Nyt uudet veroarvat ärrältä. Arvonta jo ensi lauantaina.

Joka lauantai tulee pelatuksi lottoa. Kympillä tai vähän reilullakin. Aika harvoin voitan, mutta häviäminenkään ei tunnu kovin pahalta, kun minua ei kukaan pakota pelaamaan. Ja mihinkäs ne minun pelirahani sitten menevätkään? Pieni osa niistä tilitetään voittoina muille pelaajille ja suurin osa käytetään aivan kuin mikä tahansa vero: suomalaisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Kelpo juttu. Vero?
Verottajakin voisi kehittää tätä kansaa kovasti kiusaavaa veronkeruuta vähän modernimmaksi. Ja seuraavaksi tulee esimerkki numero yksi:
Henkilö A ansaitsee kuukaudessa 3000 euroa, josta hänen pitää maksaa veroa 1000 euroa. Hän ostaa ärrältä tai jostakin muusta VEROARPA-tunnuksella varustetusta pisteestä tuhannen euron veroarvan, jolla joka kuukausi arvotaan miljoona euroa ja paljon pieniä voittoja. Näin veronmaksusta tulee mukavaa ajanvietettä ja lisäksi on mahdollisuus saada jopa omansa takaisin tai vähän enemmänkin. Useimmiten kuitenkaan ei saa takaisin mitään tai hyvin vähän, mutta pysyypä kuitenkin hyvinvointivaltio mukavasti pystyssä. Vapaaehtoistako? No eipä tietenkään. Kyllä kaikkien pitää pakosta pelata, mutta voittoja ei ole pakko nostaa. Ne voi lahjoittaa vaikkapa hyväntekeväisyyteen tai nuorisoliikuntaan tai vesipallojen hankintaan vesipalloseuralle tai potkupallopelien tuomarikoulutukseen tai...
Aivan kokonaan ei veroarvan ostoa voi luottaa tavalliselle rahvaalle, vaan useimmiten työnantaja lunastaa työntekijän puolesta nämä veroarvat. Raaputtaminen ja oman edun valvonta jää kuitenkin varsinaiselle arvan omistajalle. Ja syksyllä sitten lopullisen verotuksen valmistuttua joko saadaan ilmaisia veroarpoja tai joudutaan ostamaan kasapäin lisäveroarpoja, joissa voitonmahdollisuudet ovat sekä että. Eikä tarvitsisi lehtien pitää mitään verojuorukalentereita yllä lainkaan. Jos voittaja haluaisi nimensä julkisuuteen, siitä vaan. Mutta suurimmat veronmaksajat tuskin tulisivat kovin mielellään esiin. Kuka nyt omaa pelaamistaan viitsii mainostaa.

Sarjatulta

Olipahan armeijaan kutsuttuna muuan rauhalliseksi mieheksi tunnettu savolainen, jolla ei koskaan tuntunut olevan kiire minnekään. Taisteluharjoituksessa hän verkalleen huusi: "Laakaas." Tuostapa ärtyi kersantti miestä vähän moittimaan:"Perkele, sotamies. Täällä ollaan nyt taisteluharjoituksissa ja täällä ammutaan vihollisia. Laukaus silloin, toinen tällöin ei kukista vihollista. Reippaampaa tulta, sotamies, saatana!"
Ja kuuluipa kohta mättään takaa rauhallisesti ja leppoisalla äänellä:"Par laakaasta."

Kuka osallistuu lamatalkoisiin?

