa ei enää näy

Joitakin vuosia sitten Häggmannin palaveripöydästä nousi ikuisiksi ajoiksi kaikessa rauhassa Sammallahden Reijo, roteva kansanmies, suorapuheinen suomalainen. Ja tänään samassa paikassa muisteli häntä entinen opettajansa: "Se Reijo oli nopealiikkeinen mies. Kun palosireeni soi, kuului vain oven pamahdus eikä Reijoa näkynyt enää missään." Reijo oli nuoresta pojasta saakka innokas vapaapalokuntalainen, lahjakas urheilija, varsin nopealiikkeinen mies. Mielestäni hän suotta kiirehti myös poislähtöään. Mutta mihinpä se veepeekoolainen olisi tavoistaan päässyt.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Jos suunnitelmaa ei voi toteuttaa, muuta suunnitelmaa

Kävin vajaan viikon mittaisella elämäntapakurssilla Baltiassa ystäväni Visan kanssa. Olimme matkalla Liettuan Klaipedaan moottoripyörien kokoontumisajoon eli harrikkaralliin, Superiin. Matkaa kotoa ensin Helsinkiin on rapiat viisisataa kilometriä, sitten meren yli Tallinnaan ja siitä kuudensadan kilometrin ajo määränpäähän.
Matka alkoi mukavasti. Yövyimme laivalla ja söimme tuhdin iltapalan ja karistimme arjen harmaan pölyn muutamalla lasillisella punaviiniä. Koska Viron promilleraja liikenteessä on nolla, tyydyimme vain muutamaan lasilliseen. Perillä oli tarkoitus nauttia virvokkeista pidemmän kaavan mukaan.
Päätimme ajaa Tallinnasta Pärnuun kahville. Tauon jälkeen pyöräni ei suostunut enää käynnistymään, mutta pienen huoltotoimen avulla se kuitenkin innostui työntämään virtaa molemmille tulpille. Sadan kilometrin rupeaman jälkeen Visan pyörä sammui tienvarteen, kun bensatankin yhdysputki oli tukkeutunut. Putki saatiin auki ja taas matkaan. Visa kaasutteli jo kaukana, kun totesin oman pyöräni taas olevan ilman virtaa. Eikä auttanut enää akunkenkien kiristely, vaan piti pysäyttää muutama muu Klaipedaan pyrkivä motoristi työntämään.
Lopullisesti virta hyytyi noin parisataa kilometriä ennen määränpäätä Riikan eteläpuolelle. Mukana oli kuitenkin vetoliina, ja pyörä saatiin siirretyksi reilun kymmenen kilometrin päähän Visan entisen työnantajan Latvian huoltoliikkeeseen akun lataukseen. Siellä yritettiin mitata myös laturin tehoa, mutta mittarin epäiltiin menneen rikki, kun viisari ei edes värähtänyt. Vian arveltiin siis olevan lopahtaneessa akussa, vaikka akku olikin aivan uusi. Laturin teho käytiin vielä mittaamassa kaupungilla skootteriverstaalla, mutta siellä tulos oli myös tasan nolla. Soitimme Riikaan Harrikkahuoltoon, mutta sieltä huoltomiehet olivat ajelleet jo Liettuaan Superiin eikä siellä ollut varaosia mukana. Niinpä muutimme matkasuunnitelmaa ajaa täydellä akulla takaisin kotiinpäin. Yhdellä latauksella matka jatkui parinsadan kilometrin verran ja yövyimme Latvian ja Viron rajan tuntumassa varsin tasokkaassa hotellissa suhteellisen tasottomaan kuudenkymmenen euron hintaan. Ruoka oli hyvää ja kaunista ja ympäristö kaikin puolin varsin viihtyisä. Aamusella vaihdoimme akut: minulle Visan toimiva akku ja minun akku Vipen pyörään ja siihen sitten virtaa respan neitosen autosta. Soma aamuaskare.
Muutama kilometri ennen Pärnua Visan hoodeesta katkesi vaihtojen yhteydessä rasittunut akun kaapeli ja matka katkesi sopivasti tietyömaan levähdysalueelle. Kätevät miehet eivät asiaa itkeneet, vaan muutaman minuutin iloisen askartelun päätteeksi kaapeli lepäsi reilusti ristipääruuvin alla sille pyhästi kuuluvalla paikalla kengättömänä kuin apostoli ikään. Ja vihreä kaapeli kuin Suurkirkon katto oli saanut uuden, ylvään kuparinruskean, sähköä koskettavan värin.
Vietimme pari mukavaa päivää Pärnussa katsellen ja ihastellen. Ilma oli helteinen ja ihmiset aika vähissä vaatteissa. Teimme empiiristä tutkimusta monestakin asiasta. Miksi naiset haluavat pukeutua minimekkoon, kun sen helmaa pitää koko ajan vetää alemmas. Ja miksi taas jotkut naiset käyttävät lantiohousuja, kun vyötäröä täytyy koko ajan yrittään nostaa ylemmäs.
Tallinnaan lähtöpäivää edeltävänä iltana tapasimme terassilla suomalaisen pariskunnan, joka kertoi ajavansa jo samana iltana Tallinnaan, kun seuraavaksi päiväksi ei ollut enää lauttapaikkoja. Meidän oli juuri tarkoitus lähteä aamulla, jotta olisimme olleet puolelta päivin Tallinnassa kyttäämässä lauttapaikkaa. Eihän meillä luonnollisesti ollut etukäteen varattuja paikkoja. Soitin kotiin ja pyysin vaimoani Paulaa katselemaan kaikki mahdolliset laivayhtiöt, mistä vaan sattuisi löytymään parille motoristille tilaa. Tilaa löytyi seuraavan aamun kahdeksan lauttaan. Lähdimme ajamaan Tallinnaa kohti aamulla neljän aikoihin.
Aurinko nousi verkalleen kuin aamu-unisen naisen alushousut ja maisema oli utuisen kasteinen ja viileä. Olin täyttänyt pyörän tankin jossakin, mutta en enää muistanut, missä. Edellisenä iltana tarkistin kuitenkin pintapuolisesti bensamäärän ja arvelin sen riittävän. Ajattelin illalla käydä tankkaamassa, mutta siihen taas olisi kulunut yksi tai kaksikin ratkaisevasti virtaa syövää käynnistystä, joten minimoin tuon riskin luottamalla näkööni. Pyörän lampun poltin oli irrotettu jo aiemmin kallisarvoista virtaa syömästä. Luonteeseeni kuuluu kuitenkin kantaa huolta mokomistakin asioista, joten heräsin varsin hyvissä ajoin kysymään Visalta, joko hän olisi kenties halukas heräämään ja matkan tekoon. Kiinnitin illalla pyörän keulaan taskulampun valonneuvoksi, kun en tiennyt pohjoisen Viron valon määrää aamuyöstä. Minut ainakin nähtäisiin, jos tuosta valosta ei minulle muuta iloa olisikaan. Varttitunnissa olimme jo aamunkoiton valaisemalla tiellä.
Seuraavana aamuna sain harrikan huoltoon Helsinkiin, kun ystäväni Jorkki oli ajan ja paikan etsinyt ja varannut. Pyörä luvattiin seuraavaksi päiväksi, mutta olin hyvin nöyrä, nöyrimmistä nöyrin ja sain iloisen viestin ruokapöydästä noustuani: pyörä lataa taas. Niinpä siis puin alkaneen sateen vuoksi sadepuvun päälle, hyvästelin matkakumppanini Visan ja lähdin kotimatkalle. Sade yltyi, lämpötila laski, kengät ja sukat kastuivat, hansikkaat vettyivät läpimäriksi, mutta akku latasi niin, että tirinä kuului konehuoneesta. Ajattelin siinä sateen sumussa, että olipas mukava loma. Ei päästy sinne, minne oltiin menossa, mutta mitäs sitten. Pulassa ei oltu kertaakaan, kun oli koko ajan oikeita ihmisiä oikeissa paikoissa.
"Räntä lentää, miten räntä voi lentääkään..." Ja kotona olisi pihasauna lämpiämässä.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Poliitikon kiitos: ruuaahhhahhahhahhhahhehhehhehhehherrrruuuuuaahhhahha

