Oli naapurin pojan kanssa kiistaa reviiristä. Kiviteltiin siinä toisiamme aikamme kuluksi ja yritettiin osua. Varottiin ikkunoita ja saattoi siinä tulilinjalla olla jokunen autokin. Niitä ei haluttu vahingoittaa. Riideltiin. Mistä? En muista enää.
Kuului iso PLING, näkyi kirkas kipinä ja sitten tulikin melko hiljaista. Heräilin soratiellä tuttuihin ääniin. Joku käveli ja sora rapisi kengänpohjissa. Miten kauan olin ollut tajuttomana, minulla ei ole vieläkään siitä mitään käsitystä. Ehkä jokusen sekunnin, kymmeniä sekunteja, minuutin...
- Jos et siitä ala nousemaan, heitän uudestaa.
Nousin ja yritin hahmottaa ympäristöä. Tutussa paikassa olin ja muistin hyvin myös edeltävän taistelun. Olin hävinnyt ja maani oli valloitettu.
Kotona en tietysti kertonut mitään, vaikka ohimo oli pahkurainen ja musta. Eikä kertonut vastustajakaan. Hiljaa ja ajan kanssa nuolin haavani ja muutaman tunnin tai ehkä päivän parin jälkeen olimme taas kaveruksia tuon tarkkakätisen kivenheittäjän kanssa.
Iltalehti ei kirjoittanut, vanhemmat eivät puuttuneet asiaan, opettajat eivät rangaisseet, poliisi ei kuulustellut. Hyvä, että saatiin ihan kahdestaan nahista ja puolustaa reviiriämme. Vältettiin vaikenemalla ainakin yksi isompi sota. Siitä olisi joku saattanut vaikka pahoittaa mielensä.
tiistai 30. syyskuuta 2008
maanantai 29. syyskuuta 2008
Kemialla ei ole tunneälyä
Luokassa on lähes kolmekymmentä oppilasta ja yksi opettaja. Yksi opettaja ymmärtää lähes täydellisesti jokaista oppilasta ja jokainen oppilas ymmärtää aivan täydellisesti opettajaa. Tuolla mallilla jokainen avioliitto tai parisuhde olisi paratiisi. Mutta kun kahden ihmisen kemiat eivät aina räjähtämättä tai väärinymmärtämättä kohtaa, miten joku uskoo kokonaisen joukon ihmisiä voivan ymmärtää toisiaan kokonaisen tunnin, kokonaisen päivän, kokonaisen viikon, kuukauden, vuoden, elämän.
Mutta meillä on sopimus. Allekirjoitimme sen ja talletimme kassalippaaseen. Muutaman vuoden kuluttua yritämme muistella, mitä sopimuksessa sovittiin. Muistamme sen hyvin - jokainen omalla tavallamme. Tai teimme oman sopimuksen omaan päähämme. Se on helppo homma.
Ihmiset riitelevät, ryhmät hajoavat, kansat taistelevat, vaikka on sovittu rauhasta ja rakkaudesta ja yhteiselosta. Pitäisikö yksinkertaisesti tunnustaa, että me olemme vain kemiallista reaktiota eikä meistä muuta tule tekemälläkään. Kemialla ei ole tunneälyä.
Mutta meillä on sopimus. Allekirjoitimme sen ja talletimme kassalippaaseen. Muutaman vuoden kuluttua yritämme muistella, mitä sopimuksessa sovittiin. Muistamme sen hyvin - jokainen omalla tavallamme. Tai teimme oman sopimuksen omaan päähämme. Se on helppo homma.
Ihmiset riitelevät, ryhmät hajoavat, kansat taistelevat, vaikka on sovittu rauhasta ja rakkaudesta ja yhteiselosta. Pitäisikö yksinkertaisesti tunnustaa, että me olemme vain kemiallista reaktiota eikä meistä muuta tule tekemälläkään. Kemialla ei ole tunneälyä.
perjantai 26. syyskuuta 2008
Näe lentävä koira (ote Hannun uudesta kirjasta Italialainen ulsteri)
Teki kevättä aikaisin. Maaliskuun puolivälissä kynnökset sulivat mustiksi aallokoiksi harmaanvalkoiselle lumimerelle. Ojat solisivat aukkopaikoissa ja rumpuputki kohisi puolillaan vettä. Joki oli meijerin kohdalta keltaisen loskainen ja haisi heralta. Valkoinen vaahto hytisi ja pyöri rannassa eikä päässyt jään alle virtaamaan. Rapakko tuoksui hyvälle. Se tuoksui sulalle, vanhalle nurmikolle, heinälle, märälle, savelle, auringolle. Hain vintinportaiden alta komerosta lipposet ja kokeilin niitä salaa. Niitä säästettiin koulun päättäjäisiin, vaikka ne olivat jo edellisenä syksynä varpaankärkiä puristaneet. Raskaiden saappaiden jälkeen jalat nousivat lipposissa ilmaan ja olisin voinut vaikka lentää, jos minulla olisi ollut edes siiventyngät. Ja vaikka minulla oli vain kädet, lensin. Juoksin saunan ohi tielle ja välttelin lätäköitä, hyppelin kuivalta kuivalle kuin kumipallo kivilattialla. Nilkat saivat kevätilmaa. Kumisaappaan hautomat varpaat kipristelivät, ja juoksin sillan yli vanhan paloaseman ruuttahuoneen ohi, hyppelin viljavaraston portaiden kautta osuuskaupan roskalaatikolle, ponnistin sen reunalle ja tarkastin, ettei mitään varsin hyödyllistä ollut päällimmäisenä, vilistin öljysäiliöiden välistä kaupan kautta bensa-asemalle ja sen öljysorapihalla ponnistelin korkealle ja olin kiuruna kevättaivaalla. Jatkoin samalla juoksulla koivukujan yli, pitkillä loikilla väistin kaikki kurakot. Kurakko, kurakko, öljysora, kurakko. Jalat olivat niin kevyet, ettei minua se juokseminen edes hengästyttänyt. Väistelin vastaantulevat vasta aivan viime hetkellä, että sain hyppiä ja ottaa keväästä kaiken, minkä se jaloille antoi. Yhtäkkiä lipposet vain liimautuivat öljysoraan. Siinä se oli. Jähmetyin julisteen eteen: ”NÄE LENTÄVÄ KOIRA!”
Sähköpaaluun oli kymmenin niitein hakattu mustavalkoinen juliste, jossa kiemurteli kuristaja-käärme ja alanurkassa oli kita ammollaan pelottava krokotiili. Suuri käärme- ja liskonäyttely oli tulossa kylälle. Niin lupasi juliste. Parin päivän kuluttua päästäisiin ihmettä katsomaan. Liput 60 penniä. Mutta juliste lupasi enemmän kuin pelkkiä käärmeitä. Se toisi meidän kylään maailman ihmeen, sarjakuvalehtien sankarin, päiväunien päiväunen, teräsmiehen toverin lentävän koiran. Ja sen lisäksi vielä kymmeniä metrejä pitkän kuristajakäärmeen, Pertin pooaa paksumman, ja rumpuputken täyttävän krokotiilin.
Lätäköitä väistelemättä, kurakoita kiertelemättä ja lipposia säästämättä juoksin koko matkan Sjöstrandin pihaan, mutta en uskaltanut mennä heti sisälle. Pelkäsin Ollin ja Kassun äitiä ja tarkistin sen ilmeen ennen kuin astuin kynnyksen yli. Pojat hakkasivat jääkiekkopeliä pienessä huoneessaan, joka oli rakennettu jälkeenpäin jostakin varastotilasta. Siinä oli vain pieni ikkuna ja siellä oli aina hämärä. Pojat olivat myös nähneet julisteen, joita oli ripoteltu pitkin kylää. Kassu sanoi, että saattoi olla vaikeaa saada rahaa sisäänpääsyyn siihen aikaan kevättä, kun isällä oli ollut auton kanssa remonttia ja oli laitettu uusi rillu ja renkaita läjäpäin. Sanoin, että rahaa kyllä oli muhissa vaikka muille jakaa. Sitä näyttelyä ei väliin jätettäisi, vaikka sataisi akkoja taivaan täydeltä. Lupasin lainata lippurahat. Olli innostui ja pyöritti kieltään huulilla ja lämäsi pientä, mustaa kiekkoa. Olli kirosi, että saatananmoinen näyttely oli luvissa. Kuristajakäärme saattoi vääntää aikamiehen hengiltä milloin halusi ja hyökkäsi kuulemma viidakoissa ihmisten kimppuun puitten latvoista salakavalasti kuin kärpänen voihin. Ja kun krokotiili puri, siinä ei tarvinnut kauan leuoissa kitua, se oli helvetin varma juttu se. Semmoisilla leipäveitsen kokoisilla hampailla kun ihmistä puri, se oli poikki sillä siunaamalla hetkellä. Kurat vain roiskuivat suolista eikä minuutin päästä ollut syödystä muuta jäljellä kuin muisto ja jalanjäljet rannalla. Kurkkua kuivasi semmoisen kuunteleminen, mutta arvattavasti eläimet olivat hyvin teljettyinä, kun näyttelyä kuitenkin ihmisten ilmoilla kuljetettiin. Kassu teki maalin ja hihkaisi, että samalla lailla laitettaisiin lätty kurkkuun kärmekselle, jos syödä yritti. Ajattelin, ettei semmoinen kiekko paljon käärmeen hengitystä hidastaisi.
