"Tulkaa nyssaatana appuun sieltä."

Kun sodassa mies kuolee, kun elämässä miestä vaara uhkaa, kun jäät murtuvat miehen alta, kun maailma asettuu miehelle poikkiteloin, on usein ensimmäisenä mielessä äiti. Äiti ei loukkaa vaimoa, ei morsianta, ei rakastajatarta, ei tyttöystävää, tuskin poikaystävääkään.

Äiti on turvallista huokaista silloin, kun sattuu, kun koskee, kun ahdistaa - tai kun kuolema tulee kantapäille. Lieköhän koskaan kukaan tutkinut tai muulla tavoin saanut tietää, minkä ikäisenä mies menettää mielenkiintonsa omaan äitiin, lakkaa uskomasta äidin auttavaan käteen ja sydämeen. Miten vanha miehen pitää olla, että äiti lopulta unohtuu?

En osaa kuvitella kahdeksankymmenvuotiasta pilkkijää, joka reppuineen, onkineen, kärpäsentoukkineen on vajonnut hauraisiin kevätjäihin ja kynsin, hampain, naskalein pitää jäänreunasta kiinni ja huutaa: "Äiti, tuu auttamaan." Ehkä hänen sydämensä vielä haluaa tuolta hyytävästä hyhmästä oman äidin luokse kotiin lämpimään, mutta ruumis huutaa hyisin huulin  muuta:"Tulkaa nyssaatana appuun sieltä."

"Otsasi hiessä pitää sinun..." Neuvotellaan.

Pääsiäisen aikaan oli hyvä pohdiskella maailman luomista. Ei saanut viikossa maailmasta aivan täydellistä Jumalakaan, ja tuon töskäyksen hinta oli myöhemmin melkoisen kova: oma poika piti ripustaa ristille. Isänä ymmärrän kovasti tuon uhrauksen arvon, mutta en aivan kaikilta osin teon järkeä. Eikö tuota nyt olisi voinut jollakin muullakin tavalla hoitaa. Vaikkapa nyt neuvottelemalla.
Istuskelin aamusella mökin portailla ja mietiskelin, mitä kaikkea sinäkin päivänä pitäisi puuhastella elinympäristön paremmaksi saattamiseksi. Ja muistin, miten Jumalalta oli kulunut vain kuusi päivää koko maailman luomiseen ja seitsemäntenä päivänä sai istahtaa alas ja katsella: "Huh, huh. Hyvä tuli." Mutta eipäs sittenkään.
Kaivomökki on vähän vinossa ja sitä pitäisi toisesta reunastaan nostaa, kun ei voi toisesta reunasta oikein laskeakaan. Puita pitäisi kaataa, mutta se onkin tehtävä harkiten. Kaadettua kun ei oikein enää takaisin seisomaan saa. Sauna pitäisi nostaa uusille kiville. Ja vähän maailmaakin pitäisi ehtiä kiertää. "Otsasi hiessä ja niin edelleen..."
Monenlaista asiaa on elämässä kesken tai tullut väärin tehdyksi. Korjata pitää, paikata pitää. Ja neuvotella, ettei ihan tekemisen alle otsa hiessä heikko ihminen sortuisi.

