Sunnuntaisin hiihdetään eri puolilla maailmaa ja tänä sunnuntaina hiihdettiin Suomessa ja Rukalla. Suomalainen voitti. Hänen hiihtotekniikkansa oli kehittynyt huomattavasti aikaisemmista vuosista, ja ainakin kaksi asiantuntijaa näki selvät erot viime talvisessa ja nykyisessä hiihtotekniikassa: vasen jalka työnsi ja oikea tuli sopivasti perässä. Vartalo ei soutanut puolelta toiselle kuten aikaisempina talvina ja meno oli tasapainoista ja eteenpäin vievää. Tuossa minulla on siis ollut vika.
Hiihtelin viimeksi armeijassa. Tai oikeastaan yritin hiihtää sen jälkeenkin, mutta kauppias taisi myydä minulle liian vääränlaiset sukset ja into ei päässyt kunnolla alkamaan saati esiin puhkeamaan. Kerron siitä kohta. Armeijassa suksia ei voideltu ja se oli ihan hyvä. Ne luistelivat ihan itsekseen, vaikka luisteluhiihtoa ei kukaan ollut vielä edes keksinyt. Minun ei tarvinnut muuta kuin yrittää vain olla niiden päällä ja kävellä ylämäet suurinpiirtein paikallani ja sitten kun olin päässyt alamäkivaiheeseen, annoin vain mennä. Lujaa ei menty silloinkaan, mutta alaspäin kuitenkin ilmaiseksi luistelivat nuo sukset. Sivuillekin ne luistelivat. Ja koko ajan. Niin hyvin eivät nekään sukset luistaneet, että ihan ylämäkeen olisivat selkä edellä minua vieneet. Toisaalta en niillä suksilla jaksanut kovin moneen alamäkeen edes kiivetä ja pian huomasin mieluummin keskittyväni kirjurin opintoihin ja toimistotöihin.
Kauppias myi väärät sukset minulle. Olisin kai tarvinnut vähän jäykemmät, kun ymmärsin pitovoiteen merkityksen sitten viimein muutama vuosi tuon suksikokeilun jälkeen. Pitovoide laitetaan suksen keskelle noin jalkojen kohdalle. Keskikohdan kuuluu olla siis ikäänkuin ilmassa, kun hiihtäjä hiihtää liukua ja kun hän polkaisee vauhtia, suksen pohjan pitää ottaa maahan ja pitovoiteen sillä hetkellä pitää. Pitää vielä osata polkaista vauhtia oikealla voimalla, jotta pito on hyvä. Ne kauppiaan minulle myymät sukset pitivät vain alamäessä, mutta ylämäessä taas tulivat voimaan ne suksien päiden liukasteet.
Tänään sitten kuulin todellisen ja varsin vapauttavan syyn, miksi hiihto ei sovi minulle ensinkään. Minun oikea jalkani ei seuraa vasenta lainkaan. Puhumattakaan, että vasen seuraisi oikeaa. Oikeastaan minun kumpikaan jalkani ei noissa hiihtohommissa seuraa kumpaakaan eikä varsinkaan minua saati sitten niitä suksia. Enkä minäkään erikoisesti halua niitä suksia seurata kummallakaan jalalla. Ja sitten olisi vielä opeteltava käsien käyttö sauvojen kanssa. Pelkäänpä, että käteni vieroksuvat hiihtosauvoja yhtä paljon kuin jalkani suksia. Kävelysauvojen kanssa olen melko sinut.
sunnuntai 30. marraskuuta 2008
perjantai 28. marraskuuta 2008
Agressiiviset alushousut
Postilaatikossa on paksu kirjekuori ja kuoressa lukee italiaa. Minulle on lähetetty postia kaukaa Euroopasta. Avaan kuoren ja ihmettelen. Olen saanut italialaiset alushousut. Mukana on myös 2,90 euron lasku. Maksa, jos jaksat.
Joku on istunut iltakaudet ja pohtinut, millaiset alushousut olisivat minulle kaikista sopivimmat. Käyttäisikö tuo suomalainen mies marmorikuvioisia vai yksivärisiä, lyhytlahkeisia vai boksereita, ruudullisia vai raidallisia, pysty- vai vaakaviiruisia, hevosenkuvioisia vai kilpikonnia, hävyttömällä vai huvittavalla tekstillä varustettuja, ässää vai ällää, isolla vai pienellä pussilla? Ja minusta on siellä mietiskelijän pöydällä tai näyttöruudulla piirretty keskiarvokäyrä tai sitten käyty jollakin facebook-sivuston minua koskevilla profiilisivuilla mittailemassa kokoa noin suurinpiirtein ja karkein arvioin.
Olen otettu. Minua on muistettu ja minua on mietitty. Jos maksan laskun, olen ikuisesti satimessa ja omistan vuoden, parin kuluttua rekallisen alushousuja. Jos en maksa, saan ehkä karhukirjeen tai ehkäpä vielä hurjemman viestin. Tulivathan alushousut kuitenkin Italiasta. Ehkä minulle tulee seuraavassa postissa paperiin kääritty kala. Se tietää vaikeuksia. Olenko joutumassa alushousujen takia voittamattomiin vaikeuksiin?
Miksi minä liityinkään facebookiin! Minusta on tullut tuttu profiili etelän tuntemattomille kauppiaille, Ahvenanmaan afäärimiehille. Minua jahtaavat lopun ikääni agressiiviset alushousut.
Joku on istunut iltakaudet ja pohtinut, millaiset alushousut olisivat minulle kaikista sopivimmat. Käyttäisikö tuo suomalainen mies marmorikuvioisia vai yksivärisiä, lyhytlahkeisia vai boksereita, ruudullisia vai raidallisia, pysty- vai vaakaviiruisia, hevosenkuvioisia vai kilpikonnia, hävyttömällä vai huvittavalla tekstillä varustettuja, ässää vai ällää, isolla vai pienellä pussilla? Ja minusta on siellä mietiskelijän pöydällä tai näyttöruudulla piirretty keskiarvokäyrä tai sitten käyty jollakin facebook-sivuston minua koskevilla profiilisivuilla mittailemassa kokoa noin suurinpiirtein ja karkein arvioin.
Olen otettu. Minua on muistettu ja minua on mietitty. Jos maksan laskun, olen ikuisesti satimessa ja omistan vuoden, parin kuluttua rekallisen alushousuja. Jos en maksa, saan ehkä karhukirjeen tai ehkäpä vielä hurjemman viestin. Tulivathan alushousut kuitenkin Italiasta. Ehkä minulle tulee seuraavassa postissa paperiin kääritty kala. Se tietää vaikeuksia. Olenko joutumassa alushousujen takia voittamattomiin vaikeuksiin?
Miksi minä liityinkään facebookiin! Minusta on tullut tuttu profiili etelän tuntemattomille kauppiaille, Ahvenanmaan afäärimiehille. Minua jahtaavat lopun ikääni agressiiviset alushousut.
keskiviikko 26. marraskuuta 2008
Haluatko leikkiä kanarialintua?
Joskus pitää leikkiä, sillä leikkivä ihminen ei sammaloidu. Ja sanotaan, että ihmiset, jotka leikkivät yhdessä, pysyvät yhdessä (those who play together, stay together). Kun tapaat oikein vanhan pariskunnan, voit vain kuvitella, kuinka hemmetin hauskaa heillä onkaan pitkän elämänsä aikana yhdessä ollut. Monenlaista roolia ovat esittäneet ja monenlaisia hahmoja leikkineet.
Monet pitävät kanarialintua lemmikkinään häkissä. Minusta se ei ole kovin mukavaa, mutta siitä tässä jutussa ei ole kysymys. Mutta jos joku taas haluaa leikkiä kanarialintua, hän tavallaan ottaa kanarialinnun roolin, lentävän lemmikin roolin. Hänellä on siis lentopetrooli. Ehhehe.
Monet pitävät kanarialintua lemmikkinään häkissä. Minusta se ei ole kovin mukavaa, mutta siitä tässä jutussa ei ole kysymys. Mutta jos joku taas haluaa leikkiä kanarialintua, hän tavallaan ottaa kanarialinnun roolin, lentävän lemmikin roolin. Hänellä on siis lentopetrooli. Ehhehe.
Kymmenen senttiä jännitystä ja valtava kuoppa
Naapurin isä oli ollut sodassa ja hän säilytti ilmatorjuntatykin hylsyä lipaston laatikossa. Ihan tarkasti en sen hylsyn kokoa muista, mutta aika iso se oli, ehkä noin 15 senttiä pitkä ja kolme, neljä senttiä paksu. Päätettiin poikien kanssa tehdä siitä kunnon pommi. Ja piru vie tehtiinkin.
Saman lipaston eri laatikossa oli tarvittavassa määrin ruutia, kun talon metsämiehet täyttivät haulikon patruunat itse. Mistä lie jäänyt kymmenen sentin pätkä tulilankaa, mutta se riitti meille vallan mainiosti.
Keräsimme vermeet kasaan ja lähdimme meidän liiterille lataamaan hylsyä. Hylsy täytettiin melkein täyteen ruudilla ja katsottiin, että tulilangan pää tuli kosketuksiin ruudin kanssa ja aloimme töskätä hylsyn päätä kiinni kirveen hamaralla liiterin kivijalkaa vasten. Se oli miesten hommaa. Heikkohermoinen olisi tuossa työssä saattanut alkaa hikoilla, mutta meitä kiinnosti paljon enemmän jo seuraava vaihe kuin mahdollinen käsiin pamahtaminen.
Tulilankaa jäi näkyviin sormen mitta. Juostiin keskelle peltoa ja kaivettiin hylsy maahan niin, että vain tulilangan pää pilkisti nurmen seasta. Minä olin joukon nuorin, kuusivuotias ja minulle annettiin reilu kymmenen metriä etumatkaa ladolle. Vanhemmat pojat sytyttivät tulilangan. Juostiin ja päästiin ladon taakse suojaan. "Maata näkyvissä!" Joku huusi ja isohko köntsä mustaa maata viiletti kohti korkeuksia. Pommi onnistui täydellisesti ja jokainen meistä ehti ladolle asti. Parinkymmenen metrin päähän. Todistimme joukolla, että kymmenen senttiä tulilankaa riittää hyvin kahdenkymmenen metrin karkumatkalle. Tuosta ei kotona paljon jälkeenpäin juteltu. Kuopasta tuli sen verran syvä.