Kassu kertoi äidilleen käärmenäyttelystä, mutta se uhkasi pojat korvista kotiin kantaa, jos mokomaan näyttelyyn itsensä saattaisivat. Sanoi, ettei semmoisia kenenkään tarvinnut rahan edestä katsomaan mennä ja itseään hengiltä purettamaan ja kaikenmaailman kuuman maan bakteereja itseensä imemään. Olli sanoi, että niiltä oli hampaat vedetty jo sademetsässä ja ettei niitä paljaalla lattialla pidetty ihmisten jaloissa luikertelemassa eikä niitä elukoita nuolemaan lähdetty vaan kaukaa katsomaan. Johan sen nyt tervejärkinen ihminen ymmärsi, että hengelle hupaista semmoinen myrkkyelukoitten vapaana pitäminen olisi. Ei se ajatukselle lämminnyt enempää kuin saunankiuas märillä puilla eikä sille asiasta enää puhuttu. Päätettiin, että minä lainaan Ollille ja Kassulle lippurahat ja mennään kaikessa hiljaisuudessa. Olli yritti minulle vielä vakuuttaa, että oli tahallaan äidilleen valehdellut irtirevityistä myrkkyhampaista. Kukapa sitä hampaattomia käärmeitä kuljettelisi pitkin maata ihmisten ilmoille ihmeteltäviksi. Ei kukaan.
Koulussa näyttelystä puhuttiin melkein joka tunnilla. Opettaja kertoi, miten tuli käyttäytyä, ettei särjettäisi lasikaappeja tai hajotettaisi häkkejä. Mitähän se oikein meistä kuvitteli. Että ensimmäisenä syöksyttäisiin krokotiilin hampaisiin tai kieputeltaisiin kuristajakäärme kaulaan. Olli sanoi isoon ääneen, että hän on ennenkin käärmeitä kepittänyt ja tiesi kyllä, että niitä voi hännästä roikottaa eikä ne ylety siinä asennossa puremaan. Tytöt yököttelivät ja opettaja hyssytteli Ollia olemaan pelottelematta. Olli sanoi, ettei hän pelotellut. Jos hän pelotella aikoi, hän pyörittäisi kärmestä hännästä ympäri luokkaa ja nuolettaisi sillä jokaisen nenät. Minua nauratti Ollin puheet. Kuvittelin, miten käärme nuoli neniä ja sihisi tytöiltä kuset housuun. Olli tiesi, että käärmeet oli syötetty tainnoksiin eikä niitä tarvinnut pelätä. Opettaja oli sitä mieltä, ettei käärmeitä niin vain syömällä tainnutettu ja että vaikka ne hiljaa makasivat, ne saattoivat yllättäen hyökätä. Piti olla varovainen ja kaukaa vain katsella eikä suotta uhitella ja pelotella luontokappaleita.
Kahteen päivään en muuta ajatellut kuin lentävää koiraa. Olin nähnyt sen monta kertaa liitävän huoneen poikki sininen viitta lepattaen korvat luimussa kuin Teräsmiehen pystykorvalla tai Fantomin Devilillä. Siitä ei eläin enää komeammaksi tullut. Pitkä, vähän kaareva kuono, suuret, pystyt korvat ja paksu rinta, voimakkaat jalat ja tuuhea häntä ohjaamassa ylvästä lentoa.
Seurakuntatalon pihalla oli iso linja-auto, jonka ikkunat oli peitetty vanerilevyillä. Sinisenmustan auton kylkeen oli maalattu punaisin ja keltaisin, koristeellisin kirjaimin: ”Suuri Käärmenäyttely. Tule ja näe lentävä koira!” Talon ovelle luikerteli monen metrin jono hitaasti ja laiskasti kuin tainnoksiin syötetty kuristajakäärme. Panin käden housuntaskuun ja tunnustelin, että rahat olivat varmasti tallessa. Olli ja Kassu kihersivät hermostuneina ja vilkuilivat ympärilleen, ettei ketään isän ja äidin tuttua ollut näkyvissä. Siitä ei hyvä olisi seurannut eikä kauniita puheita olisi kotona pidetty, jos poikien olisi tiedetty mokomia matelijoita maksun edestä henkensä kaupalla katselleen. Lupasin niille pitkän maksuajan. Sovittiin, että joka kolmas rapu niitten merrasta kahtena ensimmäisenä ravustusiltana seuraavana syksynä tulisi minulle. Ajattelin, että se oli kohtuullinen sopimus ja kohtuullinen korko. Ravut kuitenkin kasvoivat itsekseen ja mönkivät pyydykseen. Ne piti vain nostaa rantaan ja mitata. Kaksikymmentä penniä kappale.
Sali oli täynnä häkkejä ja lasivitriinejä. Katsoin ylös, mutta en nähnyt muuta kuin pallolamppuja viiden rykelmissä ja joululta unohtuneen kreppipaperisen lenkkinauhan, joka punaisena ja pölyisenä roikkui lamppujen välissä. Olli pysähtyi ensimmäisenä, katsoi alas lattianrajaan ja sitten Kassua ja minua ja pyöritti kieltä huulilla. Pöydällä oli reilun metrin mittainen ja puolen metrin korkuinen ja samanlevyinen lasinen laatikko. Sen yläosaan oli liimattu pieni lappu, jossa luki
ALLIGAATTORI - ALLIGATOR
krokotiilien lahkoon kuuluva matelijasuku
Kaksi lajia: Mississipin alligaattori ja Kiinan alligaattori
Tämä yksilö: Mississipin alligaattori kasvaa yli 5 metrin mittaiseksi
sekä suomeksi että jollakin muulla kielellä, jota me ei ymmärretty. Lasilaatikossa lojui paikallaan kuin täytettynä vajaa puolimetrinen alligaattorin poikanen, joka näytti yhtä vaaralliselta kuin sokeripaketti kaupan hyllyllä. Se ei oikein vastannut meidän kuvitelmia rumpuputken täyttävästä krokotiilistä, suu ammollaan virtahevon kimppuun hyökkäävästä pedosta, josta me oltiin puhuttu monta päivää. Yritettiin saada sitä poikasta liikahtamaan, mutta se vain katsoi lasisin, pystyviivaisin pupillein eikä värähtänytkään. Sen kurkun alla oleva lihas liikahteli sen verran, että uskottiin sen olevan oikea eikä kuttaperkkaa tai täytetty. Joku sanoi, että se olisi muutaman vuoden kuluttua täysikasvuinen, mutta meillä ei ollut aikaa jäädä sen kasvua siihen seurakuntatalon saliin odottamaan.
Huoneessa oli sietämättömän kuuma ja meille selitettiin, että matelijat tarvitsivat trooppiset olosuhteet. Ollin mielestä semmoinen helvetillinen kuumuus sai koko matelijajoukon tylsäksi ja uneliaaksi. Ei kukaan jaksanut saunassakaan riehua tai hypellä. Ei kukaan saatikka jalaton käärme. Kassu kyseli lentävän koiran perään ja meidät viitottiin alttaritaulun viereen. Siinä oli häkki pöydällä ja häkin katosta roikkui lepakko siivet supussa ympärillä. Sen pää oli koiran pää ja isot korvat kääntyilivät puolelta toiselle. Olli viskasi pääsylipun jämät lattialle ja sihautti saatanan rohtuneiksi nuolluilta huuliltaan ja katsoi silmiään uskomatta vuoroin minua ja Kassua ja vuoroin häkin katossa roikkuvaa ”lentävää koiraa”. Meitä oli huijattu. Roikkuva lepakko ei ollut sama kuin lentävä koira. Sen ymmärsi lapsikin saati me. Lepakko tuijotti meitä pyöreillä, ruskeilla mullosilmillään, mutta ei liikahtanutkaan, ei pyrkinyt siivilleen, ei omistanut viittaa eikä panosvyötä. Heilutti vain korviaan kuin pystykorva lintumetsällä. Me katseltiin nopeasti käärmeet ja hämähäkit ja häivyttiin vähin äänin sieltä kuumasta ja pahalta haisevasta huoneesta. Kotimatkalla ei paljon puhuttu, mutta lupasin pojille hyvitystä lainankorkoon. Tuumattiin, että oli sentään jännittävämpää katsella Mäyrän Mömmän munanpäässä roikkuvaa rapua kuin jäniksellä täyteen tungettua kuristajakäärmettä, joka vain muhissa lötkötti eikä edes jaksanut kieltään vilauttaa. Me maksettiin kalliit oppirahat hyvästä uskosta. Jos joku sanoi, että elukannäyttäjät olivat rehellistä väkeä, se jouti työntää anakondan koppiin trooppiseksi välipalaksi.