Pöytä oli täynnä voileipiä, päällä kurkkua, makkaraa, juustoa, tomaattia. Oli alkamassa köyhän perheen talonkattaustalkoot. Ruokaa oli, juomaa oli, viesti oli välitetty, talkoolaisia odotettiin. Mutta vain yksi tuli. Yksi hyvä mies tuli ja tuon miehen muistan aina. Tuo mies teki kaikki talkooväelle suunnitellut työt ja hyvin tekikin eikä suinkaan syönyt pelkästään leipiä.
Nyt pidetään taas köyhän perheen talkoita. Suomi on hätää kärsimässä ja yleinen kutsu talonkattaustalkoisiin on taas kiirinyt ympäri valtakunnan. Pöytä on täynnä voileipiä: kurkkua, makkaraa, juustoa, tomaattia. Talkoolaisia odotetaan. Ja kas kummaa, melkein kaikki tulevat. Pihalla on hyörinää ja vilskettä, vasarat paukkuvat ja sahat soivat, maalipensselit sutivat ja harjat heiluvat. Mutta vain kaksisataa on poissa. Kansanedustajilta kysyttiin, voisivatko myös he osaltaan tulla mukaan talkoisiin vaikkapa yhden kesäkuukauden palkan verran. Ei voisi, kun ei se kannata. Mitä hyötyä siitä mukamas olisi, jos pari sataa ihmistä antaisi vaatimattoman roposensa talkoisiin? Ei niin mitään. Parempi olla pois niitä vähiä jakamasta.
Minä en nyt muista, ketä näissä talkoissa on mukana, mutta tulevana keväänä varmaankin muistan, ketä niissä ei ole. Äänestämättä jättäminen on kansalaisoikeus. Se on osa demokratiaa. Ja jotenkin tuntuu, että siinä asuu myös suuri viisaus.

Hajumuisti saattaa paljastaa petkuttajan

Minulla oli vuosikausien ajan tapana käydä sukulaisten ja tuttavien luona joulupukkina. Aikamoiseksi ammattilaiseksi kehityin yrittäessäni varjella paljastumistani. Lapset ja aikuisetkin ovat tarkkoja veijareita jouluaattoisin ja yrittävät etsimällä etsiä pukista jotakin tuttua ja paljastavaa yksityiskohtaa: silmälaseja, ääntä, sormuksia, kelloa, kenkiä, kuka mitäkin. Nyt minulla on toinen joulu ilman tuota joulupukin tointa ja vähän olen haikealla mielellä. Toisaalta on rauhallista aloittaa aattovalmistelut aivan omaan tahtiin ja oman kodin toivein ja mieltymyksin.
Korvasipa minut sitten sukulaisperheessä uusi pukki viime jouluna, kolkutti ovelle ja astui ääni pukkimaisesti möristen sisään. Juoksivat lapset iloisina vastaan, mutta totesivat heti käteltyään: "Tuo mikään pukki oo. Olli se on. Haisee aivan mönkkärin pensalle." Niinpä. Olli on moottorimiehiä ja sen tietävät kaikki.