Kalat on kiellettävä

Kun aivan uusi kansanedustaja Kike Elomaa kauhistelee, miten ihmeessä ydinvoimaloita ylipäänsä saa rakentaa mannerlaattojen päälle, tuli mieleen, että niin: miksi?  Kulttuuriministeri Elomaa lienee kuitenkin tarkoittanut laattojen liitoskohtia, mutta väliäkö hällä. Yhtä kaikki maalle mokomia myrkkymyllyjä ei pitäisi lainkaan rakentaa.   Nehän pitäisi ilman muuta rakentaa merelle, kauas asutuksista öljylauttojen tavoin. Tai jos nyt ei kovin kauas, kun sähkö ei vielä toistaiseksi osaa lentää, niin ainakin merelle, rannalle tai joka tapauksessa irti maasta.
Pohjanmerellä on viitisensataa öljylauttaa ja aina silloin tällöin sattuu jotakin pientä haaveria. Mutta harvoin tulevat tuskaiset uutiset rantaan asti. Jos räjähtää kaasu, meri vähän kuohahtaa kohdalla, mutta rannalla siitä eivät muut tiedä kuin lautalla menehtyneiden omaiset. Jos katkeaa putken liitos, öljy leviää mereen, mutta maa pysyy puhtaana - pääosin. Hiekkarannat tosin vähän sotkeutuvat, mutta kyllä turisti löytää nopeasti uuden makoilukohteen hiukkasen etäämpää.
Kun atomivoimala eli ydinvoimala olisi tukevasti lautalla veden keskellä, ei pääsisi lainkaan syntymään tuollaista Japanin Fukushiman tilannetta, että vesi ei riittäisikään onnettomuuden sattuessa reaktorin viilentämiseen. Korkki vain pois lautan lattiasta ja pintaa vähän alemmas, jopa saisi kiehuva reaktori taas viileää vettä kitusiinsa ja kohta jo rauhoittuisi melske ja kuohuna. Muutama bekkerelli pääsisi tietysti meriveteen ja jokunen ohi uiskenteleva kala saattaisi saada siitä uutta suuntaa kehitykselleen, mutta ihminen pelastuisi kuitenkin, jos ei sattuisi ihan uimassa olemaan. Varsinkin sellaisilla ihmisillä olisi lokoisa olla, jotka eivät niin onkimisesta ja kalasta muutenkaan perusta. Jos olisi sitten kalaruokaa aterialla, pöydällä oleva laite paljastaisi ratinallaan, onko kala syötäväksi kelpaamatonta. Ja jos taas vaan hampaissa ratisisi, olisi joutunut ruoto suuhun. Ja se on kyllä minusta melko vaarallista noin yksilön terveyden kannalta, jopa atomivoimaa vaarallisempaa.  Kalat ne pitäisikin ehkä kieltää eikä atomivoimaloita.

Totta toinen puoli - toinen puoli tarua

Tarkkaavaiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että olen mitä mieltä milloinkin. Ei ole minulla mitään loogista linjaa olla peräänantamattomasti jotakin mieltä maailman tappiin asti ja pitää päätäni vaikka junan ja vuoren välissä. Jos jonakin aamuna tuntuu tältä, saattaa jo toisena aamuna tuntua siltä.

Semmoinen on kummallista, että ihmisiä kuuntelemalla mieli vaihtuu aivan yhtenään. Mutta aivan eriskummallista on, ettei tuo puntarin viisarina oleminen ole lainkaan hassumpaa. Saattaa tietysti Hegun aamupalaverissa joskus vastaväittäjää kummastuttaa, kun kohtaakin aivan yhtenevän mielipiteen, vaikka edellispäivänä olisi asiasta kiivaastikin väitelty. Yön aikana on vain jostakin ilmaantunut passeleita perusteluja muuttaa kantaansa. Se vasta onkin mukavaa muuntumista ja hauskaa heilahtelua. Ja vaihtelua itsellekin;-) Totta siis toinen puoli, toinen puoli tarua.

Supikoiralle kuula kalloon, kun pelotti niin pirusti

Hölköttelipä jostakin kaukaa Venäjän mailta outo otus Nivalan maisemiin. Ei sellaista oltu täällä kuunaan nähty ja talvipäivän hämärissä ei ihan tarkkaa kuvaa mokomasta saatu. Mikä lie, peto perkele tullut tänne toisten eväitä syömään. Ja niin kävi kulkijalle, ettei ehtinyt pesää tehdä tai kotiaan kummemmaksi koristella, kun jo tuliluikun tuima tujaus saattoi lyijyisen möhkäleen keskelle kurittoman kurjaa kalloa.

Nostettiin eläin hännästä ilmaan ja suuri miesjoukko yhteen ääneen ihmetteli, jotta eipä sellaista ollut tosiaan ennen nähty. Hyvä että hengiltä saatiin. Paljastuipa sitten eläinkirjoja tutkimalla, että supi oli tuo outo otus, supipa hyvinkin. "Hehhheh. Eipäs kauas ehtinyt, kun jo kuula kohtasi." Niin sanottiin.

Nyt on Suomeen valittu uusi eduskunta. Vähän ovat saman tuntemukset vallasväellä tuota outoa perussuomalaisten joukkoa kohtaan kuin muutamia vuosia sitten supikoiraa: mikä lie kumma kutale, tulla nyt tuolla lailla sotkemaan kunnon kansalaisten vaali-iltamat: väärin äänestetty. Tai väärin jätetty äänestämättä.