Saarelan Ville vittuili meille monta päivää ja nauroi meidän puheille ja sanoi tienneensä koko ajan, ettei semmoisia lentokoiria missään päin maapalloa ollut, ei edes suurissa sirkuksissa ja että meitä hölmöjä oli oikein olan takaa kusetettu ja etelästä asti linja-autolla puolipyörtyneitä matelijoita herkkäuskoisten ihmeteltäväksi ajettu. Jouti semmoisten rahat kyniä ja parempiin taskuihin laittaa. Vain umpihölmö saattoi kuvitella täysikasvuisia krokotiilejä ympäri maata ajettavan. Johan semmoinen kuvatus söi yksinään lippurahat aamupuurona. Raisa pyysi Villeä pitämään turpansa kiinni. Se oli minun puolella, kun tiesi minun puheista, miten paljon olin sitä näyttelyä odottanut ja miten paljon siitä oli porukassa puhuttu. Raisa sanoi, että sekin olisi kyllä ötököitä katsomaan lähtenyt, jos rahaa olisi ollut, mutta lohdutin sitä, ettei se ollut mitään menettänyt. Jotenkin ne kaikki näyttivät lainaston kirjoissa luonnollisemmilta.
Sähköpaaluun oli kymmenin niitein hakattu mustavalkoinen juliste, jossa kiemurteli kuristaja-käärme ja alanurkassa oli kita ammollaan pelottava krokotiili. Suuri käärme- ja liskonäyttely oli tulossa kylälle. Niin lupasi juliste. Parin päivän kuluttua päästäisiin ihmettä katsomaan. Liput 60 penniä. Mutta juliste lupasi enemmän kuin pelkkiä käärmeitä. Se toisi meidän kylään maailman ihmeen, sarjakuvalehtien sankarin, päiväunien päiväunen, teräsmiehen toverin lentävän koiran. Ja sen lisäksi vielä kymmeniä metrejä pitkän kuristajakäärmeen, Pertin pooaa paksumman, ja rumpuputken täyttävän krokotiilin.
Lätäköitä väistelemättä, kurakoita kiertelemättä ja lipposia säästämättä juoksin koko matkan Sjöstrandin pihaan, mutta en uskaltanut mennä heti sisälle. Pelkäsin Ollin ja Kassun äitiä ja tarkistin sen ilmeen ennen kuin astuin kynnyksen yli. Pojat hakkasivat jääkiekkopeliä pienessä huoneessaan, joka oli rakennettu jälkeenpäin jostakin varastotilasta. Siinä oli vain pieni ikkuna ja siellä oli aina hämärä. Pojat olivat myös nähneet julisteen, joita oli ripoteltu pitkin kylää. Kassu sanoi, että saattoi olla vaikeaa saada rahaa sisäänpääsyyn siihen aikaan kevättä, kun isällä oli ollut auton kanssa remonttia ja oli laitettu uusi rillu ja renkaita läjäpäin. Sanoin, että rahaa kyllä oli muhissa vaikka muille jakaa. Sitä näyttelyä ei väliin jätettäisi, vaikka sataisi akkoja taivaan täydeltä. Lupasin lainata lippurahat. Olli innostui ja pyöritti kieltään huulilla ja lämäsi pientä, mustaa kiekkoa. Olli kirosi, että saatananmoinen näyttely oli luvissa. Kuristajakäärme saattoi vääntää aikamiehen hengiltä milloin halusi ja hyökkäsi kuulemma viidakoissa ihmisten kimppuun puitten latvoista salakavalasti kuin kärpänen voihin. Ja kun krokotiili puri, siinä ei tarvinnut kauan leuoissa kitua, se oli helvetin varma juttu se. Semmoisilla leipäveitsen kokoisilla hampailla kun ihmistä puri, se oli poikki sillä siunaamalla hetkellä. Kurat vain roiskuivat suolista eikä minuutin päästä ollut syödystä muuta jäljellä kuin muisto ja jalanjäljet rannalla. Kurkkua kuivasi semmoisen kuunteleminen, mutta arvattavasti eläimet olivat hyvin teljettyinä, kun näyttelyä kuitenkin ihmisten ilmoilla kuljetettiin. Kassu teki maalin ja hihkaisi, että samalla lailla laitettaisiin lätty kurkkuun kärmekselle, jos syödä yritti. Ajattelin, ettei semmoinen kiekko paljon käärmeen hengitystä hidastaisi.
Kassu kertoi äidilleen käärmenäyttelystä, mutta se uhkasi pojat korvista kotiin kantaa, jos mokomaan näyttelyyn itsensä saattaisivat. Sanoi, ettei semmoisia kenenkään tarvinnut rahan edestä katsomaan mennä ja itseään hengiltä purettamaan ja kaikenmaailman kuuman maan bakteereja itseensä imemään. Olli sanoi, että niiltä oli hampaat vedetty jo sademetsässä ja ettei niitä paljaalla lattialla pidetty ihmisten jaloissa luikertelemassa eikä niitä elukoita nuolemaan lähdetty vaan kaukaa katsomaan. Johan sen nyt tervejärkinen ihminen ymmärsi, että hengelle hupaista semmoinen myrkkyelukoitten vapaana pitäminen olisi. Ei se ajatukselle lämminnyt enempää kuin saunankiuas märillä puilla eikä sille asiasta enää puhuttu. Päätettiin, että minä lainaan Ollille ja Kassulle lippurahat ja mennään kaikessa hiljaisuudessa. Olli yritti minulle vielä vakuuttaa, että oli tahallaan äidilleen valehdellut irtirevityistä myrkkyhampaista. Kukapa sitä hampaattomia käärmeitä kuljettelisi pitkin maata ihmisten ilmoille ihmeteltäviksi. Ei kukaan.
Koulussa näyttelystä puhuttiin melkein joka tunnilla. Opettaja kertoi, miten tuli käyttäytyä, ettei särjettäisi lasikaappeja tai hajotettaisi häkkejä. Mitähän se oikein meistä kuvitteli. Että ensimmäisenä syöksyttäisiin krokotiilin hampaisiin tai kieputeltaisiin kuristajakäärme kaulaan. Olli sanoi isoon ääneen, että hän on ennenkin käärmeitä kepittänyt ja tiesi kyllä, että niitä voi hännästä roikottaa eikä ne ylety siinä asennossa puremaan. Tytöt yököttelivät ja opettaja hyssytteli Ollia olemaan pelottelematta. Olli sanoi, ettei hän pelotellut. Jos hän pelotella aikoi, hän pyörittäisi kärmestä hännästä ympäri luokkaa ja nuolettaisi sillä jokaisen nenät. Minua nauratti Ollin puheet. Kuvittelin, miten käärme nuoli neniä ja sihisi tytöiltä kuset housuun. Olli tiesi, että käärmeet oli syötetty tainnoksiin eikä niitä tarvinnut pelätä. Opettaja oli sitä mieltä, ettei käärmeitä niin vain syömällä tainnutettu ja että vaikka ne hiljaa makasivat, ne saattoivat yllättäen hyökätä. Piti olla varovainen ja kaukaa vain katsella eikä suotta uhitella ja pelotella luontokappaleita.
Kahteen päivään en muuta ajatellut kuin lentävää koiraa. Olin nähnyt sen monta kertaa liitävän huoneen poikki sininen viitta lepattaen korvat luimussa kuin Teräsmiehen pystykorvalla tai Fantomin Devilillä. Siitä ei eläin enää komeammaksi tullut. Pitkä, vähän kaareva kuono, suuret, pystyt korvat ja paksu rinta, voimakkaat jalat ja tuuhea häntä ohjaamassa ylvästä lentoa.