Joulukuusi omin käsin

Kun on nuori, voi luottaa vaikkapa vain omiin voimiinsa. Sanotaan, että usko voi siirtää vuoria, mutta nuorta kuusta et pelkällä uskolla mukaan saa.
Lähdinpä kerran kauan sitten kuusen hakuun tuttavaperheen metsään. En ottanut kirvestä tai sahaa mukaan, kun oletin talossa väen olevan kotosalla ja sieltä kuusenkaatovälineen löytäväni. Oli kuulaan kirpeä pakkaspäivä. Jouluaattoa edeltävä päivä kimalteli häipyvässä auringossa, puut seisoivat jähmeinä valkoturkissaan kuin teräsjäiset patsaat ja hanki kirahteli kimeästi askeleen alla.
Koputin ovelle ja odottelin jonkun tulevaksi avaamaan oven. Talo oli aivan hiljainen eikä siitä elävöitynyt. Liiteristä en sahaa tai kirvestä löytänyt. Lie isäntäväki ne sisälle talteen ripustanut. Olin kuitenkin kävellyt pitkän matkan enkä aikonut ilman kuusta kotimatkalle lähteä, vaan suuntasin kulkuni lähimetsään mieleistäni katsomaan. Siinä se seisoi yksinäisenä mukaani lähtemäisillään.
Tartuin kuuseen nuoruuteni kaikella voimalla ja taivutin puoleen ja toiseen. Kuusi ei tuskastaan huolimatta päästänyt ääntäkään. Vääntelin sitä, murjoin, puistelin, käänsin ja kiersin. Lunta oli metsässä puolisen metriä, mutta pian paistoi paljas maa kuusen ympärillä ja taistelun jäljet hirvittivät jo minuakin. Katsoin ympärilleni, näkikö lohdutonta tointani kukaan. Kimalteleva pakkashöyry ympäröi minua, ja katoavan auringon viimesäteet värittivät höyryn sinisen välkkyväksi vaaleaksi verhoksi kuin jäätymässä olevan kosken viimeiseksi henkäykseksi ennen katoamistaan hyisen panssarin alle.
En aikonut antaa periksi parimetriselle kuuselle, vaan jatkoin silmitöntä hyökkäystä sen juurta vastaan. "Pakko se on voiman edessä!" Mutta puolituntisesta taistelusta en saanut kuusessa aikaiseksi minkäänlaista väsymisen merkkiä, en jälkeäkään sen ruskeaan tyveen. Minut oli täydellisesti lannistettu tuon joulupuun juurelle.
Sinä jouluna kotonani oli hyvin pieni ja vaatimaton kuusi. Mistä se sinne haettiin, en enää muista. Mutta tuo ylväs ja periksiantamaton vastustajani lienee vieläkin pystyssä ja katsoo tätä joulua jo huomattavan korkealta kuin omaa metsäänsä vartioisi. En ole sille katkera. Se oli minua vahvempi ja nyt se on jo käsin voittamaton. Seisköön siis.

Harrastukseni on naisten alushousut;-)

Joskus minua ärsyttää, mutta useimmiten kuitenkin kiehtoo tämä suomenkielen loogisuus tai epäloogisuus. Kun joku sanoo, että hänen harrastuksensa on jääkiekko, tuo kuulostaa ymmärrettävältä ja varsin loogiselta. Hän siis pelaa tai valmentaa tai katsoo telkkarista tai peräti paikanpäällä kaukalon reunalla jääkiekkoa. Kun joku ilmoittaa harrastuksekseen lentopallon, hän mitä ilmeisimmin vain pelaa lentopalloa. Kovin moni ei katsojana harrasta lentopalloa.
- Harrastukseni on villasukka.
Hmmm. Mitenkähän minun tulisi suhtautua tuollaiseen ihmiseen.
- Minun tärkein harrastukseni on naisten alushousut.
Hmmmm. Soitanko heti poliisille? Vaimolle olisi ainakin hyvä tuosta juoruta. No en soita enkä juorua. Olen vain kansalaisopiston aulassa lukemassa tulevista kursseista:
"Villasukkien neulomiskurssi alkaa 15.1. Nyt puikot heilumaan. Tervetuloa."
"Naisten alushousujen ompelukurssi käynnistyy helmikuun alussa. Vielä muutama paikka vapaana. Hinta vain 17 euroa. Sis. materiaalit." Siinä olisi uutta harrastusta kaipaavalle ihan kelpoja vaihtoehtoja.
- Mitäs harrastat?
- Naisten alushousuja.
- Aha. Täytyykin tästä jo lähteä. On ollu vähän lapset kipeinä...