Suomessa on äänioikeuttuja noin 4,2 miljoonaa. Kun noin 70 % kävi äänestämässä, ääniä annettiin yhteensä vähän vajaa kolme miljoonaa. Noista 600.000 ääntä saivat perussuomalaiset. Vaikka kuinka haluaisin, en siltikään voi uskoa, että reilu puoli miljoonaa ihmistä on täysin väärässä. Ja noista 4,2 miljoonasta lähes 1,3 miljoonaa ihmistä jätti äänestämättä. Enkä oikein usko, että hekään kaikki ovat tyhmiä ja luopioita ja nukkuvia tai passiivisia. Heillä oli vain yksinkertaisesti demokratian suoma oikeus sanoa näin mielipiteensä: ei kiinnosta.

Metsän reunassa on mukava istuskella ja katsoa, mitä kaikkea kummallista siellä oikein liikkuukaan. Saattaa siellä käyskennellä hirvi tai peura, istuupa puussa lintu jos toinenkin, pyörii pesässään karhu ja nousee terävillä kynsillään ketterästi kuuseen ilves...Eipä ole niillä kenelläkään luontaisena ruokana ravintoketjussaan ihminen. Turha siis ennakkoon pelätä - ketään tai mitään.

Miltä rivimiehestä tuntuu - klapitiklapitiklapitiklapiti

Kun hävityn sodan jälkeen seistään maallisen tuomarin edessä ja odotetaan tuomiota kansanmurhasta, vain johtajat seisovat, vain johtajat tuomitaan. Vain ne hirtetään, jotka ovat käskyn antaneet. Yksin kotonaan itkee tekojaan kansan syvien rivien joukosta raahattu sotamies, joka on käskyn toteuttanut, painanut liipaisinta, ampunut vihollisensa tai viattoman sivullisen hengiltä. Hänen tuomionsa on elää asiansa kanssa elämänsä loppuun asti.
Kun hävittyjen vaalien jälkeen seistään televisiokameroiden edessä ja odotetaan kansan tuomiota, johtajat seisovat siinä kuin rivimiehetkin, mutta ketään ei hirtetä, vaikka monen niin mieli tekisikin päästä pujottamaan silmukka kaulaan - omaan tai jonkun muun. Tappion takia ei kuitenkaan ketään viedä hirsipuuhun tai sähkötuoliin. Mennään vaan rauhassa oppositioon keräämään uusia voimia ja korppina lentelemään erämaan ylle: pian tulevat uudet poliittiset ruumiit, joita päästään nokkimaan, ja neljän vuoden kuluttua järjestetään uudet vaalit. Silloin voidaan opposition loppumattomalla innolla sanoa kansalle, miten asiat pitää hoitaa. Miltä sitten rivimiehestä vaalivoiton jälkeen tuntuu? Huuuuujiiiiihaaaaaaoooooooklapitiklapitiklapiti....Hurrataan ja aplodeerataan kuin olisi taas jotakin oikeasti voitettu. Mutta onneksi rivimiehen ei tarvitse elää tuon voiton kanssa elämänsä loppuun asti. Riittää, että hurraa niin kauan kuin henkeä piisaa.

Teatterisairastun

Joidenkin puolueiden jotkut ehdokkaat ilmoittavat vaalirahoistaan suurimman osan tulevan puoluetuesta. Ovat elviksinä, etteivät ota mitään ulkopuolista vaalirahaa vastaan eivätkä ainakaan omiaan käytä. Miksi ihmeessä minun pitää maksaa näitten elvisten vaalikampanjat? Jos kerran puolue maksaa, se raha tulee puoluetuesta eli verovaroista eli minunkin taskustani. Onkos tämä sitten sitä demokratiaa, jota tässä pitäisi kynsin hampain puolustaa? Minä tulen sairaaksi tästä teatterista.

Mitä kuria se demokratia on?