Poliitikko ei voi sanoa kiitosta minkään muun puolueen edustajalle hyvin tehdystä työstä. Hänen pitää vaan etsiä aina huonot puolet hyvistäkin asioista. On se niin surullista. Ja suurin osa politiikan tekijöistä on kuitenkin aivan aikuisia ja fiksuja ihmisiä, jotka pitävät itseään johtajina. Niin. Tuota kiittämättömyyttä ja toisen puolueen ihmisen huomioonottamattomuutta sanotaan politiikan teoksi. En äänestänyt.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Taidan mennä kiikkuun

Tuumasin ystävälleni, että taidan minäkin mennä kiikkuun. Kuulin pitkän luennon elämän arvokkuudesta, ainutkertaisuudesta, vastoinkäymisten voittamisesta, vaikeuksien ja ristiriitojen selviämisestä ja päätökseni peruuttamattomuudesta. Mutta olin ratkaisuni tehnyt ja nousin hämmentyneen ystäväni seurasta.
Pieni tyttönen leikki iloisena pihakeinussa. Istahdin tyttösen viereen toiseen keinuun ja muistelin, miten huima minäkin olin lapsena ollut. Iloisesti naukaisivat keinun kettingit kiinnikkeissään, kun kaksi leikkiväistä huimisteli vauhdin hurmassa.
Niin muuten. Kannattaa aina puhua täsmällistä suomea. "Taidan mennä kiikkumaan."

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Pirkka-pallolaajennus nyt Hintavilli-hintaan

Viisikymmentä vuotta sitten tuskin kukaan uskoi, että lihaa saisi valmiiksi pakattuna, maitoa näteissä purkeissa vaikka minkä maan meijereistä saati että nurmikkoa leikattaisiin koneella tai kahvia keitettäisiin paperin läpi ihan vaan nappia painamalla.
Tuskinpa me tänään uskomme, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmisen huoltaminen on helppoa kuin tulpan vaihto mopoon. Kun kesken kauppareissun alkaa rintaa puristaa, kävellään vaan Human Parts&Service -huolto-osastolle ja käydään pötkölleen mukavalle lavitsalle, Ja kohta hoitaa automaatti pikadiagnoosin jälkeen vaivaisen sydänvikaisen kaupparetkeilijän loistokuntoon. Pallolaajennus on tehty tuota pikaa. Tai jos umpilisäke kivistelee, homma käy seisaaltaan samalla osastolla, ja voit muutaman minuutin kuluttua jatkaa lottoamista kaikessa rauhassa. Pirkka-pallolaajennus on tulevaisuutta. Jos olet Siwan kanta-asiakas, osa kitarisojen poiston erikoistarjousbonuksesta tilitetään Saimaan norpalle. Osuuskauppalaiset saavat edelleen viiden prosentin alennuksen, jos keskittävät kaikki ruumiinhuollot osuuskaupan lääkäriautomaattiin. Ja mikä mukavaa, Rainbow -peräpukamien poistosta pullahtelee mukavasta plussapisteitä - plop, plop.