Vähän jos rukkais

Siihen aikaan, kun kelloissa ei yleisesti vielä ollut elektronisia tai digitaalisia koneistoja, kahviloissa ja matkahuolloissa istui miehiä, jotka ymmärsivät tavallista kansaa paremmin ajankulun mittauksen ongelmat. Kelloja tutkittiin, kiviä laskettiin ja merkkejä vertailtiin. Jos näväs nyökkäsi, ei kellosta enää tainnut kunnon peliä saada taitavinkaan seppä. Mutta tosi taitava ja käsistään kätevä saattoi rukata kellon niin tarkaksi, ettei viikonkaan kuluttua voinut sanoa sen edistävän tai jätättävän.
Hankittiinpa tuohon aikaan Suomeen viralliseksi aikamerkiksi atomikäyttöinen kello, ja tieto tuosta todella tarkasta ajannäyttäjästä saapui verkalleen tai ehkä aivan ajallaan myös matkahuollon kellonvaihtajille. Sanottiin, että tuo atomikello näytti niin tarkkaa aikaa kuin se ihmisen luomalla koneella tai laitteella oli siihen aikaan mahdollista. Kello jätätti/edisti vain yhden tuhannesosasekunnin vuodessa eli kokonaisen sekunnin tuhannessa vuodessa. Tuosta tiedosta pettyneinä miehet miettivät: "Vähän jos rukkais, jopa sais tarkan kellon."

Hyvin rajattu ihminen

Sanotaan ihmisen kehittyvän, kun se oppii ymmärtämään ja hyväksymään ennen vastustamiaan asioita. Sanotaan ymmärryksen laajentuvan, kun ihminen oppii antamaan tilaa itselleen ennen niin vieraille ajatuksille. Hmmm. Ihmiselämä on kuitenkin vähän kuin markkinatori: kun kaikille huudat, ei kukaan pysähdy tai jos kaikille haluat tarjota halvinta, kukaan ei sinua enää usko. Pitää osata rajata markkinat ja tarjota juuri oikeaa asiaa oikeille ihmisille.
Kun oikein tarkasti ajatellaan, ihminen kehittyy, kun se oppii rajaamaan oman elämänsä ulkopuolelle kaiken, mitä se ei hyväksy tai mistä ei pidä. Yleensä kehittymisellä tarkoitetaan sitä, että ihminen on kaikkien muitten mielestä mukava ja sopeutunut ympärillä oleviin järjestelmiin ja koneiston osaksi. Minä ajattelen kuitenkin aina itsekkäästi. Kun minulla on tosi mukavaa, olen kehittynyt melkoisen pitkälle. Olen oppinut olemaan murehtimatta kaikkia maailman syntejä ja toisten vaikeuksia, kun nuo asiat sinällään eivät minua jalosta. Kun ojentaudun illalla nukkumaan, suljen silmäni ja ajattelen mukavia asioita ympärilläni. Olen kehittynyt, kun voin nukahtaa rauhallisesti vapauttavaan ja rauhalliseen uneen. Miten minä mukamas olisin kehittyneempi, jos koko yön pyörisin sängyssäni ja miettisin maailman tuskaa ja kurjuutta ja köyhyyttä, väkivaltaa ja sotia, kidutusta ja rääkkäämistä, tulvia ja myrskyjä ja maanjäristyksiä, myrkkykäärmeitä ja malariaa.
Kerran muuan pikkupoika avasi kameran, katsoi sisällä olevaa filmiä ja sanoi: "Ei oo vielä kehittyny." Filmi on kuin elämä tai ihminen: pitkä nauha, jossa on kaikki hyvät elementit, kuvat, muistot. Mutta yksittäinen kuva on kehittynyt, selkeä, yksinkertainen, yksilö. Ja se on rajattu.
(Eihän se oikeasti ihan noin mene, mutta ihanteellisimmillaan voisi mennäkin) Vai meneekö sittenkin;_)

Mies seisoo keskellä toria

Torin keskellä seisoo mies ja toria reunustaa tuhatpäinen ihmismassa. Kaikki tuntevat torin keskellä seisovan miehen.
- Vittumainen mies.
- Mies parhaasta päästä.
- En pahaa sanaa voi tuosta sanoa.
- Joka paikassa päällepäsmärinä.
- Tien tukko koko ukko.
- Sairaan epäluuloinen ja varsinainen kyylä.
- Minä rakastan tuota miestä.
- Tuon on meijän iskä. Täys paska. Vaihtaisin, jos voisin.
- Sanon isäksi. Rakastankin. Joskus aika paljon.
- Ei siltä sananvuoroa saa, saatanalta.
- Köyhä se on, mutta yrittää esittää rikasta.
- Ei siihen pääse käsiksi. Se on niin kuin iilimato: syö salaa säärestä.
- Jos joku apua tarvitsee, varmasti auttaa ja pitää ihmisenä.

