Kahden kerroksen väkeä

Tänään jaan ihmiset kahteen kerrokseen. Ensimmäisessä kerroksessa asuvat ne, jotka tekevät, suunnittelevat, johtavat, rakentavat, viihdyttävät, soittavat, laulavat, hauskuuttavat, panevat itsensä likoon, asettuvat alttiiksi, nöyrtyvät, saavat moitetta tai joskus harvoin myös kiitosta. Ja toisessa kerroksessa viettävät leppoisia päiviä ne, jotka arvostelevat ja ilkkuvat vahingolle, mutta eivät tee asioiden eteen mitään. Eivät he muista kiittää silloin, kun joku on tehnyt heille hyvää. Eivät muista sanoa kohteliasta sanaa silloin, kun siihen olisi aihetta. Mutta kun joki kuivuu veneilyreitin alta, alkaa hauskuus ja ilonpito toisessa kerroksessa. Kun sähköt katkeavat kesken konsertin, löydetään toisessa kerroksessa heti syyllinen sähkömiehestä. Kun kaupunki investoi, rahaa tuhlataan ja heitetään susille. Ja jos kaupunki ei investoi, ei yritetäkään kehittää, vaan jätetään kaikki asiat oman onnensa nojaan. Ensimmäinen kerros ei osaa tehdä mitään oikein. Ei koskaan.
On vain kaksi tapaa keittää kahvia: oikea ja väärä. Ja jokaisessa talossa on vain kaksi kerrosta: ensimmäinen ja toinen. Tunnen muutaman miehen ja naisen ensimmäisestä kerroksesta, mutta hissittömään toiseen kerrokseen on aivan valtava tunku. Siksi talot aina heiluvatkin, mutta onneksi harvoin kaatuvat. Se taas saattaa johtua siitä, että alakerran asukkaat pitävät seinät pystyssä vaikka väkisin.

Onni tuntuu syvällä

Onni on siitä mukava tunne, että se tuntuu hyvältä. Ja se tuntuu syvällä. Eikä sitä tarvitse selittää.

Olen epäilemättä parempiosainen

"Tuon näkönen mies saa aina naisen ku naisen." Noin sanoi Luomaan Hente Kassun musiikkikaupan levyhyllyn ääressä. Kädessä oli Michael Jacksonin uusin älppäri. Katsoin kuvaa ja olin samaa mieltä: musta, kaunis, ja kohtalokkaan näköinen nuorimies kiharaisine hiuksineen sulaisi naisen sydämeen kuin suklaa kesähelteellä farkkujen taskuun. Tiesin laulajan nimen ja muistin viiden veljeksen poikakuoron: Jokisen viitoset (suomentajan huomautus). En ollut silloin kateellinen Michaelille, koska minulla oli uusi, suuri rakkaus ja elin elämäni onnellisia hetkiä. Ja Michael oli niin kaukana suuren meren toisella puolella arjen ulottumattomissa.
Vuodet kuluivat ja laulaja vaaleni ajan saatossa kuin monille muillekin muistoille käy. Hente muutti jonnekin etelään. Musiikkikauppias kuoli ja haudattiin.
Eilen illalla poikani ilmoitti minulle: Michael Jackson on kuollut. Makasin sängyllä rakkaudesta raukeana sen saman naisen kanssa, jonka seurassa ensimmäisen kerran tutustuin juuri kuolleeseen popin kuninkaaseen.
Niin ne vuodet menevät. Taakse on jäänyt paljon muistoja, kuvia mieleen ja albumiin. Yhdessä elettiin tavallaan kaikki me tarinan ihmiset. Toiset lähtevät, toiset jäävät vielä hetkeksi.
Sen näköinen mies sai varmaankin aina naisen kuin naisen, miksei miehenkin. Mutta en ole vieläkään kateellinen. Minulle sattui kaikesta päätellen hiukkasen parempi osa - epäilemättä.

Poliisin nenän alla nauhat kiinni

Poliisiauto pysähtyi kahvilan eteen ja pari rotevaa poliisimiestä astui ulos kesäaurinkoon. Toinen riisui luotiliivinsä ja heitti sen auton etupenkille. Sitä ei kai tarvinnut aivan välttämättä tavallisella aamukahvireissulla pikkukaupungin uneliaassa keskustassa yllään pitää. Kuitenkaan.
Istuttiin kahvilan terassilla ja nautittiin keskikesän paahtavasta auringosta, kuumasta kahvista ja pehmosämpylästä. Juteltiin niitä näitä, kun poliisit tulivat seisomaan pöydän viereen. Olivat tulleet saattamaan vanhempaa konstaapelia eläkkeelle, kertoivat. Odottivat siinä seisoskellen miestä saapuvaksi jostakin. Sain idean. Mitenkähän kauan juoru kulkee kymmenen tuhannen asukkaan kaupungissa ennen kuin se on kiertänyt koko ympyrän ja minäkin kuulen siitä? Niinpä istahdin poliisimiesten jalkojen juureen ja nojasin polviini. Molemmat tietysti katsoivat minua hämmästyneenä ja ehkä joku kadulla ajanut autoilija tai pyöräilijä tai kävelijä näki tilanteen myös. Toivottavasti. En sitä ehtinyt tarkistaa, kun itse nojasin rintaa polviin. Tilanne oli ohi muutamassa sekunnissa. Ihmissilmä on kuitenkin nopea, ja nähdyn kuvan siirtyminen silmistä aivojen käsittelyyn kestää millisekunteja. Lopun hoitaakin sitten mielikuvitus. Nähty on aina totta, mutta kun kuva piirtyy muistiin ja aivot alkavat sitä kuvaa pian analysoida, merkitykset syntyvät katsojan päässä, ajatuksissa. Toinen näki minussa sairaan miehen, toinen humalaisen, kolmas jotakin muuta. Poliisit näkivät vain miehen, joka sitoi kengännauhojaan.