Kun moottoripyöräkerhon hallitus istuu torikahvilassa päättämässä, mitä kahvia juodaan kerhon kesäjuhlassa, kuusi ääntä leijuu ilmassa vapaina kuin voiperhoset. Yksi äänestää Rositaa, toinen Johannaa, kolmas Presidenttiä, neljäs Costaricaa, viides Saludoa, kuudes Juhlamokkaa. Jokainen ymmärtää, ettei ole taloudellisesti järkevää ostaa kaikkia kuutta merkkiä, vaan pyritään löytämään sopuratkaisu. Löytyyhän se pienen lobbauksen jälkeen. Päätetään juoda Juhlamokkaa, kun se on tarjouksessakin melkein aina. Kuka tuon Juhlamokan oikein päätti yhdessä kuudennen kanssa? Hän oli jäsen numero aivan sama.  Hän oli se, joka kaikkein vähiten jaksoi vääntää joutavasta. Hän oli se, joka oli joukon heikoin ja mielipiteille alttein. Hän oli sopeutuvin. Hän oli se, joka ymmärsi ryhmäkurin. Kun oli pakko päättää jotakin, muiden mielipiteillä ei oikeastaan ollut mitään väliä, kun demokraattisesti päätettiin. Sitä minä tässä vaan taas fundeeraan, että mitähän kuria se demokratia oikein on. Ja mitähän demokratiaa se ryhmäkuri on? Minä en taida oikein ymmärtää koko asiaa, vaikka siitä niin kovasti taas keskustellaan. Olkoot.

Matkalippu Abu Dhabiin: tervetuloa Alaskan Anchorageen

Vaalien alla soi aina sama iskelmä: äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Jos et äänestä, et voi arvostella. Höpöti höpsis. Ei ihminen menetä oikeuksiaan tai arvokkuuttaan, vaikkei käykään kaikissa alennusmyynneissä.
Jos minulla olisi umpisuoli puhkeamaisillaan tai sydänverisuonet tukkeutumaisillaan, hakeutuisin ehdottomasti ammattitaitoisen kirurgin pakeille. Mutta jos terveydenhuolto toimisi saman edustuksellisen demokratian sääntöjen mukaan kuin eduskunta, minun pitäisi äänestää joku aivan tuntematon maallikko leikkaamaan minulta umpisuoli tai tekemään pallolaajennus. Jos en noin tekisi, minulla ei muka olisi oikeutta saada hoitoa. Tai ei ainakaan oikeutta arvostella, jos umpisuolen asemesta olisikin leikattu irti perna tai pallolaajennuksen sijaan minulla olisikin polvessani pallonivel. Hyvä sylvi sentään.
Haluaisin lentää lomalle sukulaisten luo Abu Dhabiin.. Minun pitäisi äänestää lentohenkilökunta seuraavista ehdokkaista: lentoperämieheksi herra numero 47, laitosmies SDP, herra numero 44, metallimies, PS tai poikamies numero 16, opiskelija. Lentoemännäksi neiti numero 64, apuhoitaja KESKusta, herra numero 67, opettaja, KOK tai herra numero 101, hallintojohtaja, KESK. Lentokapteeniksi olisi äänestettävä seuraavista: ... Sitten lähdettäisiin tämän demokraattisesti valitun lentosakin kanssa matkaan. Minulla olisi lippu Abu Dhabiin. Lentoemäntänä on juuri tuo äänestämäni neiti numero 64, koska hän lupasi minulle vaalien alla lennättää koneensa varmasti sinne, minne minä haluaisin. Ja hän kuuluttaisi lennon lähtevän kohti Abua aikataulun mukaan. Mutta mitäs sitten tapahtuisikaan? Koko muu henkilökunta päättäisikin ryhmäkuriin vedoten lentää Alaskaan Anchorageen.  Keskustalla olisi siellä jäätienpitovaltuuskunnan kissanristiäiset ja sinne olisi päästävä. Ja niin minä olisin illalla jäätävässä Alaskassa juomassa tienpitovaltuuskunnan pikeentynyttä kahvia ja järsimässä vanhoja, umpijäisiä vaalipullia ja ihmettelemässä jääkarhun valtava tassu olkapäillä kansanvallan riemuvoittoa - vapaita vaaleja, jossa kansa saa päättää. Ehhehhehheh.
Ei tule kenenkään mieleen, että sairaalan tai lentokoneen henkilökunta valittaisiin demokraattisesti useimmiten aivan epäpätevistä ihmisistä. Mutta maata johtamaan ja lakeja laatimaan voivat mennä ketkä tahansa, jotka saavat riittävästi ääniä vierailta ihmisiltä jonkin omituisen vaalimatematiikan käsittämättömien kaavojen perusteella. Ei tämä demokratiakaan ihan viimestelty asia ole. Hrrrrrrrrr. (Mistähän tämä lentokone pannaan päälle? Hmmmmm)