Saman lipaston eri laatikossa oli tarvittavassa määrin ruutia, kun talon metsämiehet täyttivät haulikon patruunat itse. Mistä lie jäänyt kymmenen sentin pätkä tulilankaa, mutta se riitti meille vallan mainiosti.
Keräsimme vermeet kasaan ja lähdimme meidän liiterille lataamaan hylsyä. Hylsy täytettiin melkein täyteen ruudilla ja katsottiin, että tulilangan pää tuli kosketuksiin ruudin kanssa ja aloimme töskätä hylsyn päätä kiinni kirveen hamaralla liiterin kivijalkaa vasten. Se oli miesten hommaa. Heikkohermoinen olisi tuossa työssä saattanut alkaa hikoilla, mutta meitä kiinnosti paljon enemmän jo seuraava vaihe kuin mahdollinen käsiin pamahtaminen.
Tulilankaa jäi näkyviin sormen mitta. Juostiin keskelle peltoa ja kaivettiin hylsy maahan niin, että vain tulilangan pää pilkisti nurmen seasta. Minä olin joukon nuorin, kuusivuotias ja minulle annettiin reilu kymmenen metriä etumatkaa ladolle. Vanhemmat pojat sytyttivät tulilangan. Juostiin ja päästiin ladon taakse suojaan. "Maata näkyvissä!" Joku huusi ja isohko köntsä mustaa maata viiletti kohti korkeuksia. Pommi onnistui täydellisesti ja jokainen meistä ehti ladolle asti. Parinkymmenen metrin päähän. Todistimme joukolla, että kymmenen senttiä tulilankaa riittää hyvin kahdenkymmenen metrin karkumatkalle. Tuosta ei kotona paljon jälkeenpäin juteltu. Kuopasta tuli sen verran syvä.
tiistai 25. marraskuuta 2008
Palataanpas hetkeksi ihan alkuun: Welcome home, cowboy.
"Ensimmäinen päivä
Luin juuri Visa Vilkunan blogista Visa Amerikassa ensimmäisistä retkipäivistä. Olen lievästi kateellinen ihmiselle, joka uskaltaa lähteä tuollaiselle retkelle, vaikka normaalisti olen kateellinen vain sellaisille ihmisille, jotka osaavat sielustaan soittaa musiikkia juuri niin kuin haluavat. Mutta kateus ei ole tämän blogin kantava voima, vaan enemmänkin kannustus. Me kaikki voimme omassa elämässämme tehdä, mitä haluamme. Kukaan ei meitä tosiasiassa estele. Mutta mitä kukin haluaa, sen jokainen päättäköön itse. Jokaisella meillä on Kaleerimme ja jokaisella meillä on oma airomme, jolla soutaa. Pyrkimys vapauteen olkoon siis tämän blogin pääasiallinen tarkoitus ja viesti. Onnea ystävälleni Visalle pitkälle matkalle. Olen hengessä mukana."
Tuosta kirjoituksesta tämä blogi alkoi. Nyt tuo Peter Pan -porukka on päässyt päämääräänsä ja on jo kotimatkalla. Visa kirjoitti eilen Buenos Airesista. Istuskeli jossakin katukahvilassa, joi kylmää olutta ja katseli... hmmm... Mitähän lie kolme kuukautta tien päällä ollut mies katselikaan.
Kaverukset ajoivat 28.000 kilometriä moottoripyörillä halki Amerikkojen Alaskan Anchorragesta Argentiinan Ushuaiaan. Toisaalta mukava, että matka loppui ja kaikki säilyivät fyysisesti ehjinä, toisaalta taas vähän surullista, että ei saa enää seurata joka aamu, mitä noille veijareille kaukana maailmalla kuuluu.
Jos en osaisi soittaa kitaraa, olisin varmasti yksi maailman kateellisimmista ihmisistä. Joskus lukiessa tuntui, että tukka lähtee irti, kun kävi niin kateeksi ne kauniit maisemat ja hienot fiilikset. Mutta sitten otin kitaran syliin ja soittelin ja siivittelin sävelet parhain päin ja mietiskelin: "Tätä ei Visa osaa." Helevettiläinen, että sitä pitää olla kateellinen, vaikka alussa päätin, etten ole. Joka tapauksessa tämä kateus ei vaikuta millään lailla ystävyyteen. Me molemmat ymmärrämme toisiamme ja ennen kaikkea itseämme.
Welcome home, cowboy.
Luin juuri Visa Vilkunan blogista Visa Amerikassa ensimmäisistä retkipäivistä. Olen lievästi kateellinen ihmiselle, joka uskaltaa lähteä tuollaiselle retkelle, vaikka normaalisti olen kateellinen vain sellaisille ihmisille, jotka osaavat sielustaan soittaa musiikkia juuri niin kuin haluavat. Mutta kateus ei ole tämän blogin kantava voima, vaan enemmänkin kannustus. Me kaikki voimme omassa elämässämme tehdä, mitä haluamme. Kukaan ei meitä tosiasiassa estele. Mutta mitä kukin haluaa, sen jokainen päättäköön itse. Jokaisella meillä on Kaleerimme ja jokaisella meillä on oma airomme, jolla soutaa. Pyrkimys vapauteen olkoon siis tämän blogin pääasiallinen tarkoitus ja viesti. Onnea ystävälleni Visalle pitkälle matkalle. Olen hengessä mukana."
Tuosta kirjoituksesta tämä blogi alkoi. Nyt tuo Peter Pan -porukka on päässyt päämääräänsä ja on jo kotimatkalla. Visa kirjoitti eilen Buenos Airesista. Istuskeli jossakin katukahvilassa, joi kylmää olutta ja katseli... hmmm... Mitähän lie kolme kuukautta tien päällä ollut mies katselikaan.
Kaverukset ajoivat 28.000 kilometriä moottoripyörillä halki Amerikkojen Alaskan Anchorragesta Argentiinan Ushuaiaan. Toisaalta mukava, että matka loppui ja kaikki säilyivät fyysisesti ehjinä, toisaalta taas vähän surullista, että ei saa enää seurata joka aamu, mitä noille veijareille kaukana maailmalla kuuluu.
Jos en osaisi soittaa kitaraa, olisin varmasti yksi maailman kateellisimmista ihmisistä. Joskus lukiessa tuntui, että tukka lähtee irti, kun kävi niin kateeksi ne kauniit maisemat ja hienot fiilikset. Mutta sitten otin kitaran syliin ja soittelin ja siivittelin sävelet parhain päin ja mietiskelin: "Tätä ei Visa osaa." Helevettiläinen, että sitä pitää olla kateellinen, vaikka alussa päätin, etten ole. Joka tapauksessa tämä kateus ei vaikuta millään lailla ystävyyteen. Me molemmat ymmärrämme toisiamme ja ennen kaikkea itseämme.
Welcome home, cowboy.
maanantai 24. marraskuuta 2008
Välittämisen hyvin lyhyt matematiikka
Kaksi ihmistä, sinä ja minä, hän ja hän, he ja nuo ja ne sanoivat kerran: "Tahdon", kunnes kuolema meidät, hänet, he ja nuo ja ne erottaa ja niin edelleen. Olimme sopineet, että matkaa tehdään kukin tavallamme millimetrein, senttimetrein desimetrein, metrein.
Rakennettiin talo, ostettiin osake, laitettiin pätkä rivitaloa, omistettiin, vuokrattiin, maksettiin kuukausierissä, lainattiin, säästettiin, tuhlattiin, hävitettiin, myytiin, ostettiin taas.
Synnytettiin, kasvatettiin, sodittiin, puolustettiin, hävittiin,haudattiin, rakennettiin alusta taas. Kasvettiin itse aikuisiksi aivan, sairastettiin, tervehdyttiin. Ja taas kaksi ihmistä, omat ja hänen ja hänen, heidän ja noiden ja niiden lapset sanoivat kerran:"Tahdon", kunnes kuolema joskus heidätkin kaukana tulevaisuudessa erottaisi.
Vanhennuttiin, vaivaistuttiin, heikennyttiin. Oltiin kauan sitten sovittu, että matkaa tehtäisiin yhdessä millimetrein, senttimetrein, desimetrein, metrein. Piti kuitenkin lähteä vanhainkotiin, kun päättäjä päätti ja itsekin huomasi, että yksin, kaksinkaan ei jaksaisi. Mutta ei ollut kahdelle tilaa yhdessä talossa, vaan piti laittaa toinen toiseen ja toinen toiseen. Vanhukset olivat oppineet kansakoulussa, että pituusmitat tulevat lyhimmästä pisimpään: millimetri, senttimetri... Niinhän ne aina kulkevat tosin kaikki mitat: inhimilli, senttimilli, desimilli, milli.
Rakennettiin talo, ostettiin osake, laitettiin pätkä rivitaloa, omistettiin, vuokrattiin, maksettiin kuukausierissä, lainattiin, säästettiin, tuhlattiin, hävitettiin, myytiin, ostettiin taas.
Synnytettiin, kasvatettiin, sodittiin, puolustettiin, hävittiin,haudattiin, rakennettiin alusta taas. Kasvettiin itse aikuisiksi aivan, sairastettiin, tervehdyttiin. Ja taas kaksi ihmistä, omat ja hänen ja hänen, heidän ja noiden ja niiden lapset sanoivat kerran:"Tahdon", kunnes kuolema joskus heidätkin kaukana tulevaisuudessa erottaisi.
Vanhennuttiin, vaivaistuttiin, heikennyttiin. Oltiin kauan sitten sovittu, että matkaa tehtäisiin yhdessä millimetrein, senttimetrein, desimetrein, metrein. Piti kuitenkin lähteä vanhainkotiin, kun päättäjä päätti ja itsekin huomasi, että yksin, kaksinkaan ei jaksaisi. Mutta ei ollut kahdelle tilaa yhdessä talossa, vaan piti laittaa toinen toiseen ja toinen toiseen. Vanhukset olivat oppineet kansakoulussa, että pituusmitat tulevat lyhimmästä pisimpään: millimetri, senttimetri... Niinhän ne aina kulkevat tosin kaikki mitat: inhimilli, senttimilli, desimilli, milli.
perjantai 21. marraskuuta 2008
Politiikkaa ei sotketa
Alla oleva teksti ei ole millään tavalla poliittinen kannanotto. Se on vain looginen päätelmä yksittäisestä uutisesta aamupuuron äärellä.
Aamupuuro kannattaa muuten nautiskella kuusenkerkkäsiirapilla höystettynä. Se aktivoi mielikuvitusta.
Aamupuuro kannattaa muuten nautiskella kuusenkerkkäsiirapilla höystettynä. Se aktivoi mielikuvitusta.