Seurakuntatalon pihalla oli iso linja-auto, jonka ikkunat oli peitetty vanerilevyillä. Sinisenmustan auton kylkeen oli maalattu punaisin ja keltaisin, koristeellisin kirjaimin: ”Suuri Käärmenäyttely. Tule ja näe lentävä koira!” Talon ovelle luikerteli monen metrin jono hitaasti ja laiskasti kuin tainnoksiin syötetty kuristajakäärme. Panin käden housuntaskuun ja tunnustelin, että rahat olivat varmasti tallessa. Olli ja Kassu kihersivät hermostuneina ja vilkuilivat ympärilleen, ettei ketään isän ja äidin tuttua ollut näkyvissä. Siitä ei hyvä olisi seurannut eikä kauniita puheita olisi kotona pidetty, jos poikien olisi tiedetty mokomia matelijoita maksun edestä henkensä kaupalla katselleen. Lupasin niille pitkän maksuajan. Sovittiin, että joka kolmas rapu niitten merrasta kahtena ensimmäisenä ravustusiltana seuraavana syksynä tulisi minulle. Ajattelin, että se oli kohtuullinen sopimus ja kohtuullinen korko. Ravut kuitenkin kasvoivat itsekseen ja mönkivät pyydykseen. Ne piti vain nostaa rantaan ja mitata. Kaksikymmentä penniä kappale.
Sali oli täynnä häkkejä ja lasivitriinejä. Katsoin ylös, mutta en nähnyt muuta kuin pallolamppuja viiden rykelmissä ja joululta unohtuneen kreppipaperisen lenkkinauhan, joka punaisena ja pölyisenä roikkui lamppujen välissä. Olli pysähtyi ensimmäisenä, katsoi alas lattianrajaan ja sitten Kassua ja minua ja pyöritti kieltä huulilla. Pöydällä oli reilun metrin mittainen ja puolen metrin korkuinen ja samanlevyinen lasinen laatikko. Sen yläosaan oli liimattu pieni lappu, jossa luki
ALLIGAATTORI - ALLIGATOR
krokotiilien lahkoon kuuluva matelijasuku
Kaksi lajia: Mississipin alligaattori ja Kiinan alligaattori
Tämä yksilö: Mississipin alligaattori kasvaa yli 5 metrin mittaiseksi
sekä suomeksi että jollakin muulla kielellä, jota me ei ymmärretty. Lasilaatikossa lojui paikallaan kuin täytettynä vajaa puolimetrinen alligaattorin poikanen, joka näytti yhtä vaaralliselta kuin sokeripaketti kaupan hyllyllä. Se ei oikein vastannut meidän kuvitelmia rumpuputken täyttävästä krokotiilistä, suu ammollaan virtahevon kimppuun hyökkäävästä pedosta, josta me oltiin puhuttu monta päivää. Yritettiin saada sitä poikasta liikahtamaan, mutta se vain katsoi lasisin, pystyviivaisin pupillein eikä värähtänytkään. Sen kurkun alla oleva lihas liikahteli sen verran, että uskottiin sen olevan oikea eikä kuttaperkkaa tai täytetty. Joku sanoi, että se olisi muutaman vuoden kuluttua täysikasvuinen, mutta meillä ei ollut aikaa jäädä sen kasvua siihen seurakuntatalon saliin odottamaan.
Huoneessa oli sietämättömän kuuma ja meille selitettiin, että matelijat tarvitsivat trooppiset olosuhteet. Ollin mielestä semmoinen helvetillinen kuumuus sai koko matelijajoukon tylsäksi ja uneliaaksi. Ei kukaan jaksanut saunassakaan riehua tai hypellä. Ei kukaan saatikka jalaton käärme. Kassu kyseli lentävän koiran perään ja meidät viitottiin alttaritaulun viereen. Siinä oli häkki pöydällä ja häkin katosta roikkui lepakko siivet supussa ympärillä. Sen pää oli koiran pää ja isot korvat kääntyilivät puolelta toiselle. Olli viskasi pääsylipun jämät lattialle ja sihautti saatanan rohtuneiksi nuolluilta huuliltaan ja katsoi silmiään uskomatta vuoroin minua ja Kassua ja vuoroin häkin katossa roikkuvaa ”lentävää koiraa”. Meitä oli huijattu. Roikkuva lepakko ei ollut sama kuin lentävä koira. Sen ymmärsi lapsikin saati me. Lepakko tuijotti meitä pyöreillä, ruskeilla mullosilmillään, mutta ei liikahtanutkaan, ei pyrkinyt siivilleen, ei omistanut viittaa eikä panosvyötä. Heilutti vain korviaan kuin pystykorva lintumetsällä. Me katseltiin nopeasti käärmeet ja hämähäkit ja häivyttiin vähin äänin sieltä kuumasta ja pahalta haisevasta huoneesta. Kotimatkalla ei paljon puhuttu, mutta lupasin pojille hyvitystä lainankorkoon. Tuumattiin, että oli sentään jännittävämpää katsella Mäyrän Mömmän munanpäässä roikkuvaa rapua kuin jäniksellä täyteen tungettua kuristajakäärmettä, joka vain muhissa lötkötti eikä edes jaksanut kieltään vilauttaa. Me maksettiin kalliit oppirahat hyvästä uskosta. Jos joku sanoi, että elukannäyttäjät olivat rehellistä väkeä, se jouti työntää anakondan koppiin trooppiseksi välipalaksi.
Saarelan Ville vittuili meille monta päivää ja nauroi meidän puheille ja sanoi tienneensä koko ajan, ettei semmoisia lentokoiria missään päin maapalloa ollut, ei edes suurissa sirkuksissa ja että meitä hölmöjä oli oikein olan takaa kusetettu ja etelästä asti linja-autolla puolipyörtyneitä matelijoita herkkäuskoisten ihmeteltäväksi ajettu. Jouti semmoisten rahat kyniä ja parempiin taskuihin laittaa. Vain umpihölmö saattoi kuvitella täysikasvuisia krokotiilejä ympäri maata ajettavan. Johan semmoinen kuvatus söi yksinään lippurahat aamupuurona. Raisa pyysi Villeä pitämään turpansa kiinni. Se oli minun puolella, kun tiesi minun puheista, miten paljon olin sitä näyttelyä odottanut ja miten paljon siitä oli porukassa puhuttu. Raisa sanoi, että sekin olisi kyllä ötököitä katsomaan lähtenyt, jos rahaa olisi ollut, mutta lohdutin sitä, ettei se ollut mitään menettänyt. Jotenkin ne kaikki näyttivät lainaston kirjoissa luonnollisemmilta.
torstai 25. syyskuuta 2008
Kolme lyhyttä tarinaa sanavalmiista miehestä
Mies ajeli polkupyörällään vähän mutkitellen ja molemmista housujen sivutaskuista näkyi pullonsuu. Poliisi pysäytti miehen menon ja epäili tämän ajelevan polkupyörällä liikenteen seassa selkeästi maistissa. Mies kielsi koskaan ajaneensa humalassa. Sanoi tulevansa kyllä viinakaupasta ja näytti kahta korkkaamatonta pulloa, mutta mitään ei ollut vielä ottanut. Poliisi epäili ja kyseli, missä se vajaa pullo sitten oli.
- Siellä viinakaupassa ei myyty vajaita pulloja.
Sammutettiin Kalajoen metsäpaloa 70-luvulla ja mies oli ollut jo kolme päivää sammutustouhussa mukana pelkällä vedellä, ei edes leivällä ja nälkä oli kova. Mies kysyi muutamalta paikkakunnan mieheltä, mistä voisi saada ruokaa. Miehet eivät tienneet, mutta näyttivät, että tuolla kauempana oli poliisi.
- Minä en syö poliisia.
Mies rakensi kesämökin avaimet käteen -periaatteella. Luovuttaessaan mökin avaimet omistajalle mies kehui taloa hyväksi ja tiiviiksi.
- Se on 99-prosenttisen tiivis.
Omistaja tietysti ihmetteli, mistä prosentin vuoto aiheutui.
- Naulanrei'istä.
- Siellä viinakaupassa ei myyty vajaita pulloja.
Sammutettiin Kalajoen metsäpaloa 70-luvulla ja mies oli ollut jo kolme päivää sammutustouhussa mukana pelkällä vedellä, ei edes leivällä ja nälkä oli kova. Mies kysyi muutamalta paikkakunnan mieheltä, mistä voisi saada ruokaa. Miehet eivät tienneet, mutta näyttivät, että tuolla kauempana oli poliisi.
- Minä en syö poliisia.
Mies rakensi kesämökin avaimet käteen -periaatteella. Luovuttaessaan mökin avaimet omistajalle mies kehui taloa hyväksi ja tiiviiksi.