Tiedon lähteillä

Vuosi 1985: tutkielma on valmis. Loppuun on kirjoitettu lähteet. Alla on vain tökerö lyhennelmä melkein kolmen sivun mittaisesta lähdeluettelosta.

Otavan iso tietosanakirja 1979. Hevonen. s. 2072
Sanomalehti Kaleva. Osmo Viitala. 1978. Hevosten hoito aamupäivällä. s. 17
Suuri Suomalainen Tietosanakirja 1972. Hevonen, kavio. s. 1402
Kirjaan sisältyvä artikkeli
Mäkelä, P. 1978. Hevonen - ystäväni. s. 65-67
Pro-gradu-tutkielma
Hämäläinen, H. 1982. Kaviouralla. Haapajärven maatalouskoulu. Opinnäytetyö

Vuosi 2009: tutkielma on valmis. Loppuun on kirjoitettu lähteet.

KVKG=katoinvittukaikkigooglesta

Kyllä maailma kehittyy. Tuon huomasin taas eilen, kun tarkistin blogin tekstiin lehmän pötsiasiaa. Kävelin ensin kirjahyllylle ja katsoin suuresta, hyllyn täyttävästä tietosanakirjasta. En löytänyt kummallakaan hakusanalla asiasta mitään. En löytänyt viisautta hakusanalla lehmä enkä hakusanalla pötsi. Melkein 20 kappaletta noin kuuden senttimetrin paksuista kirjaa vailla tärkeää tietoa. Menin sitten googleen ja löysin aivan kaiken etsimäni. Hmmm. Mitäs, jos menee sähköt vaikkapa viikoksi? Ei riitä edes pötsissä märehdittävää niin pitkäksi aikaa.

Syökö se lehmä lintua?

Leuat jauhavat puolelta toiselle ja vihreä ruoho muuttuu vihreäksi, mesiseksi massaksi ja lumpsahtaa pötsiin kuin lättytaikina muhimaan ja odottamaan paistinpannun viimeistelevää voimaa. Lehmä on kasvissyöjä, kasvinsyöjä siis. Mutta eilen illalla minut herätti kuovi aivan toisiin aatoksiin. Jos olen seuraavassa asiassani aivan väärässä, en aivan varmasti ole pahoillani hellävaraisesta oikaisusta.
Kuovi lensi peltoaukean yllä hätäisen oloisena ja huusi kuovin huutoaan, kimeää ja voimakasta. Se laskeutui pellolle ja askeltakaan ottamatta nousi takaisin siivilleen ja alkoi lentää kehää. Pellolla oli hetki sitten kulkenut traktori ja leikannut talteen kesän ensimmäisen viherrehusadon. Pelloilla on tähän aikaan vuodesta linnunpesiä ja luulenpa, en siis tiedä, että myös tuolla pellolla oli kuovinpesä poikineen, jotka odottivat vain kasvun tuomaa voimaa ja sitä myötä ilmaa siipien alle. Taisivat nuo poikaset murskautua rehun sekaan lehmien ruuaksi. En ole koskaan nähnyt lehmän syljeksivän, joten mitä ilmeisimmin sen on syötävä aivan kaikki, mitä rehun mukana sille annetaan: linnut, sammakot, hiiret, myyrät, rotat, piisamit, siilit...
Uskotko sinä evoluutioon muuallakin kuin harrikan moottorissa? Uskotko, että luonto hoitaa lopulta lehmälle sekä märehtimiseen sopivat jauhinhampaat että lihansyöntiin ja linnunpaloitteluun sopivat, terävät kulmahampaat? Olisipa hauska nähdä lehmä muutaman tuhannen vuoden kuluttua. Sen hymy saattaa olla valloittava. Uskotko evoluutioon? Kuvittele silloin märehtivä susikoira ja raateleva lehmä samaan nahkaan kesäiselle laitumelle tai kolkkoon parteen. Enpä tahtoisi olla lomittajan housuissa.