Parkkikiekko on demarien juoni
Aivan ensiksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka luette tätä blogia.
Aamulla kerrottiin televisiossa, kuinka parkkikiekot aiheuttavat päänvaivaa eli jotkut ihmiset eivät osaa käyttää kiekkoa oikein. Loogisesti päättelemällä tullaan siihen tulokseen, että vanhat ihmiset ovat ehkä nuoria taitamattomampia parkkikiekon käyttäjiä ja taas tuosta voidaan vetää johtopäätös, että vähän huonommin toimeentuleville kiekon käyttö on siis hankalaa. Tuosta taas tulee mieleen, että parkkikiekko on sosiaalidemokraattien juoni seuraavia eduskuntavaaleja varten.
Kun vähän aikaa istuskelen uutisen ääressä, keksin heti demareiden juonen. Kohta jokin nörttifirma kehittelee sellaisen parkkikiekon, joka toimii viivakoodilla tai laser- tai infrapunasäteellä. Kun auto ajetaan parkkimittarin viereen, auton ikkunalle sijoitettu kiekko lukee mittaria ja mittari veloittaa kiekkoa ja kiekko taas alkaa näyttää sopivaa aikaa. Tuollainen kiekko maksaa ehkä sata kertaa enemmän kuin perinteinen sinivalkoinen muovikiekko. Siinä se on! Köyhällä kansalla ei ole varaa ostaa noita hienoja ja kalliita parkkikiekkoja, vaan joutuvat tyytymään vanhoihin manuaalisiin ikkunakaavinmalleihin. Ja kun köyhä kansa ei osaa käyttää tuota pysäköintikiekkoa oikein, he maksavat kaikki pysäköintivirhemaksut. Koska maksut on kirjattu valtion budjettiin, tietty euromäärä on vuoden aikana kerättävä. Ja se kaikki kerätään noilta vanhuksilta ja muilta huonosti toimeentulevilta.
Tähän siis demarit puuttuvat jo ehkä seuraavien eduskuntavaalien alla. Tasa-arvo yhteiskuntaan on saatava ja kaikilla on oltava samanlainen oikeus noihin elektronisiin parkkikiekkoihin. Kokoomus tietysti heittää heti vastakysymyksen, että mistäs ne budjetoidut parkkivirhemaksut sitten kerätään, kun tasa-arvoisesti niitä ei enää kukaan joudu maksamaan. Siihen vastaa luonnollisesti demareiden puheenjohtaja.
- Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää...
Aamulla kerrottiin televisiossa, kuinka parkkikiekot aiheuttavat päänvaivaa eli jotkut ihmiset eivät osaa käyttää kiekkoa oikein. Loogisesti päättelemällä tullaan siihen tulokseen, että vanhat ihmiset ovat ehkä nuoria taitamattomampia parkkikiekon käyttäjiä ja taas tuosta voidaan vetää johtopäätös, että vähän huonommin toimeentuleville kiekon käyttö on siis hankalaa. Tuosta taas tulee mieleen, että parkkikiekko on sosiaalidemokraattien juoni seuraavia eduskuntavaaleja varten.
Kun vähän aikaa istuskelen uutisen ääressä, keksin heti demareiden juonen. Kohta jokin nörttifirma kehittelee sellaisen parkkikiekon, joka toimii viivakoodilla tai laser- tai infrapunasäteellä. Kun auto ajetaan parkkimittarin viereen, auton ikkunalle sijoitettu kiekko lukee mittaria ja mittari veloittaa kiekkoa ja kiekko taas alkaa näyttää sopivaa aikaa. Tuollainen kiekko maksaa ehkä sata kertaa enemmän kuin perinteinen sinivalkoinen muovikiekko. Siinä se on! Köyhällä kansalla ei ole varaa ostaa noita hienoja ja kalliita parkkikiekkoja, vaan joutuvat tyytymään vanhoihin manuaalisiin ikkunakaavinmalleihin. Ja kun köyhä kansa ei osaa käyttää tuota pysäköintikiekkoa oikein, he maksavat kaikki pysäköintivirhemaksut. Koska maksut on kirjattu valtion budjettiin, tietty euromäärä on vuoden aikana kerättävä. Ja se kaikki kerätään noilta vanhuksilta ja muilta huonosti toimeentulevilta.
Tähän siis demarit puuttuvat jo ehkä seuraavien eduskuntavaalien alla. Tasa-arvo yhteiskuntaan on saatava ja kaikilla on oltava samanlainen oikeus noihin elektronisiin parkkikiekkoihin. Kokoomus tietysti heittää heti vastakysymyksen, että mistäs ne budjetoidut parkkivirhemaksut sitten kerätään, kun tasa-arvoisesti niitä ei enää kukaan joudu maksamaan. Siihen vastaa luonnollisesti demareiden puheenjohtaja.
- Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää...
torstai 20. marraskuuta 2008
Osta paketti. Saat koko sisällön!
Olen kyllästynyt alushousuihini. Ne ovat viimekevään muotia ja talvikin itse asiassa painaa päälle. Kävelen vaatekauppaan.
- Hyvää päivää. Alushousut?
- No päivää, päivää. Semmosta tarvittas. Katotaanpas. Meillä on tässä tämä aivan uusi pakettitarjous. Siinä saat Business Pack -alushousut kahdensadan tunnin käyttöajalla ja liitinkiin tulee joustovaraa 50 tuntia ja näihin voi pierasta sataviisikymmentä kertaa tuhnua ja 75 vähän räväkämpää laakia. Pesukoneessa ne voi käyttää joka päivä rajoituksetta ja kuivattaa voi ulkona. Tai sitten kuivausrummussa. Sehän on kiva näin talvella. Ja sehän tekee sitten yhteensä 49,80 euroa. Tuntuuko, että tuo ois semmoinen sopiva? Ja loppulunastushinta sitten sopimusajan päätyttyä ois vain 4,90.
- Tai sitten meiltä löytyy tämmöinen Custom-pakettitarjous, jossa kolmellakympillä saat uudet kalsarit, liitingin siihen auki jo varmaan aivan samana iltana tai viimeistään kahden päivän kuluttua sopimuksen allekirjoituksesta. Siinä ei kyllä oo tuota pierujuttua eli joudut nyt sitten pidättelemään tai vähän laskemaan resoria, mutta pesut ja kuivaukset menevät ihan tuon Business Packin mukaisesti. Näillä saa sitten vielä veloituksetta liputtaa juhlapäivinä aivan vaikka naapuriin päin ihan sopimuksen mukaan, että oisko tämä sitten sulle parempi.
Tekisi mieli tehdä puhelinoperaattorin kanssa sellainen sopimus, että maksaisin vain ne puhutut minuutit ja ne lähetetyt tekstiviestit, mutta eipä löydy sellaista helpolla. Sama siis ostaa alushousut. Kahdet samassa paketissa. Ja maksat vain kolmet.
- Hyvää päivää. Alushousut?
- No päivää, päivää. Semmosta tarvittas. Katotaanpas. Meillä on tässä tämä aivan uusi pakettitarjous. Siinä saat Business Pack -alushousut kahdensadan tunnin käyttöajalla ja liitinkiin tulee joustovaraa 50 tuntia ja näihin voi pierasta sataviisikymmentä kertaa tuhnua ja 75 vähän räväkämpää laakia. Pesukoneessa ne voi käyttää joka päivä rajoituksetta ja kuivattaa voi ulkona. Tai sitten kuivausrummussa. Sehän on kiva näin talvella. Ja sehän tekee sitten yhteensä 49,80 euroa. Tuntuuko, että tuo ois semmoinen sopiva? Ja loppulunastushinta sitten sopimusajan päätyttyä ois vain 4,90.
- Tai sitten meiltä löytyy tämmöinen Custom-pakettitarjous, jossa kolmellakympillä saat uudet kalsarit, liitingin siihen auki jo varmaan aivan samana iltana tai viimeistään kahden päivän kuluttua sopimuksen allekirjoituksesta. Siinä ei kyllä oo tuota pierujuttua eli joudut nyt sitten pidättelemään tai vähän laskemaan resoria, mutta pesut ja kuivaukset menevät ihan tuon Business Packin mukaisesti. Näillä saa sitten vielä veloituksetta liputtaa juhlapäivinä aivan vaikka naapuriin päin ihan sopimuksen mukaan, että oisko tämä sitten sulle parempi.
Tekisi mieli tehdä puhelinoperaattorin kanssa sellainen sopimus, että maksaisin vain ne puhutut minuutit ja ne lähetetyt tekstiviestit, mutta eipä löydy sellaista helpolla. Sama siis ostaa alushousut. Kahdet samassa paketissa. Ja maksat vain kolmet.
keskiviikko 19. marraskuuta 2008
Ei ihme, jos väsyttää
Olen ollut viime aikoina tosi väsynyt ja syy selvisi juuri äsken. Olen elänyt koko syksyn Tyynenmeren aikavyöhykkeellä. Sen voitte itsekin huomata näistä blogitekstien kellonajoista (tai ette tietysti enää). Nyt siirryin takaisin Helsingin aikaan ja on odotettavissa piristymistä. Ehkä jo huomenna tekstit muuttuvat iloisemmiksi ja levänneimmiksi.
Joulusatu
Torille ilmestyi joulukuusi: korkea ja komea - ja yksinäinen. Monta päivää se seisoi betonijalallaan eikä kukaan siihen katsettaan luonut. Sen oksat olivat tyhjät ja tuuli heilutteli vähäistä naavaa ja värisytteli lehväoksistoa hiljakseen. Joulu lähestyi ja seuraavana päivänä olisi jouluaatto, mutta kuusi oli ja pysyi tyhjänä vailla valoja ja koristeita. Mieleeni tuli satu, jossa yksinäinen kuusi juuri ennen jouluaattoa saisi kuin saisikin koristeet ja kauniit ja värikkäät lamput oksilleen ja kaikki tanssisivat kuusen ympärillä ja laulaisivat iloisia joululauluja.
Läksin mieli täynnä joulumieltä kauppaan koristeita ostamaan. Ostin muovilaatikollisen kullanvärisiä palloja, mutta laitoin kuusen oksalle vain yhden pallon roikkumaan. Ajattelin, että se sytyttäisi kaupunkilaisten joulumielen ja itse kukin kävisi pallon innoittamana laittamassa koristeen kerrallaan kuuseen ja näin vähitellen meillä olisi torin reunalla riemukas ja kaunis ja saduniloinen joulupuu.