- Se on 99-prosenttisen tiivis.
Omistaja tietysti ihmetteli, mistä prosentin vuoto aiheutui.
- Naulanrei'istä.
Maailman puhtaimmat siat
Pitäisi lähteä pankkiin. Tekee näes mieli perustaa uusi yritys, mutta sitä ennen täytyy tehdä tutkimus ja kartoitus. Tutkin ensin, mitkä ovat markkinat. Tutkittu. Sitten kartoitan kilpailijat. Kartoitettu. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikista parhaiten pärjään, mikäli markkinat ovat kohtuullisen suuret ja kilpailu mahdollisimman vähäistä. Ideaalisin tilanne olisi, jos kilpailua ei olisi lainkaan. Tuosta lähdetään eli kuten nykyisin sanotaan: näillä mennään.
Vuohi? Liian helppo. Lehmä? Aivan liian helppo. Lammas? Lapsellista edes yrittää. Puhveli? Mielenkiintoinen, mutta toivoton. Kirahvi? Ei käy sekään.
Sika? Perfect! Täydellistä. Kävelen pankkiin ja pyydän päästä johtajan puheille.
- Päivää. Tarvitsen rahoituksen suursikalaa varten. Olen päättänyt perustaa maailman ensimmäisen koshersikalan.
- Ette taida tietää asiasta kovin paljon.
- En tiedä. Vielä. Mutta ehkä kymmenen minuutin kuluttua tiedän enemmän.
- Sikojasi ei syö kukaan.
- Syö, jos ovat puhtaita.
- Se on eri asia. Paljonko tarvitset?
- Riittävästi.
- Ole hyvä. Tässä rahat. Milloin ovat avajaiset?
- Heti, kun ihmiskunta on siihen valmis.
- Selvä. Me maksamme avajaisjuhlan ja ensimmäisen vuoden rehut.
- Sovittu.
Vuohi? Liian helppo. Lehmä? Aivan liian helppo. Lammas? Lapsellista edes yrittää. Puhveli? Mielenkiintoinen, mutta toivoton. Kirahvi? Ei käy sekään.
Sika? Perfect! Täydellistä. Kävelen pankkiin ja pyydän päästä johtajan puheille.
- Päivää. Tarvitsen rahoituksen suursikalaa varten. Olen päättänyt perustaa maailman ensimmäisen koshersikalan.
- Ette taida tietää asiasta kovin paljon.
- En tiedä. Vielä. Mutta ehkä kymmenen minuutin kuluttua tiedän enemmän.
- Sikojasi ei syö kukaan.
- Syö, jos ovat puhtaita.
- Se on eri asia. Paljonko tarvitset?
- Riittävästi.
- Ole hyvä. Tässä rahat. Milloin ovat avajaiset?
- Heti, kun ihmiskunta on siihen valmis.
- Selvä. Me maksamme avajaisjuhlan ja ensimmäisen vuoden rehut.
- Sovittu.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Äidillä on suuri suru.
Presidentti on maan äiti, meidän kaikkien äiti. Tänään sain yhden vastauksen äidiltäni. Hänelle soitettiin ja hän kuuli televisiosta.
- Meillä on suuri suru. Kotona on kuollut ihmisiä.
Äiti vastasi.
- Olen syvästi murheellinen. Mutta äiti ei voi nyt tulla kotiin, kun äidillä on tärkeä kokous täällä Amerikassa. Mutta syökää muroja ja jääkaapissa on jugurttia ja maitoa."
- Meillä on suuri suru. Kotona on kuollut ihmisiä.
Äiti vastasi.
- Olen syvästi murheellinen. Mutta äiti ei voi nyt tulla kotiin, kun äidillä on tärkeä kokous täällä Amerikassa. Mutta syökää muroja ja jääkaapissa on jugurttia ja maitoa."
tiistai 23. syyskuuta 2008
Parvelta on katsottava omakin elämä
Olipa ihana elokuva, mutta kesken loppui. Rakastavaiset saivat toisensa, kynttilät paloivat, kesäverhot heiluivat, valkoiset pilvet lipuivat, väki nauroi ja taputti. Arki oli kaukana kuin maasta Mars. Elokuvat ovat - elokuvia ne ovat. Mutta nyt noustaan parvelle katsomaan omaa elokuvaa.
Istu siis alas ja katso itseäsi. Kävelet markettiin. Näet muutaman takauman omasta elämästäsi. Jos olet mies, muutama kaunis nainen vilahtaa näyttämöllä kuin ohimennen. Jos olet nainen, komeat miehet kuultavat mielessäsi menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Näet, miten monet marketin asiakkaat katsovat sinua, katsovat vielä sinun jälkeesikin. Kuulet, mitä he ajattelevat tai mitä he sanovat sinusta toisilleen. Asetut hyllyn eteen tutkimaan jotakin sinua miellyttävää. Toisella puolella hyllyä kulkee ohitsesi vanha rakkaus. Sinä näet hänet, mutta sinun hyllyä tutkiva elokuvaminäsi ei näe. Huokaat ääneen.
- Katso hyllyn toiselle puolelle, tonttu.
Mutta et kuule, mitä sanot. Vanha rakkaus kulkee ohitsesi etkä näe häntä enää koskaan.
Kassalla tapaat mukavan ihmisen. Katsot häntä ja ajattelet: "Tuohon olisi hauska tutustua." Istut parvella ja huudat ääneen: "Sano sille, että haluat tutustua. Teillä on yhteistä tulevaisuutta. Teillä on yhteisiä ajatuksia! Tonttu. Sano jotain." Ja elokuvaminäsi sanoo (hänhän on vain näyttelijä).
- Sinä olet ostanut itsellesi viljapossua. Taidat pitää sianlihasta. Minä rakastan myös sianlihaa, koska enollani on suursikala.
Ja mukava ihminen kassalla vastaa sinulle.
- Ihanko tosi. Sittenhän me tulemme hyvin toimeen keskenämme. Olen sianlihan suurkuluttaja.
Katsot parvelta, miten nuo kaksi ihmistä lähtevät yhdessä kohti ulko-ovea. Näet, miten kassaneiti hymyilee ja ajattelee: "Kuinka onnellisia he ovatkaan." Heitä vastaan kävelee ryhmä koululaisia ja he nauravat ääneen ja laulavat "Mä elämältä kaiken sain..."
Parvella kaikki nousevat seisomaan ja pukevat päällystakkinsa. Kuulet, miten ihmiset huokailevat: "Kesken loppui. Muuten ihan hyvä elokuva, mutta minusta kyllä sianliha on inhottavaa..."
Elämä on oikeasti elokuvaa. Sitä pitää vaan nousta parvelle katsomaan. Ei sitä maajalasta näe, kun siellä ovat kaikki muutkin.
Istu siis alas ja katso itseäsi. Kävelet markettiin. Näet muutaman takauman omasta elämästäsi. Jos olet mies, muutama kaunis nainen vilahtaa näyttämöllä kuin ohimennen. Jos olet nainen, komeat miehet kuultavat mielessäsi menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Näet, miten monet marketin asiakkaat katsovat sinua, katsovat vielä sinun jälkeesikin. Kuulet, mitä he ajattelevat tai mitä he sanovat sinusta toisilleen. Asetut hyllyn eteen tutkimaan jotakin sinua miellyttävää. Toisella puolella hyllyä kulkee ohitsesi vanha rakkaus. Sinä näet hänet, mutta sinun hyllyä tutkiva elokuvaminäsi ei näe. Huokaat ääneen.
- Katso hyllyn toiselle puolelle, tonttu.
Mutta et kuule, mitä sanot. Vanha rakkaus kulkee ohitsesi etkä näe häntä enää koskaan.
Kassalla tapaat mukavan ihmisen. Katsot häntä ja ajattelet: "Tuohon olisi hauska tutustua." Istut parvella ja huudat ääneen: "Sano sille, että haluat tutustua. Teillä on yhteistä tulevaisuutta. Teillä on yhteisiä ajatuksia! Tonttu. Sano jotain." Ja elokuvaminäsi sanoo (hänhän on vain näyttelijä).
- Sinä olet ostanut itsellesi viljapossua. Taidat pitää sianlihasta. Minä rakastan myös sianlihaa, koska enollani on suursikala.
Ja mukava ihminen kassalla vastaa sinulle.
- Ihanko tosi. Sittenhän me tulemme hyvin toimeen keskenämme. Olen sianlihan suurkuluttaja.
Katsot parvelta, miten nuo kaksi ihmistä lähtevät yhdessä kohti ulko-ovea. Näet, miten kassaneiti hymyilee ja ajattelee: "Kuinka onnellisia he ovatkaan." Heitä vastaan kävelee ryhmä koululaisia ja he nauravat ääneen ja laulavat "Mä elämältä kaiken sain..."