Nymmää sen hokasin: myydään raha-arpoja

Nymmää sen taas hokasin, miten Portugalin (sano: Porttugalin) raha-asiat pannaan kerralla kuntoon. Painetaan vaan runsaasti raha-arpoja, joissa on suuria päävoittoja ja myydään ne Portugalille. Ja Portugali ostaa läjäpäin arpoja ja tarkistaa sitten numerosarjat ja voittaa isot summat arvalla jos toisella. Ja niinpä sitten talous onkin iloisesti arvottu kuntoon ja kaikki tyytyväisiä. Pankkiirit saavat taas jakaa keskenään osinkoja, ja osakkeenomistajat räknäävät osinkonsa ja pankinjohtajat optionsa. Eikä se ole meiltä keneltäkään pois. Vai voiko joku sanoa, että raha-arvalla eivät kaikki voita - niin myyjät kuin voittajat? Niin minulle on ainakin sanottu. Tä?

Niin että hullua, vai? Ei varmaan yhtään sen enempää menis rahaa susille kuin noitten talousihmistenkään konsteilla. Ja jäis meille kuitenkin ne arpojen myyntivoitot;-)

Mustia hetkiä

Jokaisella ihmisellä lienee mielessään mustien hetkien synkkä pussukka, josta aika ajoin tunkee elävästi häpeäntunteen tuikitumma muistikuva. Sen soisi mieluummin unohtavan kuin sitä kasvot puhehtuen ja niska häpeästä violetiksi värjäytyen alvariinsa muistavan. Joskus ei vaan saa sanottavaansa pysähtymään, vaikkei ajatustaan niin ääneen lausutuksi olisi tarkoittanutkaan.
Oulun Anttilan tavaratalon elektroniikkaosastolla oli kaksi kassaa ja molemmilla kassoilla seisoi nuori myyjätär. Toisella kassalla oli lappu: "Tämä kassa palvelee." Ennenkuin ehdin ajatusta kunnolla edes tajuta, olin sanonut kysyvästi tuolle palvelevan kassan myyjättärelle: "Tämä kassa palvelee ja tuo toinen sitten vittuilee?" Näin edessäni kaksi hyvin hämmästynyttä nuorta naista. Kumpikaan ei nähnyt minun päänsisäistä, varsin alkeellista vitsiäni enkä voinut syyttää kumpaakaan heistä. Mutta sanottu mikä sanottu ja tilanne oli kestettävä kuin mies. Rovaniemellä tai Torniossa tuo olisi toiminut (tai saattanut toimia), muttei enää Oulussa.
Toisen kerran olin ostamassa paikallisesta Prima-marketista palamakkaraa. Pyysin neljäsataa grammaa. Myyjätär leikkasi makkarasta sopivaksi katsomansa pätkän ja laittoi sen vaakaan. "Tässä on 407 grammaa." Ja taas tuo nuolihäntäinen, punasarvinen perkele hyppäsi puntarille ja kuulin itseni sanovan:"Pyysin neljäsataa grammaa enkä neljääsataaseitsemää." Myyjätär huusi isoon ääneen toisen myyjän avuksi: "Tämä asiakas haluaa tarkasti neljäsataa grammaa. En minä osaa ottaa tästä seitsemää grammaa pois. Tulkaa auttamaan." Taisi mennä jokunen vuosi ennenkuin ostin tuosta kaupasta seuraavan kerran punnittavia elintarvikkeita. Luulenpa, että ainakin yhden ihmisen mielessä ominaispainoni on edelleenkin kutakuinkin seitsemän grammaa. Olisipa edes se neljäsataaseitsemän.

Pelottaako epäillä?