Joulu tuli ja menikin. Ajoin seuraavana arkipäivänä töihin ja katsoin kuusta. Se seisoi ypöyksin torin reunassa betonijalallaan vähän kallellaan. Se oli aivan tyhjä. Oksalle laittamani kultainen pallo oli poissa. Se oli varastettu. Sen pituinen se.
Läksin mieli täynnä joulumieltä kauppaan koristeita ostamaan. Ostin muovilaatikollisen kullanvärisiä palloja, mutta laitoin kuusen oksalle vain yhden pallon roikkumaan. Ajattelin, että se sytyttäisi kaupunkilaisten joulumielen ja itse kukin kävisi pallon innoittamana laittamassa koristeen kerrallaan kuuseen ja näin vähitellen meillä olisi torin reunalla riemukas ja kaunis ja saduniloinen joulupuu.
Joulu tuli ja menikin. Ajoin seuraavana arkipäivänä töihin ja katsoin kuusta. Se seisoi ypöyksin torin reunassa betonijalallaan vähän kallellaan. Se oli aivan tyhjä. Oksalle laittamani kultainen pallo oli poissa. Se oli varastettu. Sen pituinen se.
tiistai 18. marraskuuta 2008
Mistähän se merellä nyt tuulee?
Muutaman viikon ajan raakaöljyn hinta on laskenut voimakkaasti, ja jopa bensiinin hinta Suomessa on alentunut. Mutta sepä ei kuulukaan nyt tähän. Saudi-Arabiaa suomalaiset Almera-kuskit tuskin kiinnostavat. Heitä kiinnostaa Amerikka ja Kiina ja ehkä hitusen kokonainen Eurooppa. Tuollainen öljynhinnan lasku alkaa tuntua jo suuren maailman kauppiaan kukkarossa melko ilkeästi. Jotakin pitäisi tässä laman kuristamassa maailmassa tehdä, että vähän paremmin köyhät maksaisivat öljystään.
Saudit pumppaavat öljyä 24 tuntia vuorokaudessa ja öljyä nousee käsittämättömän suuri öljytankkerillinen joka kuudes tunti. Tuon tankkerillisen markkinahinta on 100 miljoonaa dollaria. Tuollaista summaa vartioisi aika iso armeija, jos olisi vähänkään pelkoa, että se ryöstettäisiin.
Tapahtuupa näinä päivinä kuitenkin, että muutama somalialainen merirosvo työntää kumiveneensä vesille ja lähtee ulapalle satojen merimailien päähän rannikosta ja kaappaa tuollaisen ihmisjärjelle käsittämättömän kokoisen öljytankkerin noin vain ja ajattaa sen oman kolopiilonsa laituriin ja alkaa suunnitella ehkäpä jonkinlaisten lunnaiden vaatimista. Ja tapahtuupa taas näinä päivinä, että öljyn maailmanmarkkinahinta pompsahtaa reiluhkosti ylöspäin. Ettei vain olisi pelin politiikkaa koko merirosvotouhu. Jotenkin liian helposti näytti käyvän tuollaisen jättiläisen kaappaaminen. Ettei vain olisi ollut jonkun entisehkön presidentin touhuja koko juttu.
Amerikka ja sen valtava sotakoneisto katselee vierestä, kun muutama merirosvo huseeraa sen sotalaivojen vanavedessä. Venäläinen sotakoneisto kääntää laivansa toiseen suuntaan ja varoo valtaamasta kaapattua, kun se pelkää osuvansa omiin. Onpas se herttaista huolenpitoa. Olen joskus lukenut, että mokomat pienemmistäkin rahoista hermostuvat ja tykittävät kokonaisia kyliä maantasalle. Mistähän se tuolla merellä oikein nyt tuuleekaan?
Saudit pumppaavat öljyä 24 tuntia vuorokaudessa ja öljyä nousee käsittämättömän suuri öljytankkerillinen joka kuudes tunti. Tuon tankkerillisen markkinahinta on 100 miljoonaa dollaria. Tuollaista summaa vartioisi aika iso armeija, jos olisi vähänkään pelkoa, että se ryöstettäisiin.
Tapahtuupa näinä päivinä kuitenkin, että muutama somalialainen merirosvo työntää kumiveneensä vesille ja lähtee ulapalle satojen merimailien päähän rannikosta ja kaappaa tuollaisen ihmisjärjelle käsittämättömän kokoisen öljytankkerin noin vain ja ajattaa sen oman kolopiilonsa laituriin ja alkaa suunnitella ehkäpä jonkinlaisten lunnaiden vaatimista. Ja tapahtuupa taas näinä päivinä, että öljyn maailmanmarkkinahinta pompsahtaa reiluhkosti ylöspäin. Ettei vain olisi pelin politiikkaa koko merirosvotouhu. Jotenkin liian helposti näytti käyvän tuollaisen jättiläisen kaappaaminen. Ettei vain olisi ollut jonkun entisehkön presidentin touhuja koko juttu.
Amerikka ja sen valtava sotakoneisto katselee vierestä, kun muutama merirosvo huseeraa sen sotalaivojen vanavedessä. Venäläinen sotakoneisto kääntää laivansa toiseen suuntaan ja varoo valtaamasta kaapattua, kun se pelkää osuvansa omiin. Onpas se herttaista huolenpitoa. Olen joskus lukenut, että mokomat pienemmistäkin rahoista hermostuvat ja tykittävät kokonaisia kyliä maantasalle. Mistähän se tuolla merellä oikein nyt tuuleekaan?
Pelon jälki
Katsoin eilen Salamasotaa, miten kirjailija Hannu Salamalle tongittiin vankeustuomio jumalanpilkasta (Jumalan pilkasta), kun hänen Juhannustanssit-teoksensa roolihahmo oli äitynyt ääneen mietiskelemään taivaallisia kovinkin maallisin ja kirkottomin sanakääntein. Ymmärrän, että kyseessä oli detaljeiltaan ja varsinkin näyttelijäsuorituksiltaan tunnefiktiivinen kertomus, mutta silti saattelin tuon kirjailijan perheen yhteisen ahdistuksen ja tulevaisuuden pelon omaan yöuneeni.
Minulle hyvin tuttu henkilö hyvin kaukaa omasta varhaisnuoruudestani tuli uneeni ja käyttäytyi uhkaavasti. Tuon (ilmeisesti vain sekuntien mittaisen) unen aikana tunsin vanhan pelon, varuillaanolon, ahdistuksen ja tuskan tunteen, joka ei ollut muuttanut näitten vuosikymmenten aikana muotoaan lainkaan (unen yksityiskohdat sensuroitu kustantajan toimesta). Minussa täytyy siis olla file, kansio, johon tuo (nuo) tapahtuma (tapahtumat) on taltioitu ja tietty ärsyke nostaa sen esiin kuin tietokoneelta. Minussa on pelon jälki. Minussa on pelkokansio. Onnekseni se ei ole open file - vai onkohan se sittenkin.
Minulle hyvin tuttu henkilö hyvin kaukaa omasta varhaisnuoruudestani tuli uneeni ja käyttäytyi uhkaavasti. Tuon (ilmeisesti vain sekuntien mittaisen) unen aikana tunsin vanhan pelon, varuillaanolon, ahdistuksen ja tuskan tunteen, joka ei ollut muuttanut näitten vuosikymmenten aikana muotoaan lainkaan (unen yksityiskohdat sensuroitu kustantajan toimesta). Minussa täytyy siis olla file, kansio, johon tuo (nuo) tapahtuma (tapahtumat) on taltioitu ja tietty ärsyke nostaa sen esiin kuin tietokoneelta. Minussa on pelon jälki. Minussa on pelkokansio. Onnekseni se ei ole open file - vai onkohan se sittenkin.
maanantai 17. marraskuuta 2008
Viisari vihreällä
Auto pysähtyy tien viereen ja harmistuneen näköinen mies astuu ulos, kiroilee ja potkaisee auton kylkeen. Tankki on tyhjä, viisari punaisella, moottori hipihiljaa. Ei se ole auton vika. Ohiajavat vilkaisevat, joku seisahtuu. Viisari nousee vihreälle.
Mies istuu työpöytänsä ääressä ja katsoo valkoista näyttöä. Kirjaimet vilisevät ja ruutu täyttyy tekstistä: kertomuksia, tarinoita, runoja, kirjoja, lyriikkaa, proosaa, esseitä, referaatteja, tutkielmia, tutkimuksia, väitöksiä, reseptejä, ingressejä, leipätekstejä, kirjeitä...
Ajatus on pysähtynyt jo ajat sitten. Viisari näyttää vihreää.
Mies istuu työpöytänsä ääressä ja katsoo valkoista näyttöä. Kirjaimet vilisevät ja ruutu täyttyy tekstistä: kertomuksia, tarinoita, runoja, kirjoja, lyriikkaa, proosaa, esseitä, referaatteja, tutkielmia, tutkimuksia, väitöksiä, reseptejä, ingressejä, leipätekstejä, kirjeitä...
Ajatus on pysähtynyt jo ajat sitten. Viisari näyttää vihreää.
Valmistaudu sanaleikkikoulun pääsykokeisiin
Sadekuurojen viittomakielen kurssit järjestetään Pälkäneen keskusammattiopiston auditoriossa torstaina 26.12.2008.
Lumisokeiden pistekirjoituskone toimintakyvyttömäksi sähkökatkon takia Rymättylässä.
Nahkatakin alle puettavat esinahkatakit nyt erikoisen edullisesti Nahka-Allulta.
Maailmanympärileikkaukset aiotaan kieltää ilmailulailla tai toisella.
Lumiukkojumppa Alakylän koululla keskeytyy kesäajaksi.
Lumipallopelit ovat kehittäviä ja viihdyttäviä.
Luontopolkupyörien omistajat opettavat paikkaamaan vaihdevuosirenkaita.
Myllynkivikorujen hiontakurssit jatkuvat Kestilän 4H-kerhon tiloissa.
Hukkakaurapuuro jätti vatsat tyhjiksi Olhavan ala-asteella.
Sanaleikit ovat kehittäviä. Kokeile.
Lumisokeiden pistekirjoituskone toimintakyvyttömäksi sähkökatkon takia Rymättylässä.
Nahkatakin alle puettavat esinahkatakit nyt erikoisen edullisesti Nahka-Allulta.
Maailmanympärileikkaukset aiotaan kieltää ilmailulailla tai toisella.
Lumiukkojumppa Alakylän koululla keskeytyy kesäajaksi.
Lumipallopelit ovat kehittäviä ja viihdyttäviä.