Parvella kaikki nousevat seisomaan ja pukevat päällystakkinsa. Kuulet, miten ihmiset huokailevat: "Kesken loppui. Muuten ihan hyvä elokuva, mutta minusta kyllä sianliha on inhottavaa..."
Elämä on oikeasti elokuvaa. Sitä pitää vaan nousta parvelle katsomaan. Ei sitä maajalasta näe, kun siellä ovat kaikki muutkin.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Saappaat jalassa sänkyyn, mutta miksei savulohi kelpaa
On nukkumaanmenon aika. Ensin käydään pissalla, sitten mennään suihkuun tai kylpyyn, kammataan hiukset, sitten pestään hampaat, niistetään nenä, laitetaan yöpuku päälle... ja laitetaan kumisaappaat jalkaan.
Rakkaus tavaraan on geenissä. Voi se tietysti olla useammassakin geenissä, mutta sovitaan nyt kuitenkin, että jokaisessa meissä on kytkettynä geeni jokaiselle asialle (itse asiassa en ymmärrä koko geeniä, mutta joku varmasti ymmärtää). On geeni pitää kalasta tai jopa raaásta kalasta, mutta se on hyvin erilainen geeni kuin tavarasta pitämisen geeni. Siihen tullaan kohta. On geeni rakastaa tietyntyyppistä ihmistä ja geeni joko vähän inhota tai jopa vihata tietyntyyppistä ihmistä. Mutta kuitenkin: rakkaus tavaraan on geenissä. Muuten ei voi selittää, että jo pieni lapsi voi rakastua johonkin tavaraan niin paljon ja syvästi, ettei voi luopua siitä hetkeksikään.
Lapsi on saanut 2-vuotissyntymäpäivälahjaksi kumisaappaat. Hän on pitänyt niitä koko päivän ja kun nukkumaanmenon aika tulee, hän haluaa laittaa saappaat vielä sänkyyn mennessäänkin jalkoihinsa. Ja nyt auttaa itku markkinoilla, sillä pienen itkun jälkeen vanhemmat hyväksyvät saapasjalkalapsen ja lapsi nukahtaa nallesaappaat jaloissaan. Rakkaus tavaraan on siis geenissä. Mutta entäs sitten rakkaus vaikkapa loheen. Lapsi maistaa kalaa ja pitää savulohen mausta. Hän haluaa syödä sitä enemmän ja enemmän. Kun sitten tulee ilta ja nukkumaanmenon aika, hän ei kuitenkaan itke savulohta mukaan sänkyyn viereensä nukkumaan. En minä ainakaan ole sellaisesta kuullut. Mikä noissa pitämisen geeneissä määrää sen, että jotakin halutaan vain suuhun ja jotakin taas mukaan sänkyyn? Ja jotakin suuhun ja sänkyyn. Siis on olemassa hyvin monenlaisia rakkauden ja pitämisen geenejä. Saakohan joskus sellaisen geenin ostaa ärrältä suonensisäisesti? Tai purutablettina? "Osta hummerigeeni ja lähde nauttimaan merellisistä herkuista." En koskaan ennen ole syönyt hummeria. Enkä ihan varmasti nukkunut sen vieressä.
Rakkaus tavaraan on geenissä. Voi se tietysti olla useammassakin geenissä, mutta sovitaan nyt kuitenkin, että jokaisessa meissä on kytkettynä geeni jokaiselle asialle (itse asiassa en ymmärrä koko geeniä, mutta joku varmasti ymmärtää). On geeni pitää kalasta tai jopa raaásta kalasta, mutta se on hyvin erilainen geeni kuin tavarasta pitämisen geeni. Siihen tullaan kohta. On geeni rakastaa tietyntyyppistä ihmistä ja geeni joko vähän inhota tai jopa vihata tietyntyyppistä ihmistä. Mutta kuitenkin: rakkaus tavaraan on geenissä. Muuten ei voi selittää, että jo pieni lapsi voi rakastua johonkin tavaraan niin paljon ja syvästi, ettei voi luopua siitä hetkeksikään.
Lapsi on saanut 2-vuotissyntymäpäivälahjaksi kumisaappaat. Hän on pitänyt niitä koko päivän ja kun nukkumaanmenon aika tulee, hän haluaa laittaa saappaat vielä sänkyyn mennessäänkin jalkoihinsa. Ja nyt auttaa itku markkinoilla, sillä pienen itkun jälkeen vanhemmat hyväksyvät saapasjalkalapsen ja lapsi nukahtaa nallesaappaat jaloissaan. Rakkaus tavaraan on siis geenissä. Mutta entäs sitten rakkaus vaikkapa loheen. Lapsi maistaa kalaa ja pitää savulohen mausta. Hän haluaa syödä sitä enemmän ja enemmän. Kun sitten tulee ilta ja nukkumaanmenon aika, hän ei kuitenkaan itke savulohta mukaan sänkyyn viereensä nukkumaan. En minä ainakaan ole sellaisesta kuullut. Mikä noissa pitämisen geeneissä määrää sen, että jotakin halutaan vain suuhun ja jotakin taas mukaan sänkyyn? Ja jotakin suuhun ja sänkyyn. Siis on olemassa hyvin monenlaisia rakkauden ja pitämisen geenejä. Saakohan joskus sellaisen geenin ostaa ärrältä suonensisäisesti? Tai purutablettina? "Osta hummerigeeni ja lähde nauttimaan merellisistä herkuista." En koskaan ennen ole syönyt hummeria. Enkä ihan varmasti nukkunut sen vieressä.
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
Sukupolvelta toiselle
Vanhan nuorisoseurantalon seinällä roikkuu sauva kuin itämainen miekka koristeellisena ja kysymystä herättävänä. Miekka se ei ole, kun se ei ole terävä vaan tasapaksu ja päästään tylppä. Kahva siinä kuitenkin on kuin miekassa: koristeellinen, kaiverreltu, käteen hyvinkin sopiva. Mikäs piru se sitten oikein on. Muistan, että sillä on jokin nimi, mutten sitten enää sitä muista, mikä se nimi oli. Kysyn pöytätoverilta. Hän on opettaja, keski-ikäinen. Hän ei muista, mutta muistaa kyllä, että nimi sillä on. Sanoo minulle, että kannattaa kysyä tuolta (osoittaa) eteisessä olevalta, eläkkeellä olevalta opettajalta. Hän tulee katsomaan sauvaa ja sanoo, että muistaa sillä olevan jonkin nimen, muttei muista, mikä se oikein olikaan ja päättää kysyä vanhalta mieheltä, joka näyttää kuin olisi istunut kunnanvaltuustot ja vanhempainneuvostot ja johtokunnat ja hallitukset ja sanoo, että kappas vain, nimihän sillä on, mutta ei kuolemakseenkaan muistanut, mikä se oli.
Ohi kävelee pikkupoika ja huikkaa: "Oltermannin sauva." Kaikki melkein keski-ikäiset ja sitä vähän nuoremmat ja vanhemmat ja vanhatkin miehet muistavat heti, että oltermannin sauvahan se on. Sehän se. Oltermanninsauva. Puhetta piisaa oltermanninsauvasta sitten pitkäänkin eikä kukaan huomaa, että se pieni poika tietoineen on jo mennyt matkoihinsa uutta tietoa keräämään ja edelleen jakamaan. Noin se siirtyy tieto ja perinne sukupolvelta toiselle.
Ohi kävelee pikkupoika ja huikkaa: "Oltermannin sauva." Kaikki melkein keski-ikäiset ja sitä vähän nuoremmat ja vanhemmat ja vanhatkin miehet muistavat heti, että oltermannin sauvahan se on. Sehän se. Oltermanninsauva. Puhetta piisaa oltermanninsauvasta sitten pitkäänkin eikä kukaan huomaa, että se pieni poika tietoineen on jo mennyt matkoihinsa uutta tietoa keräämään ja edelleen jakamaan. Noin se siirtyy tieto ja perinne sukupolvelta toiselle.
perjantai 19. syyskuuta 2008
Matikasta nelonen
Lämmin valo se vasta värkki on. Sillä saa paljon aikaiseksi, kun malttaa odottaa. Joka vuosi puut pudottavat lehtensä maahan, vaikka ne lehdet kuuluisivatkin oikeastaan puuhun. Niin vaan tapahtuu. Ja lehdet muuttuvat maaksi ja maapallo kasvaa ja kasvaa. Melkein tyhjästä siis, lämpimästä valosta. 40 tuhannen biljardin vuoden kuluttua maapallo on jo kasvanut pelkillä lehtipuilla niin suureksi, että se ottaa kiinni aurinkoon. Viimeistään siinä vaiheessa tuo jokakeväinen pihanrappaaminen on ainakin päivänpuolella mahdotonta ja turhaa, kun kulo palaa polttamatta ja itsestään. Vähän se tietysti isäntiä ja emäntiä kismittää sellainen, kun ei pääsekään itse niitä ojanvarsia ja seinänvierustoja ja taloja kulottamaan. Mutta aina on kasvun eteen jostakin luovuttava.