Skydiver never dies

Minulta kysyttiin, mistä unelmoin, mitä haluaisin joskus tulevaisuudessa tehdä. Haluaisin hypätä lentokoneesta. Harrastin laskuvarjourheilua joitakin vuosia sitten, mutta sitten harrastus jäi. Kävin Oulunsalossa pääasiassa, mutta myös Ylivieskan lentokenttä oli meidän hyppääjien vilkkaassa käytössä. Meillä oli myös oma track-joukkue 4H (terveisiä vaan neljähooharrastajille, että on sitä luomua minussakin hiukkasen). Tuossa joukkueessa hyppäsivät Heikki Hautala, Antti Hantula, Hannu-Pekka Havisto ja minä, Hannu Hartikainen. Muistelen, että jonakin pääsiäisenä 4H voittikin jonkin leikkimielisen kisan Oulunsalossa. Ja vaikka ei olisi koskaan voittanutkaan, mukavaa meillä oli.
Ystäväni pyysi minua laskettelemaan. Sanoin, että se on minulle liian vaarallista puuhaa. Miestä nauratti, kun tiesi laskuvarjoharrastuksestani. Vai että vaarallista. Minusta on vaarallista kaatua satasen vauhdista kovalla maalla sukset jalassa ja sauvat kädessä, mutta ei vaarallista pudota 200-300:a lentokoneesta. Ajattele itse.
Ajan moottoripyörällä näin kesäisin lähes päivittäin. Ajoin moottoripyöräkortin siis 16-vuotiaana. Ajelin lainapyörillä, kunnes sitten reilusti parikymppisenä ostin oman ensimmäisen pyörän. Sitten pidin pitkähkön tauon ja nyt taas olen palannut hyvän harrastuksen pariin. Mukavat asiat vaan ovat sellaisia, että niistä voi unelmoida ja haaveilla läpi elämän. Ihan kaikkea ei varmaankaan tarvitse kokeille elämänsä aikana tietääkseen, mistä pitää.
Muutamia vuosia sitten menin liitovarjokurssille ja lensinkin muutaman lyhyen lennon, mutta en jäänyt koukkuun tuohon varsin miellyttävään lajiin. Pelkään lentämistä. Ja pelkään korkeita paikkoja. Mutta laskuvarjolla hyppäämistä en pelkää. Se on mielestäni kaikista ilmailulajeista turvallisin (en tunne tilastoja). Joku on kysynyt minulta, miksi jättää toimiva lentokone kesken kaiken, mutta sen verran tilastoja olen minäkin lukenut, että nousu ja lasku ovat lentämisessä niitä vaarallisimpia vaiheita. Siksi on hyvä puolittaa tuo riski poistumalla vielä lentävästä koneesta.
Moottoripyöräily muistuttaa paljon laskuvarjohyppäämistä. Siinä ilmavirta liikuttaa sinua ja voit vaikuttaa ilmanvastukseen omalla vartalollasi. Vain muutama neliösentti kumia yhdistää maahan.
Skydiver never dies. Ei ainakaan ihmisen sielusta. Ja koska unelmoin aina hyppäämisestä, ajan moottoripyörällä. Sillä pääsen ilmavirtaan omalta pihalta eikä tymä haittaa.

Isästä mallia

Ajoin kahdeksankympin alueella kahdeksaa kymppiä moottoripyörällä ja minun ohitseni ajoi henkilöauto, joka oli täynnä lapsia. Takapenkillä oli ehkä neljä lasta, takapenkkien takana pari ja etupenkissä istuvan äidin sylissä turvatyynynä se kaikista pienin. Isä tupakoi ajaessaan, mutta ikkuna on sentään auki. Haistoin tupakan hajun, koska ajoin avokypärä päässäni.
Tulimme stop-risteykseen. Isä hiljensi vauhtia, mutta ei pysähtynyt, vaan jatkoi matkaa ja lapset vilkuttelivat iloisina autosta. Näin siirtyi miehen malli isältä pojalle ja varmaan tyttärellekin. Ohi vaan ja stopista läpi. Iskä ei noita partanaamamotoristeja pelkää. Eikä lasten tarvitse käyttää turvavyötä äidin sylissä etupenkissä.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi

Miehellä nimeltä Kalevi on kymmenen sisarusta. Yksi heistä on sairas. Se ei ole Kalevi. Mutta Kalevi on ainoa, joka asuu sairaan sisaruksensa kanssa samalla paikkakunnalla. Hänellä on huono omatunto, koska ei tee sairaan sisaruksensa eteen mitään. Muut kahdeksan ovat sairaasta sisaruksestaan kovasti huolissaan ja hädissään, mutta eivät välimatkan vuoksi voi tehdä mitään sairaan hyväksi. Kuka noista yhdeksästä sisaruksesta pääsisi taivaan valtakuntaan, jos tuo kertomus olisi raamatunkertomus? Kuka heistä rakastaisi lähimmäistään kuin itseään?

Valon kanssa onkimassa

Sitä vaan tässä nyt mietin, että jos istuisin mustan aukon reunalla ja näyttäisin taskulampulla valoa aukon yli, tuntuisiko mustan aukon veto samalta kuin kala siiman nokassa. Kun on olemassa voima, joka voi vetää valon kaarelle, se on minun käsitykseni mukaan aivan valtava voima. Kyllä sellaisen jo pitää lihaksissa tuntua. Sitä minä aloin pelätä, että jos musta aukko vetää valon kaarelle, se hemmetti saattaa vetää minut taskulamppuineni aukkoon myös. Tuossa tapauksessa ei liene enää väliä sillä, tuntuuko kaarella oleva valo raskaalta hauiksessa vai ei.