Luontopolkupyörien omistajat opettavat paikkaamaan vaihdevuosirenkaita.
Myllynkivikorujen hiontakurssit jatkuvat Kestilän 4H-kerhon tiloissa.
Hukkakaurapuuro jätti vatsat tyhjiksi Olhavan ala-asteella.
Sanaleikit ovat kehittäviä. Kokeile.
perjantai 14. marraskuuta 2008
Lukkorenkaasta kehkeytyi yhdistys
Torstain treeneissä 13.11.2008 Lukkorengas päätti järjestäytyä rekisteröidyksi yhdistykseksi ihan mukavuussyistä.
Lukkorenkaasta on kehittymässä paitsi todella hyvä coverbändi myös yhdistys, josta saattaa olla hyötyä ja huvia monelle muullekin musiikinystävälle kuin vain meille itsellemme. Olemmehan me kuitenkin jokainen tahollamme aktiivisia ihmisiä ja monissa jutuissa mukana.
Ainasojan Seppo johti vuosikausia Suomen Sairaankuljetusliittoa ja tuntee yhden jos toisenkin merkittävän ihmisen ympäri Suomen maan. Savikon Ari-Pekka ja Vesa-Matti muodostavat isäpoika-kombinaation ja myös toimivan logistiikkaketjun eli bussi tai pienempi auto järjestyy keikalle. Solisti Pasi Niemi on uusi tulokas, mutta hämmästyttää varmasti vielä monen kuulijan. Muusta osaamisesta ei tähän mennessä ole tietoja, mutta ehkä salat ja erikoisosaamiset paljastuvat. Ja minä taas mainosmiehenä saan keikkoja ja tarvittavaa julkisuutta, kun en muutenkaan osaa pitää suutani kiinni.
Lukkorengas ja Goodies-tytöt Tuuli ja Heini ovat keikalla 28.11. Puustellissa ja 5.12. Night Club 46:ssa. Goodieseihin voitte tutustua myös heidän omilla sivuillaan
www.goodiesweb.com
Käykääpäs tutustumassa. Nelikutosen keikalle tulevat myös jokilaaksojen harrikkaharrastajat pikkujoulua pitämään, joten elämää ja elektroniikkaa on kasapäin luvassa ja toiveissa.
Lukkorenkaasta on kehittymässä paitsi todella hyvä coverbändi myös yhdistys, josta saattaa olla hyötyä ja huvia monelle muullekin musiikinystävälle kuin vain meille itsellemme. Olemmehan me kuitenkin jokainen tahollamme aktiivisia ihmisiä ja monissa jutuissa mukana.
Ainasojan Seppo johti vuosikausia Suomen Sairaankuljetusliittoa ja tuntee yhden jos toisenkin merkittävän ihmisen ympäri Suomen maan. Savikon Ari-Pekka ja Vesa-Matti muodostavat isäpoika-kombinaation ja myös toimivan logistiikkaketjun eli bussi tai pienempi auto järjestyy keikalle. Solisti Pasi Niemi on uusi tulokas, mutta hämmästyttää varmasti vielä monen kuulijan. Muusta osaamisesta ei tähän mennessä ole tietoja, mutta ehkä salat ja erikoisosaamiset paljastuvat. Ja minä taas mainosmiehenä saan keikkoja ja tarvittavaa julkisuutta, kun en muutenkaan osaa pitää suutani kiinni.
Lukkorengas ja Goodies-tytöt Tuuli ja Heini ovat keikalla 28.11. Puustellissa ja 5.12. Night Club 46:ssa. Goodieseihin voitte tutustua myös heidän omilla sivuillaan
www.goodiesweb.com
Käykääpäs tutustumassa. Nelikutosen keikalle tulevat myös jokilaaksojen harrikkaharrastajat pikkujoulua pitämään, joten elämää ja elektroniikkaa on kasapäin luvassa ja toiveissa.
torstai 13. marraskuuta 2008
Kuka loi ne, jotka eivät ole Jumalan näköisiä?
Ihminen syntyy
- mieheksi
- naiseksi
Ihminen kasvaa
- heteroseksuaaliseksi
- homoseksuaaliseksi
- biseksuaaliseksi
- transseksuaaliseksi
Ihminen kehittyy
- ympäristönsä mukaan
- kykyjensä mukaan (perimä)
- ympäristönsä ja kykyjensä mukaan
Ihminen hyväksyy
- miehen
- naisen
Ihminen oppii hyväksymään myös
- homoseksuaalisen
- biseksuaalisen
- transseksuaalisen
jos ihminen kehittyy
- ympäristönsä mukaan
- kykyjensä mukaan
- ympäristönsä ja kykyjensä mukaan
Sanotaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Erehtyikö Jumala, kun syntyi homo tai lesbo, transseksuaali tai bi? Oliko Jumalalla maanantai? Tuota minä nyt pohdiskelen kaiken kirkollisen keskustelun lomassa. Kun ihminen tuntee syntyneensä väärään ruumiiseen ja vääräksi sukupuoleksi ja haluaa oikaista asian, oikaiseeko hän itsensä Jumalan näköiseksi vai itsensä näköiseksi. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Minkänäköiseksi Jumala siis oikeastaan ihmisen loi? Ja kuka loi sitten ne, jotka eivät ole Jumalan näköisiä? Tuota minä en käsitä enkä ymmärrä. Kirkko tuntuu hyvin ymmärtävän.
- mieheksi
- naiseksi
Ihminen kasvaa
- heteroseksuaaliseksi
- homoseksuaaliseksi
- biseksuaaliseksi
- transseksuaaliseksi
Ihminen kehittyy
- ympäristönsä mukaan
- kykyjensä mukaan (perimä)
- ympäristönsä ja kykyjensä mukaan
Ihminen hyväksyy
- miehen
- naisen
Ihminen oppii hyväksymään myös
- homoseksuaalisen
- biseksuaalisen
- transseksuaalisen
jos ihminen kehittyy
- ympäristönsä mukaan
- kykyjensä mukaan
- ympäristönsä ja kykyjensä mukaan
Sanotaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Erehtyikö Jumala, kun syntyi homo tai lesbo, transseksuaali tai bi? Oliko Jumalalla maanantai? Tuota minä nyt pohdiskelen kaiken kirkollisen keskustelun lomassa. Kun ihminen tuntee syntyneensä väärään ruumiiseen ja vääräksi sukupuoleksi ja haluaa oikaista asian, oikaiseeko hän itsensä Jumalan näköiseksi vai itsensä näköiseksi. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Minkänäköiseksi Jumala siis oikeastaan ihmisen loi? Ja kuka loi sitten ne, jotka eivät ole Jumalan näköisiä? Tuota minä en käsitä enkä ymmärrä. Kirkko tuntuu hyvin ymmärtävän.
keskiviikko 12. marraskuuta 2008
Ymmärrys käy luonnolle
Istun valkoisessa huoneessa, jossa on mustat verhot. Kermainen musiikki valuu väkevänä savuiseen baarinurkkaukseen levyautomaatista käsin, ja flipperi paukuttaa teräspalloa reunasta reunaan ja liipasimille. Eric Clapton täyttää soolotajunnan kaikki sopet.
Sain lahjaksi Eric Claptonin elämäkertakirjan. Mr. Slowhand on ehtinyt soittaa jokusen soinnun ennen tuota kirjaa ja varmasti jo muutaman kerran muistellut menneitä ja tehnyt tuleviakin sen ilmestymisen jälkeen. En oikein muista murrosikäisenä muuta kuunnelleenikaan kuin Creamia ja Blind Faithia sekä satunnaisesti John Mayallia ja BST eli verta, hikeä ja kyyneleitä. Silloin en koskaan ajatellut, että tuo maaginen soittaja oli elävä ihminen jostakin Lontoon kupeesta köyhistä ja epämääräisistä oloista. Tai että tuo soittaja oli opetellut soittamaan vähintään yhtä huonolla kitaralla kuin minulla oli. Meissä oli loppujen lopuksi hyvin pieni ero. Me ymmärsimme musiikkia paljolti samalla lailla, me halusimme kenties soittaakin sitä samalla lailla ja meidän lähtökohtammekin olivat aika lailla samanlaiset. Mutta minulla oli vain halu. Hänellä oli myös kyky ja lahjat ja mieletön intohimo harjoitella. Ja suuri Lontoo kaikkine virikkeineen ympärillä.
Sanotaan, että lahjakkaimmat harjoittelevat eniten. Minusta olisi aivan varmasti tullut huippukitaristi, jos olisin ollut riittävän älykäs harjoitellakseni tarpeeksi. Oma syy. "Se on miun syy", sanoi joku. Nyt olen yrittänyt parhaan kykyni mukaan korjata kauan sitten sattunutta erehdystä ja soitan joka päivä. Ei minusta tule enää huippukitaristia eikä ehkä kohtuullistakaan, mutta minulle riittää ymmärrys, että minusta olisi voinut tulla jotakin suurta. Ja ehkä tuossa piilee myös suuren tuskan siemen. Siinä piilee ymmärrys siitä, että olisi voinut soittajana olla jotakin. Ja siinä piilee paradoksi: lahjakkaimmat harjoittelevat eniten. Siis miksi en harjoitellut? Koska en sittenkään ollut kovin lahjakas. Ymmärrys käy aina voimille - ja luonnolle.
Sain lahjaksi Eric Claptonin elämäkertakirjan. Mr. Slowhand on ehtinyt soittaa jokusen soinnun ennen tuota kirjaa ja varmasti jo muutaman kerran muistellut menneitä ja tehnyt tuleviakin sen ilmestymisen jälkeen. En oikein muista murrosikäisenä muuta kuunnelleenikaan kuin Creamia ja Blind Faithia sekä satunnaisesti John Mayallia ja BST eli verta, hikeä ja kyyneleitä. Silloin en koskaan ajatellut, että tuo maaginen soittaja oli elävä ihminen jostakin Lontoon kupeesta köyhistä ja epämääräisistä oloista. Tai että tuo soittaja oli opetellut soittamaan vähintään yhtä huonolla kitaralla kuin minulla oli. Meissä oli loppujen lopuksi hyvin pieni ero. Me ymmärsimme musiikkia paljolti samalla lailla, me halusimme kenties soittaakin sitä samalla lailla ja meidän lähtökohtammekin olivat aika lailla samanlaiset. Mutta minulla oli vain halu. Hänellä oli myös kyky ja lahjat ja mieletön intohimo harjoitella. Ja suuri Lontoo kaikkine virikkeineen ympärillä.