Joku tietysti sanoo, että kyllä se aurinko on energiaa. On kai se. Mutta on se meistä vielä niin kaukana, että sitä ei lasketa. Mutta ehkä jo 40 tuhannen biljardin vuoden kuluttua sekin lasketaan. Mulla kyllä oli aina matikasta nelonen.
Joku tietysti sanoo, että kyllä se aurinko on energiaa. On kai se. Mutta on se meistä vielä niin kaukana, että sitä ei lasketa. Mutta ehkä jo 40 tuhannen biljardin vuoden kuluttua sekin lasketaan. Mulla kyllä oli aina matikasta nelonen.
Kuolema ei esittänytkään elokuvaa
Istuimme Vilkunan Jussin työhuoneessa Haapavedellä ja pohdimme talomyynnin edistämistä kaksissa miehin. Televisioon kannatti mennä, kun siellä olivat kaikki. Mutta jotakin erilaista piti kuitenkin keksiä. Ja me keksittiin.
Muutaman viikon kuluttua ruudussa pyöri mainos, jossa mies hyppäsi lentokoneesta ja katseli vapaassa pudotuksessa alla aukeavaa maailmaa: "Hieno tontti me löydettiin, mutta se vaatii kyllä komean talon:" Kohta viereen lensi toinen hyppääjä ja huiskutti talokirjaa: "Tilaa Salvostalokirja!" Ja kääntyi poispäin ja lensi horisonttiin. Näytti hemmetin hienolta. Tuota täytyi kokeilla.
Istuin lenkoneen lattialla ja mietin, mitä kaikkea seuraavalla oppilashypyllä pitikään tehdä: voltti, eteen, voltti taakse, käännös, käännös, voltti..."Jalat ulos! Mene!" Tuolla komennolla lähdin koneesta ja pian putosin kohti maata parin sadan kilometrin tuntivauhtia. Olo oli stabiilin keikkuva ja fiilis päätähuimaava.
Voltti eteen, voltti taakse, käännös, käännös, voltti....pipipipipipipipip. Korkeusmittari piipitti aukaisukorkeutta. Mitä minä olin oikein touhunnut, kun korkeus katosi niin nopeasti. Vielä piti ehtiä yksi voltti ja sen jälkeen kaikki menikin pieleen. Olin selälläni ja pian liian matalalla, jos alkaisin kääntyä. Vartalo ei vain oiennut enää kaarelle, että olisin päässyt oikeaan asentoon ja vedin laukaisukahvasta. Varjo purkautui haarojen välistä taivaalle väriseväksi mytyksi ja samalla näin vasemmalla puolella vähän oranssia kangasta. Varavarjo oli purkautumassa päävarjon sekaan. Se oli huono merkki. Keräsin varavarjon kaksin käsin jalkojen väliin, ettei se sieltä alkaisi enää enempää purkautua ja katsoin ensimmäisen kerran ylös. Päävarjo tutisi pienenä myttynä kierteillä olevien punosten päässä. Aloin potkia itseäni pyörivään liikkeeseen saadakseni kierteet oikeamaan ja kun viimeinen kierre oikesi, heilahdin valjaiden varassa vapauttavasti ja päävarjo aukesi hulmahtaen ja slaideri (aukaisunvaimennin) valahti alas pään päälle suloisesti lepattamaan. Katsoin alas. Sankka kuusimetsä oli enää muutaman kymmenen metrin päässä. Mihin tuonne sopi laskeutumaan? Johonkin vain oli pakko. Löysin niiden muutamien sekuntien aikana varjon ja miehen mentävän aukon ja ohjasin varjoni siihen. Olin maassa - varjo puussa. Olin elossa.
Sanotaan, että kun kuolema uhkaa, elämä kulkee filminauhana ohi ja voi katsella menneitä puuhia ja tulevia iloja tai kauhuja kuin valkokankaalta ikään. Minulle kuolema ei näyttänyt elokuvaa, vaikka käsikädessä kuljettiin muutamien sekuntien ajan. Kuljettiin näin jälkikäteen ajatellen lähes sylikkäin kuin rakastavaiset. Mutta silloin eivät kemiat vielä kohdanneet. Erosimme siis ystävinä, mutta lupasimme jonakin päivänä tavata uudelleen meille sopivammissa olosuhteissa, istuutua kaikessa rauhassa ja katsella jotakin mukavaa elokuvaa.
Muutaman viikon kuluttua ruudussa pyöri mainos, jossa mies hyppäsi lentokoneesta ja katseli vapaassa pudotuksessa alla aukeavaa maailmaa: "Hieno tontti me löydettiin, mutta se vaatii kyllä komean talon:" Kohta viereen lensi toinen hyppääjä ja huiskutti talokirjaa: "Tilaa Salvostalokirja!" Ja kääntyi poispäin ja lensi horisonttiin. Näytti hemmetin hienolta. Tuota täytyi kokeilla.
Istuin lenkoneen lattialla ja mietin, mitä kaikkea seuraavalla oppilashypyllä pitikään tehdä: voltti, eteen, voltti taakse, käännös, käännös, voltti..."Jalat ulos! Mene!" Tuolla komennolla lähdin koneesta ja pian putosin kohti maata parin sadan kilometrin tuntivauhtia. Olo oli stabiilin keikkuva ja fiilis päätähuimaava.
Voltti eteen, voltti taakse, käännös, käännös, voltti....pipipipipipipipip. Korkeusmittari piipitti aukaisukorkeutta. Mitä minä olin oikein touhunnut, kun korkeus katosi niin nopeasti. Vielä piti ehtiä yksi voltti ja sen jälkeen kaikki menikin pieleen. Olin selälläni ja pian liian matalalla, jos alkaisin kääntyä. Vartalo ei vain oiennut enää kaarelle, että olisin päässyt oikeaan asentoon ja vedin laukaisukahvasta. Varjo purkautui haarojen välistä taivaalle väriseväksi mytyksi ja samalla näin vasemmalla puolella vähän oranssia kangasta. Varavarjo oli purkautumassa päävarjon sekaan. Se oli huono merkki. Keräsin varavarjon kaksin käsin jalkojen väliin, ettei se sieltä alkaisi enää enempää purkautua ja katsoin ensimmäisen kerran ylös. Päävarjo tutisi pienenä myttynä kierteillä olevien punosten päässä. Aloin potkia itseäni pyörivään liikkeeseen saadakseni kierteet oikeamaan ja kun viimeinen kierre oikesi, heilahdin valjaiden varassa vapauttavasti ja päävarjo aukesi hulmahtaen ja slaideri (aukaisunvaimennin) valahti alas pään päälle suloisesti lepattamaan. Katsoin alas. Sankka kuusimetsä oli enää muutaman kymmenen metrin päässä. Mihin tuonne sopi laskeutumaan? Johonkin vain oli pakko. Löysin niiden muutamien sekuntien aikana varjon ja miehen mentävän aukon ja ohjasin varjoni siihen. Olin maassa - varjo puussa. Olin elossa.
Sanotaan, että kun kuolema uhkaa, elämä kulkee filminauhana ohi ja voi katsella menneitä puuhia ja tulevia iloja tai kauhuja kuin valkokankaalta ikään. Minulle kuolema ei näyttänyt elokuvaa, vaikka käsikädessä kuljettiin muutamien sekuntien ajan. Kuljettiin näin jälkikäteen ajatellen lähes sylikkäin kuin rakastavaiset. Mutta silloin eivät kemiat vielä kohdanneet. Erosimme siis ystävinä, mutta lupasimme jonakin päivänä tavata uudelleen meille sopivammissa olosuhteissa, istuutua kaikessa rauhassa ja katsella jotakin mukavaa elokuvaa.
torstai 18. syyskuuta 2008
Tunnustan - ja saan ehkä anteeksi
Alla oleva tarina on tosi. Sen on minulle kertonut tuon rotulammaskatraan omistajan poika muutama vuosi sitten. Minä tosin en ollut matkassa tuota mustaa pässiä joen yli uittamassa. En ehkä ollut silloin vielä edes syntynyt. Ne olivat muita ja isompia poikia, ainakin jo maailmaan syntiä tekemään syntyneitä. Tarinan juohevoittamiseksi ja jäntevöittämiseksi otin synnin itselleni, mutta vain hetkeksi, kuten hyvin huomaat.