Vaikka olinkin pieni lapsi vain, kun isäni kuoli, muistan isäni. Tiedän hänet, tunnen hänet tavallani. En epäile häntä.
Taivaan isää epäilen olevaksi joka päivä. Jos häntä ei olekaan, minä olen vain oikeassa, ei muuta. Mutta entäpä, jos hän onkin oikeasti Jumala, maailman luoja, isä kaikkivaltias enkä minä häneen usko? Miten minun käy, jos nousenkin ylös taivaaseen ja kohtaan hänet? Sanooko hän minulle tylysti, että turhaan nousin linnun lailla ylöspäin, kun minun olisikin pitänyt syöksyä meteoriitin tavoin tulipallona maan syvyyksiin?  Sulkeeko hän minulta oven, nostaako kätensä kasvojeni eteen ja työntää tylysti ulos? Pelkäänkö?
Minä tunnen oman isäni. Mutta entäpä, jos en tuntisikaan? Jospa isäni olisikin joku kulkuri, maankiertäjä, taivaanrannanmaalari, joka olisi kadonnut maailman tuuliin jo paljon ennen syntymääni enkä olisi koskaan kuullut hänestä sanaakaan. Olisin kasvanut nuorukaiseksi, varttunut aikuiseksi tietämättä hänestä mitään. En olisi koskaan uskonut häntä olevan olemassakaan. Entäpä, jos hän joskus olisikin tullut minua kaukaa maailman ääristä, taivaanrannoilta katsomaan enkä olisi häntä tuntenut. Hän olisi tullut minun luokseni, kertonut olevansa minun oikea isäni enkä minä olisi häntä heti uskonut. Mitä hän olisi minulle tehnyt? Olisiko hän nostanut kätensä kasvojeni eteen ja käskenyt mennä pois, kun en kerran uskonut. Olisiko hän sanonut minun kulkeneen kaikki tieni väärään suuntaan vain siksi, että en uskonut minulla olevan isää ollenkaan. Tuskinpa vain. Miten olisin voinut kaivata tai ikävöidä, totella tai palvella, kunnioittaa tai rakastaa isää, jota minä en tuntenut enkä ollut koskaan nähnyt? Senkö takia oikea isä minut uudestaan hylkäisi? En usko.
Siksipä minua ei suuresti pelota epäillä Jumalan olemassaoloa. Jos joskus kuitenkin kohtaamme, se on riemullinen ja onnellinen kohtaaminen, niin uskon.  Kun isä näkee lapsensa, kun lapsi tuntee isänsä, rakkaus ottaa syliin eikä kysele, uskotko.

Tärkeät asiat erätauolla

Toisten työtä on mukavampi katsoa kuin toisten. Enpä voisi kuvitella, että seuraisin intensiivisesti kirjanpitoa kolme kahdenkymmenen minuutin erää tai että jännittäisin autokauppiaan käytetyn auton kehumista kaksi kokonaista puoliaikaa ja vielä perään kolmen minuutin jatkoaikaa, kun ostaja kävisi välillä tupakalla. Kyllä se vaan niin on, että urheilijoilla on varsin tärkeä ammatti monen ihmisen viihtymisen edistämiseksi tässä elämässä. Ainakin se on yhtä tärkeä kuin uutistenlukijan, joka joskus saa keskeyttää tärkeän ottelun ja kertoa asiansa erätauolla.

Evoluutio ja Norjan hiihtomenestys

Ja kalalle Jumala sanoi:"Ui sinä merissä ja järvissä ja joissa." Ihmiselle tuli hätä:"Missäs minä?" Linnuille Jumala lupasi koko taivaan:"Lentäkää ja olkaa vapaita kuin...kuin...no...kuin taivaan linnut." Ihminen tivasi:"Minullekin siivet, minäkin haluan lentää."
Lepäsi suuri Jumala seitsemäntenä päivänä ja pohdiskeli. Lumi olisi aika mukava ja kaunistakin tavallaan, muta kuka sellaista tarvitsisi. Paratiisissa oli lämmin, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta - ja vettä satoi sopivasti. Noilta ajoilta on peräisin sanonta:"Aurinko paistaa ja vettä sattaa. Taitaa tulla kesä."
Mutta heti maanantaiaamuna oli taas ihminen oven takana koputtelemassa ja kyselemässä, milloin hän saa siivet ja kalan pyrstön. Mutta Jumala mietti vielä lunta. Päiväntasaajan kohdalla sellaisella ei olisi oikein virkaa, kun oli se paratiisi. Ei ollut kukille hyväksi moinen valkoinen, viileä peite. Niin vain oli Jumala taas kaukaa viisas ja vähän kuin olisi tulevaisuuteen nähnyt hän suuntasi ensimmäisen lumipilven Norjan tuntureille ja vuonoille. Saattaisi sille joku noissa maisemissa keksiä vallan hyvin käyttöä, kun ihminen ensin vähän lisääntyisi ja täyttäisi maata.
Vaan ei antanut se ensimmäinen Luojan luoma hetken rauhaa Jumalalle, vaan tinkasi tinkaamasta päästyä, milloin hän saisi siipensä ja kalan pyrstönsä.
"Kuulehan sinä, Aatami. Minäpä annankin sinulle kunnon vehkeet. Saat vähän muita suuremmat aivot ja hiukkasen mielikuvitusta. Olkoot ne sinun siipesi." Aatami tivasi, voiko niillä muka uida ja lentää. Lupasi Jumala vielä evoluution Aatamille avuksi. "Kasvaako se maassa vai puussa?" kysyi Aatami. Jumalaa hymyilytti. "Eipä kovin kaksinen tullut prototyypistä", ajatteli Jumala. "Evoluutio. Evoluutio tulee sinulle kaveriksi, hyvä Aatami ja opit sekä kulkemaan veden alla että päällä eikä lentäminenkään tuota sinulle minkäänlaista ongelmaa. Päänvaivaa kyllä."
Jumalan luoma tuuli kääntyi ja muutama Norjan lumihiutale leijaili paratiisin yllä. "Mannaa!" huusi Aatami. "Mannaahan se on. Mutta vasta norjalaisille", naurahti Jumala ja lähti päiväunille.