Sanotaan, että lahjakkaimmat harjoittelevat eniten. Minusta olisi aivan varmasti tullut huippukitaristi, jos olisin ollut riittävän älykäs harjoitellakseni tarpeeksi. Oma syy. "Se on miun syy", sanoi joku. Nyt olen yrittänyt parhaan kykyni mukaan korjata kauan sitten sattunutta erehdystä ja soitan joka päivä. Ei minusta tule enää huippukitaristia eikä ehkä kohtuullistakaan, mutta minulle riittää ymmärrys, että minusta olisi voinut tulla jotakin suurta. Ja ehkä tuossa piilee myös suuren tuskan siemen. Siinä piilee ymmärrys siitä, että olisi voinut soittajana olla jotakin. Ja siinä piilee paradoksi: lahjakkaimmat harjoittelevat eniten. Siis miksi en harjoitellut? Koska en sittenkään ollut kovin lahjakas. Ymmärrys käy aina voimille - ja luonnolle.
tiistai 11. marraskuuta 2008
Ei kiirettä unelmien ohi
Oli jo melkein joulu. Potkukelkan jalaksen jäljet olivat kovettuneet ja uskalsin lasketella maitotonkkien kanssa jokiuomaan reilua vauhtia. Meijerin pihassa oli muutama lamppu ja isännöitsijän asunnon ikkunassa loistivat sähkökynttilät. Ne olivat kauneimmat valot, jotka olin koskaan nähnyt. Pysähdyin niiden kohdalla ja kuvittelin joskus itse omistavani sellaiset. Ne olivat ylenpalttisen vaurauden valot. Kun oli tarpeeksi rikas, ei tarvinnut enää tiariinikynttilöiden kanssa tuusata, ei tarvinnut tulitikuilla sormiaan polttaa, ei tarvinnut rapata jähmettynyttä kynttiläntalia pöytäliinasta. Saattoi vain pistää töpselin seinään ja joulu sai tulla. Ja kun kynttilä paloi loppuun, se vain ruuvattiin irti ja vaihdettiin tilalle uusi, entistäkin kirkkaampi. Niin minulle oli kerrottu.
Rikasta elämää elettiin tuon sähkökynttilöillä valaistun ikkunan takana. Katossa roikkuivat monihaaraiset kattokruunut ja valaisimet ja jokaista lamppua kaunisti varjostin. Niinkin minulle oli kerrottu, vaikka itse en koskaan sisällä käynyt. Siellä asui herroja ja herrojen penikoita. Veltsu ja Pertti usuttivat minut kerran isännöitsijän pojan kimppuun. Sanoivat, että minä olisin paljon riskimpi, kun olin mökkiläinen. Se poika oli pari päätä minua pidempi, hyvin ja terveellistä ruokaa syönyt ja isoksi kasvanut. Sain siltä selkääni oikein kunnolla. Ei se antanut tuumaakaan periksi, vaikka oli herrojen penikka. Verissä päin ja itku kurkussa kerroin Veltsulle ja Pertille, ettei se millään ollut antanut itseään pieksää. Pojat nauroivat ja sanoivat, että se oli ollut juuri jäämässä alakynteen ja luovuttamassa. Siitä innostuneena ja sisuuntuneena juoksin uudestaan pieksettäväksi enkä sen jälkeen ole vapaaehtoisesti kenenkään kynsiin raadeltavaksi mennyt.
Talutin potkuria hitaasti. Ei ollut mitään kiirettä kulkea unelmien ohi.
Rikasta elämää elettiin tuon sähkökynttilöillä valaistun ikkunan takana. Katossa roikkuivat monihaaraiset kattokruunut ja valaisimet ja jokaista lamppua kaunisti varjostin. Niinkin minulle oli kerrottu, vaikka itse en koskaan sisällä käynyt. Siellä asui herroja ja herrojen penikoita. Veltsu ja Pertti usuttivat minut kerran isännöitsijän pojan kimppuun. Sanoivat, että minä olisin paljon riskimpi, kun olin mökkiläinen. Se poika oli pari päätä minua pidempi, hyvin ja terveellistä ruokaa syönyt ja isoksi kasvanut. Sain siltä selkääni oikein kunnolla. Ei se antanut tuumaakaan periksi, vaikka oli herrojen penikka. Verissä päin ja itku kurkussa kerroin Veltsulle ja Pertille, ettei se millään ollut antanut itseään pieksää. Pojat nauroivat ja sanoivat, että se oli ollut juuri jäämässä alakynteen ja luovuttamassa. Siitä innostuneena ja sisuuntuneena juoksin uudestaan pieksettäväksi enkä sen jälkeen ole vapaaehtoisesti kenenkään kynsiin raadeltavaksi mennyt.
Talutin potkuria hitaasti. Ei ollut mitään kiirettä kulkea unelmien ohi.
maanantai 10. marraskuuta 2008
Kettu tunkeutuu taloon. Tarvitaanko poliisia?
Koti alkaa näyttää jo somalta. Äiti ja tytär katsovat yhdessä kauniiksi koristeltua huonetta ja ihailevat uusia tapetteja, upeaa sohvaa, vastikään rakennettuja portaita. Kahvi on kiehumassa ja pullat paistuvat uunissa. Aurinko paistaa ja elämä on ihanaa.
- Kettu. Varokaa, kettu.
Ulkoa kuuluu huuto ja tytär pakenee äitinsä syliin. Pöytä kaatuu ja tapetit putoavat seiniltä.
- Olen poliisi. Tarvitaanko siellä apua?
- Ei tarvita.
Kettu hiipii lähemmäs kotia ja koputtelee jo ulkoseiniä, rapisuttelee kattoa ja työntää teräväkyntisen käpälänsä seinän alta sisään. Tytär säikähtää ja tarttuu entistä lujemmin kiinni äidistään. Pelon keskellä hän kuitenkin aukaisee ikkunan ja huutaa oikeudenmukainen, mutta vähän pelokas ilme silmissään:
- Sinä olet poliisi.
- Minä olen poliisi. Tarvitaanko siellä apua?
- Sinä olet poliisi. Sinä et ole kettu.
Mutta kettu onkin aivan toinen mies. Kettu tarttuu tytärtä jalasta kiinni ja pehmeillä hampailla hellästi puraisee nilkasta.
Aurinko menee hetkeksi pilveen ja ukkonen jyrisee ja sadepisarat ropisevat kodin kattoon. Kettu juoksee takaisin metsään. Nyt vain pidetään sadetta. Isänpäivänä voi vaikka vähän hassutella viltin alla.
- Kettu. Varokaa, kettu.
Ulkoa kuuluu huuto ja tytär pakenee äitinsä syliin. Pöytä kaatuu ja tapetit putoavat seiniltä.
- Olen poliisi. Tarvitaanko siellä apua?
- Ei tarvita.
Kettu hiipii lähemmäs kotia ja koputtelee jo ulkoseiniä, rapisuttelee kattoa ja työntää teräväkyntisen käpälänsä seinän alta sisään. Tytär säikähtää ja tarttuu entistä lujemmin kiinni äidistään. Pelon keskellä hän kuitenkin aukaisee ikkunan ja huutaa oikeudenmukainen, mutta vähän pelokas ilme silmissään:
- Sinä olet poliisi.
- Minä olen poliisi. Tarvitaanko siellä apua?
- Sinä olet poliisi. Sinä et ole kettu.
Mutta kettu onkin aivan toinen mies. Kettu tarttuu tytärtä jalasta kiinni ja pehmeillä hampailla hellästi puraisee nilkasta.
Aurinko menee hetkeksi pilveen ja ukkonen jyrisee ja sadepisarat ropisevat kodin kattoon. Kettu juoksee takaisin metsään. Nyt vain pidetään sadetta. Isänpäivänä voi vaikka vähän hassutella viltin alla.
perjantai 7. marraskuuta 2008
Nunna ja Jumalan bajamaja
Kirkko, luostari, temppeli, kappeli. Noiden pitäisi olla Jumalan huoneita. Jurtta, iglu, omakotitalo, rivitalo, kerrostalo, tiipii. Noiden pitäisi olla ihmisten huoneita. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen eli kaikkien noiden yllämainittujen pitäisi siis olla sekä Jumalan että ihmisen huoneita. Mutta minä olen päivä päivältä aina vain varmempi, että nuo kaikki ovat vain ihmistä varten, ihmisen egoa varten, ihmisen pätemistä varten eikä niillä ole mitään tekemistä Jumalan kanssa.
Jumala on kaikkivaltias ja Väinö Linnan mukaan myös kaukaa viisas. Kaukaa viisas Jumala ei tarvitse itselleen sijaa, ei tilaa, ei majaa, ei pajaa, ei bajamajaa. Jumala ei palellu pakkasella eikä kastu sateella, ei hyydy hankeen eikä juutu mutaan.
Tapasin aamulla entisen nunnan, naisen, ihmisen, joka oli viettänyt 17 vuotta elämästään, parhaasta nuoruudestaan saksalaisessa luostarissa, Jumalan huoneessa tai paremminkin Jumalan huoneistossa. Olihan siellä ollut pari sataa muutakin nunnaa. Luostarin johtajatar oli ollut sangen saksalainen: nunnat eivät saaneet ilmaista mielipiteitään ääneen toisille nunnille, jos näitä mielipiteitä ei ensin ollut hyväksytetty johtajattarella. Ja hänen luokseen oli ollut vaikea mennä. Seitsemääntoista vuoteen tuo tapaamani nunna ei ollut käynyt hyväksyttämässä yhtään mielipidettään. Jumalan huoneessa toteltiin jumalansanaa. Ja Jumala rakasti, jos olit kiltti.
Sain lisää uskoa, ettei Jumala tarvitse omia huoneita. Ihminen käyttää niitä kuitenkin aina väärin. Ihminen ei opi koskaan ehdoitta rakastamaan, ei niinkuin Jumala haluaa. Siksi on parempi, että Jumala asuu ulkona, pelloilla, puissa, ruohossa, puroissa, joissa, merissä, taivaalla, avaruudessa. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Joskus on pakko käydä bajamajassa, vaikka haju niissä onkin aivan hirveä. Mutta festivaaleilla ei usein ole muuta mahdollisuutta.
Jumala on kaikkivaltias ja Väinö Linnan mukaan myös kaukaa viisas. Kaukaa viisas Jumala ei tarvitse itselleen sijaa, ei tilaa, ei majaa, ei pajaa, ei bajamajaa. Jumala ei palellu pakkasella eikä kastu sateella, ei hyydy hankeen eikä juutu mutaan.