Hyvää juhannusta. Kyllä tämä tästä taas kohta kirkastuu;-)

Kymmenen harakkaa ja varis

Kymmenen harakkaa istui langalla, ja sätkätys oli kova ja kuuluva. Puhuttiin variksesta. Jokainen tiesi siitä jotakin, jokainen oli sen nähnyt, jokainen oli siitä jotakin kuullut ja kaiken kuulemansa kertoi eteenpäin - ja lanka lauloi ja värisi. Harakat eivät varsinaisesti kuunnelleet toisiaan. Jokaisella oli niin paljon omakohtaista kokemusta variksesta, että asiat piti saada julki kuuntelipa toinen tai ei. Oli aamujuorujen aika.
Mustat, pitkät pyrstöt huojuivat ja päät kääntyilivät. Harakat tunsivat itsensä erinomaisiksi jo pelkästään siitä syystä, että ne istuivat samalla langalla ja puhuivat samasta asiasta: variksesta. Varista tosin ei näkynyt mailla, halmeilla eikä se voinut niin ollen sanoa puolustuksekseen yhtään mitään. Toisaalta eipä sitä kenties olisi harakoitten jutut kiinnostaneetkaan. Puhuivat mitä puhuivat. Joutavia enimmäkseen. Puhuivat ilmaa omien lyhykäisten siipiensä alle mokomat.

Tuokaa syyllinen sisään

Tutut kasvot televisioruudussa: epäilty. Ei vangittu, ei syytetty, ei tuomittu. Mutta lopuksi elämää merkitty. Tutut kasvot televisioruudussa: löydettiin myöhään eilen illalla hukkuneena lahdenpoukamasta. Tapahtumaan ei liity rikosta. Tutut kasvot: epäilty, ei vangittu, ei syytetty, ei tuomittu - kuollut. Mediaa ei voi haastaa käräjille kuolemantuottamuksesta, ei taposta, ei murhasta, ei kidutuksesta. Mutta nykyisin on tullut tavaksi kertoa rikoksesta epäillyn nimi ja näyttää kuvat ja kertoa taustat jo paljon ennen vangitsemista tai oikeudenkäyntiä. Pelkkä epäily riittää.
Minuakin on epäilty rikoksesta. Olin nuori opiskelija ja päätin tulla käymään kotonani viikonloppuna. Kävelin linja-autoasemalta suoraan markettiin ja minua vastaa tuli kaksi poliisia. Poliisit tarttuivat minua käsivarsista ja alkoivat taluttaa myymälän halki ulos autoonsa. Minut istutettiin auton takapenkille ja minun kasvojani verrattiin jonkun muun henkilötodistuksessa olevan miehen kasvoihin. Koko ajan kyselin, mitä tarkoitettiin, mutta minulle ei sanottu mitään. Minua vain katsottiin ja verrattiin. Kunnes sitten toinen poliiseista sai sanotuksi: "Eihän tämä muistuta tätä yhtään."
Matkahuollon vieressä olleen kaupan kassasta oli varastettu rahaa ja ryöstäjä oli pudottanut henkilöllisyystodistuksensa (ehhehhehheheh). Myönnän, etten nuorena näyttänyt kovin sovinnaiselta. Mutta tummat hiukset minulla kuitenkin oli. Ja siinä henkilöpaperissa olevan nuorukaisen hiukset olivat aivan valkoiset. Poliisi oli vähän pahoillaan ja lupasi viedä minut autolla kotiin. Kiitin kohteliaasti. Ajattelin, että äitini ei kovin ilahtuisi, jos tulisin poliisiautossa kotiin olipa syy mikä hyvänsä. Mutta sinä perjantai-iltapäivänä oli kaupassa todella paljon asiakkaita. Jotkut tunsivat minut, jotkut tiesivät vain vähän taustaani. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt loppuratkaisua eli vapahdustani poliisin epäilystä. Kaikki näkivät vain, kun minua kuljetettiin ulos poliisiautoon.
"Tuokin on kuitenkin päässy jaloilleen. Muistan, kun sitä kerrankin vietiin kaksissamiehin poliisiautoon." Ehkä joku muistelee minua noin aina nähdessään. Ehkä jollekin olen aina syyllinen.
Loppulausunto: minua ei ole koskaan tuomittu mistään rikoksesta. Olen elämäni aikana saanut kaksi parkkisakkoa ja yhden rikesakon päin punaista ajettuani (kaikki nämä Kokkolan kaupungissa;-) Silloinkin poliisi sanoi, että lievillä punaisilla tuli muutaman kympin lasku. Ja toiseen parkkisakkoon en vieläkään ole tyytyväinen, kun kuitenkin melko hyvänä piirtäjänä olin muovannut pysäköintikiekon tyhjän kirjekuoren puhtaalle puolelle, mutta tieliikennelain mukaan kiekon pitää olla vain sitä hyväksyttyä mallia. Tuokaa siis syyllinen sisään.

Mihin tarvitaan mainosmiestä

Olen istunut lukemattomissa palavereissa pohtimassa myynnin ja markkinoinnin ongelmia ja etsimässä ratkaisuja kaupankäynnin vilkastuttamiseksi. Olen oppinut, ettei helppoja ratkaisuja ole olemassa, vaan aina pitää tehdä mennen tullen kovasti töitä.
Työvaihe 1: Pitää miettiä ja pohdiskella!
Työvaihe 2: Pitää esittää (rohkeitakin)ideoita!
Työvaihe 3: Pitää saattaa ideat toteutusasteelle!
Työvaihe 4: Pitää toteuttaa harkitusti ja suunnitelmien mukaan!
Työvaihe 5: Pitää seurata, miten toteutetut käytännössä toimivat!
Työvaihe 6: Pitää ottaa oppia kaikista edellisistä vaiheista!
Työvaihe 7: Pitää alkaa suunnitella uutta vanhasta oppien, mutta ei niihin jumittuen!