Jumalan tahto

Pieni tyttö oli ruokkinut isäntänsä eläimet isännän mielestä kelvottomasti. Niinpä tyttö revittiin palasiksi ja ruumis heitettiin kaivoon. Tuon tarinan kertoi tytön ystävä, orjaisännältään paennut kymmenvuotias poika. Tässä maailmassa.

Haluan kysyä vain yhden kysymyksen: Jumalan tahtoko?
Tekisi mieli kysyä toinenkin kysymys: miksi? Mutta siitäkään ei ole hyötyä.

Reikä

Myrskyää - ja meri on peilityyni.
Porasit pintaan kalannostettavan reiän.

Siirrytäänpäs kesänopeuksiin etelästä alkaen

Etelässä ja Helsingissä varsinkin on kovasti tuskailtu tänä talvena lumen paljoutta. Sitä on kuuleman mukaan ollut jopa enemmän kuin pohjoisessa. Nyt huhtikuussa liikenne mukautuu kesäaikaan ja kesänopeuksiin siirrytään vähitellen - etelästä alkaen, mikäli säät sallivat;-) Mikäli siis etelässä säät sallivat. Pohjoisessa ei siirrytä kesärajoituksiin milloinkaan, jos etelässä säät eivät salli. Jos eivät he, niin ei sitten mekään.
Ajoin eilen Torniosta etelään päin ja Lapissa oli lähes 10 astetta lämmintä ja tiet kuin kesällä ikään. Miksi ihmeessä kesänopeuksiin siirrytään aina etelästä alkaen, vaikka kevään tulo pohjoisessa olisi pidemmällä?
Olen useinkin ihmetellyt nopeusrajoitusten logiikkaa. Kemistä Rovaniemelle nopeusrajoitus talvella on suurimman osan matkaa 80 kilometriä tunnissa. Tie on hyväkuntoista ja leveää ja päällyste ehyttä ja urautumatonta. Aika harvoin tulee ketään vastaan eikä koskaan ole ruuhkaa. Nelostiellä Kemin ja Jyväskylän välillä on samanoloisella tiellä siellä täällä satasen pätkiä, mutta suurin osa matkasta körötellään kahdeksaakymppiä. Tie on koko ajan samannäköistä ja oloista. Mutta kun lähestytään Jyväskylää, liikenne vilkastuu ja tiellä on jopa ruuhkia. Nopeusrajoitus onkin yhtäkkiä satanen. Syy on varmaankin lentokentässä. Joku ministeri tai kansanedustaja haluaa päästä lentokentältä vähän nopeammin kotikaupunkiinsa viikonloppuvapaalle tai iltalomalle. Samanlainen nopea pätkä oli ennen vanhaan Kannuksesta Kokkolaan lentokentälle asti, kun Esko Aho asui vielä Kannuksessa. Nyt tuoki väli taittuu kahdeksaakymppiä körötellen, vaikka tie on täsmälleen sama, mutta Esko on muuttanut etelään.
Ruotsissa ajetaan ympäri vuoden 70:ää ja 90:ää. Merkkejä ei vaihdeta keväin syksyin ja liikenne sujuu jouhevasti ja mukavasti. Miksi me emme voisi ottaa tuosta oppia? Rahaa säästyy, kun ei tarvitse vaihdella merkkejä tai kalibroida peltipoliiseja, hermot säästyvät, renkaat säästyvät, tiet säästyvät, sakkorahat säästyvät......niiiiiiiiiiii - sehän se tietysti olikin koko homman juoni ja logiikka: ylinopeussakot.