Tapasin aamulla entisen nunnan, naisen, ihmisen, joka oli viettänyt 17 vuotta elämästään, parhaasta nuoruudestaan saksalaisessa luostarissa, Jumalan huoneessa tai paremminkin Jumalan huoneistossa. Olihan siellä ollut pari sataa muutakin nunnaa. Luostarin johtajatar oli ollut sangen saksalainen: nunnat eivät saaneet ilmaista mielipiteitään ääneen toisille nunnille, jos näitä mielipiteitä ei ensin ollut hyväksytetty johtajattarella. Ja hänen luokseen oli ollut vaikea mennä. Seitsemääntoista vuoteen tuo tapaamani nunna ei ollut käynyt hyväksyttämässä yhtään mielipidettään. Jumalan huoneessa toteltiin jumalansanaa. Ja Jumala rakasti, jos olit kiltti.
Sain lisää uskoa, ettei Jumala tarvitse omia huoneita. Ihminen käyttää niitä kuitenkin aina väärin. Ihminen ei opi koskaan ehdoitta rakastamaan, ei niinkuin Jumala haluaa. Siksi on parempi, että Jumala asuu ulkona, pelloilla, puissa, ruohossa, puroissa, joissa, merissä, taivaalla, avaruudessa. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Joskus on pakko käydä bajamajassa, vaikka haju niissä onkin aivan hirveä. Mutta festivaaleilla ei usein ole muuta mahdollisuutta.
torstai 6. marraskuuta 2008
Konsonantista kova kuume
Näin lapsena tikkukaramellin, jonka tikkuna oli muovinen tikari. Se taisi olla tummanpunainen tai saattoi se ehkä olla kirkkaanvihreäkin. Jostakin syystä muistini sotkee aina vihreän ja punaisen. Olen ehkä muistiltani värisokea. Ihmisen synnynnäinen ominaisuus on haluta aina jotakin ja niinpä minä aloin haluta tuollaista muovista tikaria imeskeltävän karamellipalan sisällä.
Kuume nousi ja äiti peitteli minut sänkyyn, lämmitti juomista ja taitteli kylmällä vedellä kastellun pyyhkeen otsalleni. Kuume ei ollut tikkukaramellikuumetta, vaan aivan tavallista flunssaa, vilustumista tai nuhaa. Isoveli laitettiin asialle apteekkiin kuumepulveria hakemaan. Apteekin vieressä samassa talossa oli myös elintarvikekauppa ja äiti pyysi veljeäni tuomaan minulle myös tikkarin. Aloin kuvitella vihreää tai punaista tikaria. Karamellista en juuri silloin piitannut. Pienellä tikarillani syöksyin seikkailuihin, hyppäsin ratsuni selkään ja karautin meksikolaisen kylän läpi ja taistelin lierihattuisia vihollisia vastaan uljaasti ja väsymättömästi.
Veli tuli ja toi tullessaan paitsi kuumepulveria, myös neliskanttisen, pitkulaisen punaisen tikkarin, jonka vartena oli puutikku. Puutikku!
Tikkari. Tikari. Tottakai oletin, että tikkari on tikaritikkari eikä puutikkutikkari. Putosin hevosen selästä pölyiseen maahan ja jäin siihen. En kyennyt tikullani taistelemaan kokonaista rosvolaumaa vastaan. Suuri voittoni hävisi yhdellä konsonantilla, yhdellä k-kirjaimella. Kuume lannisti minut moneksi päivää.
Kuume nousi ja äiti peitteli minut sänkyyn, lämmitti juomista ja taitteli kylmällä vedellä kastellun pyyhkeen otsalleni. Kuume ei ollut tikkukaramellikuumetta, vaan aivan tavallista flunssaa, vilustumista tai nuhaa. Isoveli laitettiin asialle apteekkiin kuumepulveria hakemaan. Apteekin vieressä samassa talossa oli myös elintarvikekauppa ja äiti pyysi veljeäni tuomaan minulle myös tikkarin. Aloin kuvitella vihreää tai punaista tikaria. Karamellista en juuri silloin piitannut. Pienellä tikarillani syöksyin seikkailuihin, hyppäsin ratsuni selkään ja karautin meksikolaisen kylän läpi ja taistelin lierihattuisia vihollisia vastaan uljaasti ja väsymättömästi.
Veli tuli ja toi tullessaan paitsi kuumepulveria, myös neliskanttisen, pitkulaisen punaisen tikkarin, jonka vartena oli puutikku. Puutikku!
Tikkari. Tikari. Tottakai oletin, että tikkari on tikaritikkari eikä puutikkutikkari. Putosin hevosen selästä pölyiseen maahan ja jäin siihen. En kyennyt tikullani taistelemaan kokonaista rosvolaumaa vastaan. Suuri voittoni hävisi yhdellä konsonantilla, yhdellä k-kirjaimella. Kuume lannisti minut moneksi päivää.
keskiviikko 5. marraskuuta 2008
Hidassaattoinen on Amerikan presidentti
Amerikan maassa kaikki on suurta, nopeaa, hektistä, mitä vaan, mikä tapahtuu isosti ja äkkiä. Nyt siellä valittiin presidentti ja tuskin on vielä ääniä ehditty loppuun asti laskea, kun jo pörssikurssit laskevat. Syyksi sanotaan, että Obama ei ole tehnyt rahoitusmarkkinoiden rauhoittamiseksi vielä presidenttinä mitään. No minkähän helevetin takia se ei ole vielä mitään tehnyt, vaikka on jo tuntitolkulla tiennyt tulleensa valituksi presidentiksi. Hidassaattoinen mies. Ja semmoisen valitsivat.
Malisjoen hirmuinen valas
Se ui elokuisena yönä läpi koskien ja kapeikkojen, vieskojen ja suvantojen, nivojen ja äyräiden meijerin rantaan ja jäi siihen. Sen selkäpuolella olevasta hengitysaukosta nousi himerä höyry ja välillä se pärskäytti vesihöyrypatsaan korkealle ilmaan. Sen keskiruumis oli jämäkästi paikoillaan ja pyrstö tavoitteli joen matalaa pohjaa ja rantalepikkoa, yritti vimmalla ja suurella voimalla irrottaa valtavan valaankehonsa matalikosta siinä kuitenkaan onnistumatta. Seurasin sen kamppailua matalaa jokea vastaan tuntikausia enkä voinut tehdä mitään. Valas oli juuttunut minun kotirantaani.
Muistin, että saunassa oli pullo shampoota ja suuri saippua. Huusin valaalle säästämään voimiaan, sillä apu oli lähempänä kuin tuokio sitten osattiin kuvitellakaan. Suuri mäntysaippua toisessa ja Hoitaa Tehokkaan Hellästi -shampoopullo toisessa kädessä juoksin takaisin rannalle ja hyppäsin korkeassa kaaressa veteen. En muistanut, miten matalavetinen joki olikaan, mutta kehoa voimakkaasti kaarelle taivuttaen onnistuin välttämään törmäämästä pohjaan. Uin valaan vierelle.
Valaan silmät olivat jo sameat ja se katsoi minuun kuin saalis katsoo metsästäjäänsä. Sanoin sille, ettei sillä enää olisi mitään hätää. Kaikki järjestyisi. Näin sen silmistä, että se kuuli minua, ja se rauhoittui ja lakkasi värisemästä. Sen silmiin virisi kiilto ja usko ja toivo. Silmien yläpuolella näin suuren arven. Joku oli sitä joskus yrittänyt metsästää harppuunalla ja siksi se pelkäsi aluksi myös minua, pientä poikaa.
Sukelsin valaan vatsan alle ja aloin saippuoida sitä. Puristelin shampoopullon tyhjäksi sen edessä oleville kiville ja hankasin mäntysuovan sen veden alla oleviin kylkiin. Taputin valasta kylkeen ja sanoin: "Selvä on, kuoma. Alahan potkiskella." Ja valas teki työtä käskettyä ja sen valtava valaanruumis alkoi liikahdella sentti sentiltä eteenpäin kohti Häkkisiltaa ja Jyrkänlampea. Olin onnistunut vapauttamaan sen pinteestä. Iloisena ja onnellisena mahtava merien valtias lipui pitkin jokiuomaa, kääntyi lammessa ympäri, ui taas ohitseni kohti Mäyränkoskea, Pidisjärveä, Kalajokea, kohti Pohjanlahtea, kohti merta, kohti suurta Atlantia. Huusimme toisillemme iloiset jäähyväiset ja lupasimme olla ikuiset ystävät.
Tuosta tapahtumasta on nyt kulunut koht´sillään...niin. Aika kauan siitä on kulunut. Olemme tavanneet aika ajoin, silloin tällöin ja muistelleet tuota elokuista päivää. Suurikaan ei pärjää ilman pientä. Miten sitten pieni voisi pärjätä ilman suurta. Siinä matalassa vedessä kivien keskellä taisimme opettaa toisillemme jotakin todella merkittävää.
Muistin, että saunassa oli pullo shampoota ja suuri saippua. Huusin valaalle säästämään voimiaan, sillä apu oli lähempänä kuin tuokio sitten osattiin kuvitellakaan. Suuri mäntysaippua toisessa ja Hoitaa Tehokkaan Hellästi -shampoopullo toisessa kädessä juoksin takaisin rannalle ja hyppäsin korkeassa kaaressa veteen. En muistanut, miten matalavetinen joki olikaan, mutta kehoa voimakkaasti kaarelle taivuttaen onnistuin välttämään törmäämästä pohjaan. Uin valaan vierelle.
Valaan silmät olivat jo sameat ja se katsoi minuun kuin saalis katsoo metsästäjäänsä. Sanoin sille, ettei sillä enää olisi mitään hätää. Kaikki järjestyisi. Näin sen silmistä, että se kuuli minua, ja se rauhoittui ja lakkasi värisemästä. Sen silmiin virisi kiilto ja usko ja toivo. Silmien yläpuolella näin suuren arven. Joku oli sitä joskus yrittänyt metsästää harppuunalla ja siksi se pelkäsi aluksi myös minua, pientä poikaa.