Puhetta ja höpötystä noissa palavereissa on paljon ja sitä pitääkin olla paljon. Mutta valitettavasti on myös paljon vähättelyä, joka heti ensivaiheessa seuloo ne mahdolliset uudet ja rohkeat ideat. Ja kaikista helpointa on torpedoida ideat, joitten toteuttamiseksi pitää tehdä töitä olan takaa. Ne vain ovat useimmiten juuri niitä hyviä ideoita.
Kävin oopperassa katsomassa Viimeiset kiusaukset. Upea elämys. Lavasteet olivat näyttävät, orkesteri uskomaton ja solistit maailman huipulta. Kuoro lauloi koko körttikansan sydämiin. Oli tehty mahdoton mahdolliseksi. Oli tehty! Oli tehty paljon töitä. Mutta silti katsomossa oli tyhjiä paikkoja. Kysyn, miksi.
Kun amerikkalainen tekee hyvä elokuvan, hän ei oleta yleisön tietävän elokuvan olevan hyvä ilman ennakkoinformaatiota. Ja tuo koneisto on täsmällinen, tehokas ja valtava. Se on hyvin visuaalinen ja luo mielikuvan laadusta, luo mielikuvan elokuvan tapahtumista, näyttelijöistä, lavastuksesta, puvustuksesta... Koneisto näyttää meille elokuvan parhaat kohdat houkuttelevasti etukäteen. Siksi kaipasin tuon mahtavan Nivalan oopperan mainontaan juuri tuota tunnelman luontia. Mutta yleisölle tarjottiin vain pystyssä seisovia puita melkein vuosi. Joku sanoo varmasti, että puut liittyvät lavastukseen. Mutta kun kukaan ei sitä lavastusta ole ennen esitystä nähnyt. Ja vaikka olisikin, kuva ei millään tavalla liity oopperaan. Se on aivan irrallinen elementti. Kuka tietää Paavo Ruotsalaisen elämästä ja viimeisistä kiusauksista mitään. Ei kukaan. Siis oikeasti ei kukaan. Ja kuka tietää oopperan sisällöstä mitään ennakkoon. Ei kukaan. Siis oikeasti ei kukaan. Näin pitää aina ajatella, että kukaan ei tiedä. Siksi visuaalisen viestin pitää myydä tuote. Mihin siis tarvitaan mainosmiestä? Sitä tarvitaan luomaan mielikuva tuotteesta, josta kukaan ei tiedä oikeasti mitään. Kuvittele myyväsi limsakone pelkän appelsiinin kuvan avulla ja sen päälle teksti LIMSAKONE. Paljon sitä konetta varmasti myydään. Mutta tosi paljon jää myymättä. Ja ne myymättömät koneet ovat niitä kalleimpia.

Perkeleelle terveisiä

Puhelinlaitoksen mies kiipesi paaluun, ja alkoi jokapäiväisen leivän tienuu. Vyöllä roikkuivat monenlaiset työkalut: meisselit, pihdit, avaimet, vääntimet, kääntimet, puristimet. Huvikseen mies ei tolppaan raskaiden rautakenkien kanssa nitkutellut. Jotakin asiaa, vikaa tai korjattavaa, muutettavaa tai säädettävää oli. Työasento ei ollut leppoisin, vaikka turvavaljaaseen nojaaminen kävikin hyvin laatuun.
Samaan aikaan oli kirkkoherra aamukävelyllä. Hän katsoi ylös ja näki miehen puhuvan puhelimeen ja samaan aikaan lipesivät miehen pihdit maahan. Kuului isoääninen perkele. Kirkkoherra nosti kätensä torveksi huulilleen ja huusi ylhäällä työskentelevälle miehelle: "Jos saat yhteyden, kerrohan terveisiä." Ja käveli tiehensä.

Sinä olet minun veljeni

Viime päivinä olen pohdiskellut sekä yksikseni että muiden kanssa ryhmääntymistä, kerhotoimintaa, järjestöjä, klubeja. Aamulla tapasin miehen, jota oli pyydetty vapaamuurareihin, mutta jostakin syystä hän ei ollut päässyt alkua pidemmälle. Monet kuuluvat leijoniin tai rotareihin, ja noiden klubien jäsenet puhuttelevat toisiaan veljiksi. Arabialainen sanonta kuuluu: Minä veljiäni vastaan, minä ja veljeni serkkujani vastaan, minä, veljeni ja serkkuni koko maailmaa vastaan. Ja niin edelleen. Arabit ovat kenties aina jotakin vastaan, kun taas meillä sanotaan oltavan jonkun tai jonkin puolesta.
Nämä edellä mainitut velijärjestöt sanovat olevansa veljiensä puolesta tai puolella. Tosiasiassa nuo ovat hyvin löysiä velikerhoja jos sellaisia ollenkaan. Ollaanpahan vain samassa porukassa jostakin syystä. Vapaamuurarit saattavat olla veljeysasiassa hyvinkin tosissaan. Mutta entäs sitten nämä prosenttikerhot eli Hell´s Angels ja Bandidos ja muut vastaavat kerhot? Heillä tuo veljeys kenties on hyvin konkreettista ja tuntuvaa. Veljeä ei jätetä, veljeä ei petetä. Ja veli on aina veljiensä luona turvassa tapahtui mitä tahansa.
Sinä olet minun veljeni. Sinua en jätä enkä petä. Valitse noista kerhosi, joka eniten sinun mielessäsi täyttää tuota uskollisuuden valaa. Valitse. Kun sanot jotakin ihmistä veljeksesi, lupaat olla hänelle kaikki kaikessa. Muuten joudut valehtelemaan.