Yksi ihminen voi olla tuhansissa erilaisissa vaatteissa tai kuin keisari kokonaan ilman. Yksi näkeminen tai kokeminen antaa meille uskomattoman täydellisen vastauksen lopuksi elämää: minä tunnen tuon miehen ja se on justiinsa sellainen.
Torin keskellä seisoo mies ja ympärillä kuhisee tuhatpäinen massa. Mies lyö maahan rautapaalun, kaataa sen ympärille betonia. Muutaman minuutin kuluttua rautapaalu seisoo lujana jähmettyneen betonimassan keskellä kuin oikea mies keskellä toria.

Äiti. Rakastan sua. Joskus.

Eilen näin asiakkaani työpöydän tietokoneen näytöllä pojan käsialalla kirjoitetun viestin: "Äiti. Rakastan sua. Joskus."
Minä en ole ennustaja enkä näe tulevaisuuteen, mutta hyvin varmasti uskallan sanoa, että tuolla pojalla on paljon valoisia hetkiä elämässään.

Kaksi miinus yksi on yksi

Kouluaikana minulla oli kaveri, karjalaisista vanhemmista hänkin, ortodoksi niin kuin minäkin. Nivalan yhteiskoulun vuosikertomuksessa oli maininta myös oppilaiden uskonnosta
- evankelisluterilaisia 658
- ortodokseja 2
- muita 1
Kaverini Nasko ja minä olimme ne kaksi ortodoksia ja van der Doesin Maija tuo muita 1. Minulle ei koskaan ole täysin selvinnyt Maijan ykkösen syy. Mikä lienee. Joskus oli kieltämättä leuhka olo: oltiin vähän erilaisia. Hyvin erilaisia olimme usein kevät- ja syyskirkkojen aikaan, jolloin uskomme ei sallinut meidän lähteä muiden mukana kirkkoon, vaan menimme mieluummin Mari-Baariin tupakoimaan. Meillä oli kansalaisoikeutena harjoittaa omaa uskoamme parhaaksi katsomallamme tavalla.
Nyt meitä on enää yksi. Tänään aamusella luin paikallislehteä ja siinä oli kuolinilmoitus: Esko Mitrunen, Mitrosen Nasko. Jos vielä olisin tupakoinut, tupakka olisi kirvonnut kädestä. Muistin, miten paljon me nuorina olimme yhdessä, samoissa porukoissa, samassa luokassa, samasta heimosta, vähän erilaisia. Ja miten vähän meillä sitten aikuisena oli yhteistä saalista, yhteistä jakamista. Maailma ja elämä kuljetti Eskon autotehtaalle ja unohti minut tänne synnyinsijoille. Näimme joskus, harvakseltaan. Koskaan ei muisteltu nuoruuden päiviä. Tai ehkä joskus. Mutta kun aamulla näin tutun nimen, tutun symbolin, ortodoksiristin, tunsin aivan selvästi kadottaneeni jotakin, menettäneeni, unohtaneeni. Ortodokseja kaksi. Niinpä. Kovin on helppo laskutoimitus: kaksi miinus yksi on yksi.

Miten Jeesukset eroavat?

Miten eri kirkkojen Jeesukset eroavat toisistaan? Tuohon en oikeastaan osaa vastata. Harmillista, että en osaa. Ainoa asia, josta minulla on ainoastaan aavistus, on Jeesuksen syntymän ja kuoleman arvottaminen luterilaisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Valtakirkon väki juhlii kovin mielellään Jeesuksen syntymää, ja joulusta onkin tullut oikea karnevaalien karnevaali. Ortodoksinen kirkko taas on sen verran kärsimättömästä väestä kasaantunut, ettei malta vuotta kuluttaa kuin pääsiäiseen ja pitää silloin suurinta juhlaansa: "Kristus nousi kuolleista. Totisesti nousi."