Sukelsin valaan vatsan alle ja aloin saippuoida sitä. Puristelin shampoopullon tyhjäksi sen edessä oleville kiville ja hankasin mäntysuovan sen veden alla oleviin kylkiin. Taputin valasta kylkeen ja sanoin: "Selvä on, kuoma. Alahan potkiskella." Ja valas teki työtä käskettyä ja sen valtava valaanruumis alkoi liikahdella sentti sentiltä eteenpäin kohti Häkkisiltaa ja Jyrkänlampea. Olin onnistunut vapauttamaan sen pinteestä. Iloisena ja onnellisena mahtava merien valtias lipui pitkin jokiuomaa, kääntyi lammessa ympäri, ui taas ohitseni kohti Mäyränkoskea, Pidisjärveä, Kalajokea, kohti Pohjanlahtea, kohti merta, kohti suurta Atlantia. Huusimme toisillemme iloiset jäähyväiset ja lupasimme olla ikuiset ystävät.
Tuosta tapahtumasta on nyt kulunut koht´sillään...niin. Aika kauan siitä on kulunut. Olemme tavanneet aika ajoin, silloin tällöin ja muistelleet tuota elokuista päivää. Suurikaan ei pärjää ilman pientä. Miten sitten pieni voisi pärjätä ilman suurta. Siinä matalassa vedessä kivien keskellä taisimme opettaa toisillemme jotakin todella merkittävää.
tiistai 4. marraskuuta 2008
Valohoitoa
Nainen kävelee pitkää siltakatua ja istahtaa kadun päässä olevalle penkille. Rakkaus on kadonnut, hävinnyt elämästä, kulkenut muualle, lähtenyt. Itkettää, surettaa, on ikävä. Takaa kuuluu tuttu ääni ja nainen kääntää päätään. Musiikki laajenee, kuva laajenee, ilmeet kirkastuvat: "Rakas. Sinä oletkin siinä!" Katsomossa kuuluu hiljainen niiskutus ja itkuntyrske. He löytävät sittenkin toisensa. Pala nousee kurkkuun, henkeä ahdistaa, silmät kastuvat, mutta kaikki on kuitenkin ikiaikaisen hyvin.
Valkokankaan ja katsojan välillä ei liikkunut yhtään vaikuttavaa, kemiallista ainesosaa, ei lääkkeeksi luokiteltavaa kokonaisuutta, ei pilleriä, ei nestettä, mutta silti katsojassa tapahtui paljon: kurkkua kuristi, pääkipu hellitti, kyyneleet valuivat vuolaina ja hengitys katkeili. Katsoja sai visuaalista valohoitoa.
Sytytän kirkasvalolampun. Joku kysyy, vaikuttaako se jotenkin. Minä vastaan, että vaikuttaa. Joku kysyy, miten se vaikuttaa. Minä vastaan, etten tiedä. Joku sanoo, että se taitaa olla humpuukia. Minä vastaan, että saattaa olla. Mutta ei sillä ole mitään väliä, jos minulle siitä huolimatta tulee mukavampi olo.
Rukoilen. Joku kysyy, vaikuttaako se jotenkin. Minä vastaan, että vaikuttaa. Järki sanoo, että uskonto on humpuukia. Minä vastaan, että saattaa olla. Mutta ei sillä ole mitään väliä, jos siitä tulee mukavampi olo.
Sataa. Olen masentunut ja ikävissäni. Poskionteloni on tulehtunut ja syön tulehdusta vastaan voimakasta antibioottia. Mutta sitten pilvet väistyvät ja aurinko alkaa paistaa ja masennukseni katoaa ja silmäni imevät valoa taivaalta kuin nälkäinen raamatun mannaa. Vedän sieraimiini ilmaa ja poskionteloni aukeavat ja sylkäisen koko pimeän ikävän ja tuskan sulavalle lumelle. Sinitiainen istuu oksalla ja pyörähtelee iloisesti. Taivas on valkokangas ja katsomossa ovat tunteet valloillaan.
Valkokankaan ja katsojan välillä ei liikkunut yhtään vaikuttavaa, kemiallista ainesosaa, ei lääkkeeksi luokiteltavaa kokonaisuutta, ei pilleriä, ei nestettä, mutta silti katsojassa tapahtui paljon: kurkkua kuristi, pääkipu hellitti, kyyneleet valuivat vuolaina ja hengitys katkeili. Katsoja sai visuaalista valohoitoa.
Sytytän kirkasvalolampun. Joku kysyy, vaikuttaako se jotenkin. Minä vastaan, että vaikuttaa. Joku kysyy, miten se vaikuttaa. Minä vastaan, etten tiedä. Joku sanoo, että se taitaa olla humpuukia. Minä vastaan, että saattaa olla. Mutta ei sillä ole mitään väliä, jos minulle siitä huolimatta tulee mukavampi olo.
Rukoilen. Joku kysyy, vaikuttaako se jotenkin. Minä vastaan, että vaikuttaa. Järki sanoo, että uskonto on humpuukia. Minä vastaan, että saattaa olla. Mutta ei sillä ole mitään väliä, jos siitä tulee mukavampi olo.
Sataa. Olen masentunut ja ikävissäni. Poskionteloni on tulehtunut ja syön tulehdusta vastaan voimakasta antibioottia. Mutta sitten pilvet väistyvät ja aurinko alkaa paistaa ja masennukseni katoaa ja silmäni imevät valoa taivaalta kuin nälkäinen raamatun mannaa. Vedän sieraimiini ilmaa ja poskionteloni aukeavat ja sylkäisen koko pimeän ikävän ja tuskan sulavalle lumelle. Sinitiainen istuu oksalla ja pyörähtelee iloisesti. Taivas on valkokangas ja katsomossa ovat tunteet valloillaan.
maanantai 3. marraskuuta 2008
Viinamatojen juhlat sekoittavat koko ekosysteemin
Avasin viinakaapin oven. Pieni toukka katsoi minua suoraan silmiin hyvin häijysti hymyillen. Sillä olisi ollut varmasti kivi tai puukko tai kenties automaattiase kädessä, jos sillä olisi ollut kädet ja jos niin pieniä murhavälineitä ylipäätään olisi ollut olemassa. Pahansisuisesti se minua katsoi. Teki mieli sulkea ovi, mutta en kuitenkaan malttanut, vaan halusin nähdä enemmän.
Siirsin lahjaksi saamaani konjakkipulloa ja sen takaa paljastui korttirinki. Siinäkin olisi korttia isketty pöytään, jos vain madoilla olisi ollut kädet, joilla korttia iskeä. Nyt oli vain se rinki. Kovasti siinä mölyttiin ja heiluttiin. Laitoin konjakin takaisin paikoilleen. Vilkaisin vielä Bacardi-pulloa ja hämmästyin. Sen korkki oli kierretty auki ja viskattu kaapin pohjalle. Ympärillä luikerteli toistakymmentä humalaista viinamatoa enemmän tai vähemmän vihreänä. Juhlat olivat loppupuolella. Sen näin kaapin pohjalle hujan hajan heitellyistä kauraryyneistä ja vehnäjauhoista ja leivänmuruista. Niitä oli pitkin yötä kannettu viereisistä kaapeista juhlapaikalle, ja nyt koko viinakaappi näytti kaatopaikalta. Pienten matkamuistopullojen rivistön edessä makasi kolme valkoista matoa kuin kuolleina, mutta kun katsoin niitä lähempää, niiden rinnat kohoilivat ja selässä olevat ohuet siimanvalkoiset karvat värähtelivät. Yksi madoista nousi nopeasti ylös ja alkoi heilua minua päin ja sen silmät kiiluivat pelottavasti. Olin viimeinkin nähnyt sen kuuluisan viimeponnistuksen, josta työväki joskus niin kiihkeästi lauloi.
Nostelin pullot kaapista tiskipöydän altaaseen ja laskin tulikuumaa vettä päälle. Sumutin kaapin täyteen hyönteismyrkkyä, odotin hetkisen ja lakaisin lamaantuneen ja osin jo kuolleen juhlakansan rikkakihveliin ja kannoin ulos, kippasin koko joukon jäteastiaan. Sieltä alkoi kuulua armoton rapina ja kapina ja kolina ja suihke. Jos vain madot olisivat osanneet huutaa, sieltä olisi kuulunut: "Tässä putkassa ei oo ennen oltukaan."
Onneksi aivan oikeasti noita viinamatoja ei ole olemassa, sillä sitä ei ekosysteemi taitaisi kestää. Jauhomadot vielä menevät. Ne kun sotkevat vain ne jauhot - ja koko yhden talouden varastoon hankitun elintarvikesysteemin. Mokomat.
Siirsin lahjaksi saamaani konjakkipulloa ja sen takaa paljastui korttirinki. Siinäkin olisi korttia isketty pöytään, jos vain madoilla olisi ollut kädet, joilla korttia iskeä. Nyt oli vain se rinki. Kovasti siinä mölyttiin ja heiluttiin. Laitoin konjakin takaisin paikoilleen. Vilkaisin vielä Bacardi-pulloa ja hämmästyin. Sen korkki oli kierretty auki ja viskattu kaapin pohjalle. Ympärillä luikerteli toistakymmentä humalaista viinamatoa enemmän tai vähemmän vihreänä. Juhlat olivat loppupuolella. Sen näin kaapin pohjalle hujan hajan heitellyistä kauraryyneistä ja vehnäjauhoista ja leivänmuruista. Niitä oli pitkin yötä kannettu viereisistä kaapeista juhlapaikalle, ja nyt koko viinakaappi näytti kaatopaikalta. Pienten matkamuistopullojen rivistön edessä makasi kolme valkoista matoa kuin kuolleina, mutta kun katsoin niitä lähempää, niiden rinnat kohoilivat ja selässä olevat ohuet siimanvalkoiset karvat värähtelivät. Yksi madoista nousi nopeasti ylös ja alkoi heilua minua päin ja sen silmät kiiluivat pelottavasti. Olin viimeinkin nähnyt sen kuuluisan viimeponnistuksen, josta työväki joskus niin kiihkeästi lauloi.
Nostelin pullot kaapista tiskipöydän altaaseen ja laskin tulikuumaa vettä päälle. Sumutin kaapin täyteen hyönteismyrkkyä, odotin hetkisen ja lakaisin lamaantuneen ja osin jo kuolleen juhlakansan rikkakihveliin ja kannoin ulos, kippasin koko joukon jäteastiaan. Sieltä alkoi kuulua armoton rapina ja kapina ja kolina ja suihke. Jos vain madot olisivat osanneet huutaa, sieltä olisi kuulunut: "Tässä putkassa ei oo ennen oltukaan."
Onneksi aivan oikeasti noita viinamatoja ei ole olemassa, sillä sitä ei ekosysteemi taitaisi kestää. Jauhomadot vielä menevät. Ne kun sotkevat vain ne jauhot - ja koko yhden talouden varastoon hankitun elintarvikesysteemin. Mokomat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)