Puimurikaupoissa tullut

Nivalan meijerin työmaalle joskus menneinä vuosikymmeninä ilmestyi mies Kalajoelta ja kertoi olevansa hyvistä vanhemmista ja uskomattoman mainio työmies: "Tulette vielä yllättymään." Puheenlahjat olivat kuitenkin tekolahjoja suuremmat, vaikka mies kertoi kulkeneensa suuren maatalouskaupan kautta ja siellä tehneensä pitkän ja ansiokkaan työhistorian. Joku kuitenkin tunsi miehen polut tarkemmin ja sanoi tuon päässeen hommiin puimurikaupoissa kaupanpäällisinä. Oli isänsä ostanut sen verran arvokkaan koneen, että otti kauppias siitä hyvästä isännän pojan pariksi viikoksi aputöihin.

Kirkon salajuoni

Niin meni Mitro Repo EU-parlamenttiin, että vaski helähti ja risti kalahti. Tuota asiaa ajattelin eilen jännittää, mutta jännittämättä jäi. Ajeltiin ystäväperheen luokse iltakahville jäähallilla pidetyn oopperan esimaistajaiskonsertin jälkeen. Ruudussa komeili pyöreäkasvoinen Mitro ja päällä luki VALITTU. Sehän oli selvää tekstiä ja hyvin sopii papin päälle moinen teksti. Paitsi että Mitro valittiin, hänestä muokattiin myös ääniharava. Ja siitä se ajatus sitten lähti.
Ortodoksinen kirkko ajoitti mainoskampanjan mainiosti:
1. Isä Mitro asettuu SDP:n sitoutumattomaksi ehdokkaaksi (lehdet kirjoittavat asiasta paljon)
2. Kirkko reagoi ja käynnistää keskustelun eli vaalikampanjan (ja lehdet kirjoittavat vielä enemmän)
3. Kirkko erottaa Mitron papinvirasta (nyt lehdet vasta kirjoittavatkin)
4. Mitro ihmettelee kirkon toimia, mikä herättää lisää kysymyksiä perinteisen ortodoksikirkon koskemattomuudesta (voi hyvänen aika, miten lehdet kirjoittavat)
5. Äänestäjät tulevat heikomman puolelle (minäkin tietysti, mutta muistakin syistä)
6. Mitro Repo äänestetään parlamenttiin
Seuraava mainoskampanjan askel on ortodoksinen kristillinen puolue, mutta miten se tehdään, kun kirkon nimiin ei voi politiikkaa tehdä. No naamiointi on jo alkanut ja seuraavissa eduskuntavaaleissa voimme äänestää jotakin, jonka paidanrintamuksessa lukee: Krisdemorto tai Orkdemo. Kristillisdemokraattiortodoksipuolue tai Ortodoksiset kristillisdemokraatit. Saahan tässä irvistellä omalle kirkolle. Jonkin verran enemmän maksan kirkollisveroa kuin evankelisluterilaiset konsanaan. Eli niinkuin edesmenneellä äidilläni oli tapana sanoa varsinkin lännenelokuvien kapakkatappeluja katsellessaan: "Kaiken se raha tiettää."*)

*)Tiettää ei ole Nivalan murteella tietää, vaan karjalan kielellä teettää.

Kuse rumpuun!

Erään kultasepän tytär täyttää tänä viikonloppuna viisitoista vuotta. Hän saa lahjaksi upouuden, hienon, kiiltävän, modernin, hyvin varustellun, urheilullisen mopoauton. Se on vielä suuri salaisuus, mutta sain tänään aivan itse kurkistaa salaisuuden sisään, jopa istua sen kyydissä ja ihailla sen koreutta ja mukavuutta: radio, lämmityslaite, turvavyöt, nahkapenkit, automaattivaihteet... Aamukahvikaveri ajoi sen kahvilan eteen meidän kaikkien ihasteltavaksi. Ja niin levisi kateus yli pöydän kuin kesäöinen, harsonvalkoinen hallapilvi, ja katkerat muistot pursuivat ilmoille kuin polyuretaanivaahto hirsien välistä.
Ei ollut mitään vastaavaa silloin meillä kenelläkään, kun itse olimme viisitoistavuotiaita. Pahimmillaan ei ollut edes yhtä polkupyörää talossa ja parhaimmillaan oli koko kesän ansioilla hankittu vanha ja raihnainen mopo. Itse muistelin omaa, ensimmäistä itse hankkimaani polkupyörää. Ostin sen viidellä markalla asemamies Mikko Jokisaarelta. Pyörässä oli ikävä vika: se hurttasi eli takarummun rakenteessa oli vika, joka esti vedon välittymisen kettingiltä takarenkaalle. Hammasratas vain pyöri, mutta rengas ei. Se oli harmittava vika semmitenkin, kun pyörä oli aikuisten pyörä, mutta polkija vielä pieni lapsi, jonka piti seisaaltaan yrittää saada hurttaava pyörä liikkeelle. Jossakin vaiheessa veto takertui hammasrattaalta renkaalle ja iloinen matka saattoi alkaa. Mutta sitä ennen oli takarumpu huollettava. Kun ojensin viitoseni Mikolle, hän antoi minulle tärkeän ohjeen. "Se lakkaa kyllä hurttaamasta, kun kuset rumpuun." Niinpä sitten kyykistyin pyörän sivulle, nostin pienen suojaläpän pyöränrummun keskeltä ylös ja tarkasti tähdäten huolsin ensimmäistä kertaa ihan omaa polkupyörääni. Tuosta hetkestä saakka olen ollut kaksipyöräisten vanki tavalla tai toisella. Tosin huollot ovat tulleet vuosien saatossa paljon kalliimmiksi, mutta fyysisesti olen edelleen yhtä lähellä kaksipyöräistäni. Ja joskus vastoinkäymisten sattuessa rankkasateessä tulee mieleen tuo ensimmäinen huoltotoimenpide. Mitähän jos...