Mutta pari vastausta tiedän aivan varmasti kysymykseen, miten Jeesukset eroavat.
- Lähden käymään kotona. Moi vaan, kaimani Jesus.
- Sinä senkin ryökäle oletkin hetero. Hyvästi, Jesus.
Nuo dialogit on poimittu suoraan Santiagon kadulta.

;-)

Maailman viisainkaan ei pysty

Olen kuullut uskovaisen sanovan: vain Jumala (Allah) on täydellinen. Liekö hänkään. Lukemieni kirjojen ja kuulemieni kirkonoppineiden perusteella ei hänkään ole täydellinen. Jumala olisi täydellinen, mikäli hän ei itse rikkoisi antamiaan käskyjä vastaan. Älä tapa!
Rakennamme karsinoita ja noihin karsinoihin lajittelemme toisemme: tavalliset, älykkäät, typerykset, vammaiset, kuurot, sokeat, mustat, keltaiset, valkoiset, rikolliset, moottoripyöräilijät, stripparit, huorat, pelipojat... Ja me lajittelijat pidämme itseämme muita parempina. Arvostamme osaamisemme ja taitomme ja statuksemme toisten yläpuolelle. Kaikkein korkeimmalla lienevät joko suurten valtioiden päämiehet tai maailman älykkäimmät ihmiset: Einsteinit, Hawkinsit, Gatesit, Virtaset, Lipposet... Ja alimmalla tasolla ovat sitten... Niin. Kuka siellä sinun mielestäsi on?
Olipa siellä sinun tai minun mielestäni kuka tahansa, maailman kaikki viisaimmat ihmiset yhdessäkään eivät voi rakentaa niin etevää robottia, että se kykenisi edes siihen meidän alimmalle tasolle asettamamme yksilön alkeellisimpaankaan toimeen: ajatteluun, tuntemiseen, rakastamiseen, hyväksymiseen, välittämiseen.
Olisikohan meidän syytä avata nuo karsinat ja asettaa arvostukset uuteen järjestykseen? Vai onko tuo sellainen asia, ettei siihenkään pysty edes maailman viisain?

Keijun kanssa putkiremppaa

Murteet saavat aikaan monenlaisia huvittavia tapahtumia ja kommelluksia ja hämmästyksen aiheita. Saapuipa kerran nivalalaiseen perheeseen helsinkiläisvieras, joka pitkään ihmetteli paikallisten asukkaiden erinomaisia suhteita keijuihin ja menninkäisiin. Hänen autostaan oli matkalla irronnut pakoputki ja vieras valitteli asiaa kyläpaikan rouvalle ja kyseli, josko tämä tietäisi ketään kätevää miestä vikaa korjaamaan.
- Minäpä pyyvän keijua appuun.
"Jaha, just",ajatteli vieras hämmästyneenä. Että henkimaailman hommiako onkin näissä kylissä pakoputkiremontit ja pikkukorjaukset. Että eipä sitten muuta kuin keijujen ja menninkäisten kanssa remonttia tekemään.
Vaan eipä aikaakaan, kun jo tuli nuori ja reipas naapurinmies hitsauslaitteiden kanssa pihamaalle valmiina palvelemaan vierasta.
"Keijo tuosta naapurista, terve. Että pakoputki irti."

Puuma ja...ja...ja...ja

...hissi. Tuli televisiosta uutisena tai vakavien uutisten kevennyksenä, että jossakin päin Espanjaa oli rakennettu lomakylä irti maasta: ei kuuhun, vaan puuhun. Siellä asui mies ja nainen lomallaan muutaman metrin korkeudella puussa noin kolmenkymmenen neliön mökissä. Ruoka nostettiin köydellä mökkiin ja sinne kiivettiin...niin sinne kiivettiin. Mutta alas mökistä ei tarvinnutkaan kiivetä tai kilimuta ja könytä eikä pudotakaan, vaan alas ajettiin mukavasti hissillä. Oli siis puumajahissi.
Laitahan silmäsi kiinni ja kuvittele taas tuotakin sanaparia. Puumajahissi. Kyllä siitä tulee melkein väkisin puuma ja hissi. Nivalan ja Pohjois-Pohjanmaan murteella sanotaan: "Linija-autopysäkillä seiso hirviä mummo." Eteläsuomalainen kuulee tuon: "Bussipysäkillä seisoi hirvi ja mummo." Kumpi ompi oikeassa, riippuu aivan siitä, mitä siellä pysäkillä loppujen lopuksi seisoi. Kun puisen kerrostalon sähköpääkeskuksen pääsulake palaa, seisoo talossa puumajahissi. Mutta voi siellä seisoa myös puuma ja hissi tai puu, maja, hissi ja kenties jotakin muutakin. Ehehhehhe.

Nodotusta

Nodotuksen täytyy olla jotakin jännittävää, mukavaa, hauskaa, miellyttävää, huvittavaa, positiivista. Ja jotenkin se liittyy aina jouluun. Nodotus naurattaa, saa tontut liikkumaan ja tanssimaan, kuusenalukset täyttymään lahjoista. Nodotus saa kynttilät syttymään ikkunoilla ja kuusien oksilla. Se istuttaa pukin penkille ja saa lapset hänen syliinsä tummilla silmillä arasti katsomaan.
Hyvää joulunodotusta sinullekin. Oli se sitten mitä hyvänsä.

Yhden miehen talvisota

Viime yönä, 1.12.2009 vihollinen aloitti pommituksen kello 05.01 vain vajaa vuorokausi sodan julistuksen ja ensimmäisten tykinlaukausten jälkeen 70 vuotta myöhemmin. En kuullut pommikoneiden jylinää, en maahan iskeytyvien rautajärkäleiden kumahduksia, en katkeilevien puiden tai kaatuvien seinien ryskettä. Sähköt kuitenkin katkeilivat, ja sähkömittari naksui ja laitteiden merkkivalot sammuivat ja syttyivät välkähdellen taas. Valvoin. Ajattelin. Mietin. Tein vastahyökkäyksen. Asetuin puolustusasemiin. Katsoin periskoopilla, näkyikö vihollisen linjoilla liikettä. Painoin pääni juoksuhaudan pohjalle. Nousin ylös. Tyhjensin ajatukseni ja terästäydyin.
Olen yrittäjä. Minulla ei ole vakituista tuloa, ei palkkaa, ei lomarahaa, ei palkallisia vapaapäiviä. Minulla on joka päivä uusi haaste: tyhjä paperi, joka pitää täyttää ja päivän päätteeksi se on vielä myytävä asiakkaalleni, jonka olen saanut ensin kilpailtuani siitä muiden saman alan toimijoiden kanssa.
Pommitus päättyi klo 6.45, kun kello soi ja solmittiin valoisan ajan välirauha. Vihollinen oli vetäytynyt omien linjojensa taakse. Meillä olisi päivä aikaa neuvotella pysyvästä rauhan tilasta. Kuka on vihollinen? En tiedä. En ole häntä koskaan nähnyt päivänvalossa. Yhden miehen talvisotaa käydään yön ensimmäisinä ja aamun varhaisina tunteina säkkipimeässä aistit valppaina ja lihakset kireinä valmiina syöksymään joko kimppuun tai väistämään ylivoimaista vihollista. Mutta periksi ei anneta koskaan eikä karkuun juosta. Ei koskaan, vaikka mahassa olisi enemmän happoa kuin Ollin kolassa. Röyh. Ja taas mennään.