Harrikkamiehen habitus

Voodoo Child työntää puisen tikun suoraan tajuntaan, ja tikku pysyy sielussa tanakasti pystyssä elämän loppuun asti kuin heinäseiväs syyskesäisellä pellolla. Kitara on puhunut ja puhuu edelleen itsekseen kuin vanhus kiikkutuolissa: aivan omiaan, mutta itselle mieluisia asioita. Hyvä ystäväni nuoruusvuosilta, Jimi Hendrix soitti tuon lapsimelodian minulle monta kertaa, ja vielä haudan takaa kuulen tuon miehen vääntävän Fenderinsä kielet oikealla kädellä solmuun, miten haluaa. Kitaraansa hän ei itse tehnyt, mutta viritti sen mieleisekseen.
Harrikkamies haroo partaansa tien varressa ja miettii, mitä tehdä. "Ei lupaa mitään. Tänään se ei lupaa minulle mitään." Pyörä ei käynnisty eikä mies ymmärrä, mille pitäisi ryhtyä. Hän tuntee harrikkansa läpikotaisin, jokaisen tuumapultin ja mutterin, laakerin ja tiivisteen. Pyöränsä hän on itse tehnyt. Sitä ei tehnyt kukaan muu. Ja kone käy taas kohta ja kuljettaa miestä maailman ääriin.
Työnnän blugin kitaraan ja polkaisen koneen käyntiin. Born To Be Wild. Sen soitan. Tyrkkään soinnun toisen perään silmät kiinni. Bensa loppuu, kun letku on irti. Laitan kitaran telineeseen ja laskeudun kontalleni pyöräni viereen. Bensiini valuu asfaltille enkä keksi siihen mitään syytä. En huomaa irronnutta letkua. Sulake palaa ja kitara vaikenee. Valot sammuvat ja ihmiset huutavat: "We want more!" Kitaraani en itse tehnyt, harrikkani päälle en mitään ymmärrä. Mutta minulla on soittajan sielu, harrikkamiehen habitus: hammashihna kielien paikalla.

Käännös vasempaan päin

Mistähän johtuu, että armeijassa käännytään enemmän vasempaan, mutta katsotaan taas pääsääntöisesti oikeaan päin? Ja marssiessa oikeasta ei puhuta mitään, vaan tahti huudetaan aina vasemmalle: vasen, vasen, vasen, kaks (tämä on oikea), kolme... Tuo tuli mieleeni, kun ajattelin omaa äänestyskäyttäytymistäni. Minusta ei ole koskaan tullut minkään puolueen miestä. Minunlaistani taidetaan politiikan piirissä kutsua tuuliviiriksi.
Nuorena poikana kävin harvakseltaan kokoomusnuorten kokouksissa ja kävinpä kerran maistamassa alkoholijuomaa oikeistonuorten juhlissa jollakin metsästysmajalla. Siitä majasta muistan vain seinällä roikkuvan karhuntaljan ja vetämättömän takan ja työväestöä halventavan puhetyylin humalan läpi. Sitten yhdessä kokouksessa naurettiin minun kantamalleni E-liikkeen muovikassille ja sain tarpeekseni mokomasta. En ymmärtänyt, mitä huvittavaa oli E-liikkeessä, josta leskiäitini haki minulle joka päivä ruokaa ja joka lupasi äitini kuoltua lahjoittaa hänelle vielä osuuskuntalahjana ruumisarkun (jäi sekin kuitenkin saamatta, kun tuli 90-luvun lama ja koko E-liike hävisi kuin pieru Saharaan).
Tapasin kylän keskiolutbaarissa mukavan nuoren miehen, jolla oli paljon punaista materiaalia ja jopa itärajan takana painettua kirjallisuutta. Luin niitä lehtisiä vähän aikaa ja sain silloin tällöin postissa lukemista lisää. Naapuripitäjän pioneereissa oli kaunis tyttö ja ihastuin ja olin hyvinkin voimakkaasti aatteen vallassa jokusen kuukauden. Mutta niin suhde kuin orastava aatekin kariutui ja olin jälleen poliittisesti tuuliajolla. Ja olen edelleen. Olen äänestänyt näinä vuosina kokoomuksen ehdokasta, vihreitä, varmaan liberaalejakin, mutta en kai sentään ketään keskustalaista.
Käveleskelin eilissä päivänä torilla ja vertailin vaalimainoksia. Eurooppaan pitäisi joku laittaa parlamenttia ylläpitämään, mutta en tuntenut yhtä ainutta kuvien esittämistä mainioista ihmisistä. Osa heistä oli ennakkoluulottomia, osa eteenpäin pyrkiviä, osa innokkaita, suurin osa ahkeria ja sosiaalisia, toiset taas vahvasti verkottuneita ja verkostoituneita. Sitten näin lapsuudesta tutun Hangon keksin ja päätin palata taas ehkä vain väliaikaisesti punaiseen leiriin. Annoin myöhemmin iltapäivällä oteääneni Nivalan kaupungintalon kopissa Mitrolle, entiselle papille, nykyiselle hylkiölle. Mitro on ehdokkaista ainoa, joka osaa puhua ja lukea ja kirjoittaa hepreaa. Ja olen kuullut monesti puhuttavan, että EU-politiikka on hepreaa.
Vielä muutama viikko sitten olin sitä mieltä, ettei pappi saa mennä (liian) pitkälle Euroopan politiikkaan. Pitkälle toki saa mennä, koska maistuu se olut papillekin. Ortodoksien piispat sitten tekivät myöhemmin päätöksen katkaista papin poliittisen uran ja ottivat Mitrolta papin kaavun pois risteineen oikeuksineen. Ja nyt sitten minua katsoivat kuvasta nuo tutut nauravat kasvot ja kasvojen alla kuristi ristin sijaan kravatti. Jos pappi on kaksi tuhatta vuotta pitänyt kaapua ja sen nyt pakosta joutunut riisumaan, kyllä hän ääneni ansaitsee, mokoma kravattikaulainen, naurava repolainen. Käännös vasempaan päin!

Välillä vaan ihan höpöä

Öljyt on vaihdettava polttomoottoriin melko usein. Vain joitakin tuhansia kilometrejä saa autolla tai moottoripyörällä ajaa samoilla öljyillä. Ja vähintään kerran vuodessa on hyvä tehdä moottorille perusteellinen huolto. Ihmisen pitäisi kestää ja jaksaa ihmisenä melkein koko elämä ilman öljynvaihtoa tai kunnollista huoltoa. On se vaan aika kova urakka vajaa satakiloisille hemmoille, jotka kuitenkin ovat jalkeilla kutakuinkin 70 vuotta. Siksi ei aina jaksa pohdiskella vakavia, vaan pitää täälläkin blogissa höpöttää niitä näitä omaksi mielenterveydeksi.
Karjalasta Pohjanmaalle evakkoon tullut vanha pariskunta katseli televisiosta mäkihyppykilpailua. Venäläinen hyppääjä kiipesi torniin, asettui latu-urille ja laski mäen kyykyssä mäkihyppääjän tavoin, ponnisti, lensi muutamia kymmeniä metrejä ja putosi alas - ja kaatui. Mies tuon ääneen totesi. Vaimo lakkasi hämmentämästä keittoastiaa, nosti kauhan ja heristi siitä pirskeet hellalle: "Sie elä ala tuota suremaa!"

Äidille...

Tämän näin ja kuulin pitseriassa. Perhe istui pöydässä pitsalautasten äärellä. Pitsaa jäi dogipäkiin. Äiti pyysi perheen kolmi-, nelivuotiasta tyttöä hakemaan äidille folioa. Tyttö käveli kassalle, pysähtyi ja alkoi miettiä. Sormi meni suulle ja sitten hänelle kirkastui fonetiikan sala: "Äitille kaliaa." Noissa on suurin piirtein saman verran vokaaleja ja konsonantteja.

Liian paljon vettä, liian pieni astia

Tämän viikonlopun aikana on aurinko paistanut ja helle hellinyt, mutta silti astiani on tulvinut räystään alla yli äyräitten. Paradoksi.
Jaoin yhden vuorokauden elämääni kaikkien eurooppalaisten harrikkaharrastajien kanssa. Nautin niistä ihmisistä ja heidän seurastaan, vaikka en ehtinyt puhutella kuin muutamaa. Sain kuitenkin puhua suomea, ruotsia, englantia, sanasen saksaakin. Ystävällisiä sanoja. Kiitoksen sanoja. Ohjeita. Neuvoja. Viisauksia. Arkipäiväisyyksiä. Pikkupuhetta. Mutta pääasiassa ymmärsin ja tulin ymmärretyksi.
Kuulin suru-uutisenkin. Lentäjä kuoli koelennolla mitättömän tuntuisen erehdyksen vuoksi. Itketti. Kuolema itketti. Enemmän itkin kuitenkin sen elämän vuoksi, joka tuon kuoleman joutuu kestämään.
Kadotin vuosia sitten ystävän ja nyt sain tietää syyn. Olen avuton ja peloissani: liian pieni astia noin suurelle vesimäärälle. Mutta kun kaadun, yritän nousta. Jos toinen kaatuu, koetan nostaa. Jos itse ei pääse, toinen ehkä auttaa. Auttaa, jos ojennan käden olinpa nostaja tai nostettava.