Anteeksi. Ja ei sen niin väliä, vaikken saakaan. Minulle on monta kertaa sanottu, että kaikkea ei voi saada ihminen milloinkaan. Anteeksikaan.
Anteeksi. Ja ei sen niin väliä, vaikken saakaan. Minulle on monta kertaa sanottu, että kaikkea ei voi saada ihminen milloinkaan. Anteeksikaan.
Kun pässi lähti uimaan
Lampaat laidunsivat somana ryhmänä jokivarsiniityllä. Ne olivat puhtaita ja uljaan näköisiä, jos nyt lammasta voi koskaan sanoa uljaannäköiseksi. Somia kuitenkin: pullevia, hoidettuja, puhtaanvalkoisia. Ne olivat hyvää rotua ja tuotu kuulemma jostakin hyvin kaukaa, Englannista ehkä, laivalla. Mystisiä eläimiä vieraalta maalta. Pohdimme poikaporukassa, oppiko eläin puhumaan. Ei, ei se oppinut, mutta saattoi oppia ymmärtämään puhetta ja jos nyt ei puhetta, ainakin toista eläintä, vaikka vierasmaalaistakin. Sellaisesta asiasta piti ottaa selvää.
Joki jakoi kylän kahtia: toisella puolella oli kirkonkylä ja toisella asemanpuoli. Minä asuin asemanpuolella ja ne lampaat taas laidunsivat kirkonkylällä. Välimatkaa ei ollut kuin kymmenkunta metriä. Meidän puolella jokea märehtivät jokivarsitilan mustat, vähän tavallisemmat ja suomalaiset lampaat oman muhkean pässinsä suojeluksessa. Kenties ne vilkuilivat joen yli vieraita, oudonnäköisiä eläimiä, kenties niitä ei vähääkään uudet tulokkaat kiinnostaneet. Mutta me pojat päätimme testata, miten lampaat toisiaan ymmärsivät, ja iltahämärissä metsästimme naapurin mustan pässin ja uitimme sen lautalla joen yli kirkonkylän ulkomaalaisia lampaita tapaamaan. Hyvin se siellä näytti viihtyvän. Ja hyvin näyttivät toisiaan ymmärtävän suomalainen pässi ja englantilaiset lampaat.
Kirkonkylän puolelle syntyi jonkin ajan kuluttua aivan vääränvärisiä lampaita. Meistä se ei ollut mikään katastrofi. Päinvastoin. Olimme todistaneet jotakin. Mutta lampaiden omistajasta se kuulemma oli: kallisarvoinen jalostustyö oli mennyt hukkaan, mutta eniten oli jalostaja kuitenkin kuuleman mukaan ihmetellyt sitä, että pässit tosiaan voivat vaikka joen yli uida, jos niillä oikein mieli teki vierasta lammasta. Sitä ei kuulemma ollut ennen tapahtunut. Meistä pojista ei ollut asiaa oikomaan.
Joki jakoi kylän kahtia: toisella puolella oli kirkonkylä ja toisella asemanpuoli. Minä asuin asemanpuolella ja ne lampaat taas laidunsivat kirkonkylällä. Välimatkaa ei ollut kuin kymmenkunta metriä. Meidän puolella jokea märehtivät jokivarsitilan mustat, vähän tavallisemmat ja suomalaiset lampaat oman muhkean pässinsä suojeluksessa. Kenties ne vilkuilivat joen yli vieraita, oudonnäköisiä eläimiä, kenties niitä ei vähääkään uudet tulokkaat kiinnostaneet. Mutta me pojat päätimme testata, miten lampaat toisiaan ymmärsivät, ja iltahämärissä metsästimme naapurin mustan pässin ja uitimme sen lautalla joen yli kirkonkylän ulkomaalaisia lampaita tapaamaan. Hyvin se siellä näytti viihtyvän. Ja hyvin näyttivät toisiaan ymmärtävän suomalainen pässi ja englantilaiset lampaat.
Kirkonkylän puolelle syntyi jonkin ajan kuluttua aivan vääränvärisiä lampaita. Meistä se ei ollut mikään katastrofi. Päinvastoin. Olimme todistaneet jotakin. Mutta lampaiden omistajasta se kuulemma oli: kallisarvoinen jalostustyö oli mennyt hukkaan, mutta eniten oli jalostaja kuitenkin kuuleman mukaan ihmetellyt sitä, että pässit tosiaan voivat vaikka joen yli uida, jos niillä oikein mieli teki vierasta lammasta. Sitä ei kuulemma ollut ennen tapahtunut. Meistä pojista ei ollut asiaa oikomaan.
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Reen alla on lämmin syödä perunoita kupista
"On reen alla lämmin, kun lunta tuiskuttaa.
Liinakkomme kiitää ja valkoinen on maa..."
Pieni poika seisoo tuolilla katonrajaan nostetun radion edessä ja näkee perheen pitämässä lujasti kiinni reen pohjasta ja selät viistävät maata, kun hevonen viilettää joenjäätä pitkin. Minkä takia pitää mennä reen alle, että tulisi lämmin.
Tuota talvista laulua kuuntelin lapsena montakin kertaa ja aina sama kummallinen näky hämmästytti minua. Olin kuullut laulun sanan väärin tai sitten en ollut ymmärtänyt sanaa ryijy (..."on ryijyn alla lämmin..."). Minulla oli siirtokarjalainen koti ja monet sanat tarkoittivat minulle jotakin aivan muuta kuin jollekin naapurille tai muille suomalaisille.
Olin noin kahdeksanvuotias, kun olin lähdössä jollekin urheiluseuran järjestämälle voimisteluleirille. Minulle annettiin lista, johon oli kirjoitettu kaikki mukaan otettava, ja siinä listassa olivat sanat kuppi ja huopa. Siis piti ottaa mukaan kuppi. Pakkasin mukaan kupin, kahvikupin. Sitä en juuri ihmetellyt, pakkasin vain. Ja sitten piti mukaan ottaa myös huopa. Sitä en pakannut. En yksinkertaisesti keksinyt mitään syytä ottaa mukaan kattohuopaa kesäleirille, jossa kuitenkin asuimme teltassa sateelta suojassa. Mutta viltin pakkasin, vaikka sitä ei ollut kirjoitettu edes listaan.
Kun menin ensimmäisen kerran sitten tuolla leirillä syömään, minulta puuttui lautanen. Sitä ei ollut listassa. Minulle kerrottiin, että kyllä listassa kuppi mainittiin. Oli minulla kuppi, mutta ei lautasta. Hankala oli yrittää syödä perunoita ja ruskeaa kastiketta kahvikupista koko viikko. Mutta en kai minä siellä kuitenkaan sitten nälkää nähnyt.
"Rannalla erämaajärven, on mökki niin pikkuinen... pois lähti mies, mökin jätti, takaisin tullut ei..." Kuvittelin, miten suuri mies kyykistyy pienen mökin ovelle ja konttaa ulos, oikaisee itsensä pihamaalla ja lähtee taakseen katsomatta kulkemaan. Jättiläinen.
Rakkaus on julmaa. Senkin olen kuullut radiosta. Erkki Junkkarinen lauloi sydäntäsärkevin soinnuin: "Sun ruususi punaiset mä laitoin hopeamaljahan. Vaan kauneimman mä niistä taitoin - ja pistin rintahan." Monet heittäytyvät junan alle palavan rakkauden huumassa, mutta harva työntää tikarin rintaan. Seppuku. Harakiri.
Kannattaa kuunnella radiota. Siellä on hauskoja lauluja. Tai syö viikko perunoita kahvikupista. Se opettaa tulkitsemaan tekstiä.
Liinakkomme kiitää ja valkoinen on maa..."
Pieni poika seisoo tuolilla katonrajaan nostetun radion edessä ja näkee perheen pitämässä lujasti kiinni reen pohjasta ja selät viistävät maata, kun hevonen viilettää joenjäätä pitkin. Minkä takia pitää mennä reen alle, että tulisi lämmin.
Tuota talvista laulua kuuntelin lapsena montakin kertaa ja aina sama kummallinen näky hämmästytti minua. Olin kuullut laulun sanan väärin tai sitten en ollut ymmärtänyt sanaa ryijy (..."on ryijyn alla lämmin..."). Minulla oli siirtokarjalainen koti ja monet sanat tarkoittivat minulle jotakin aivan muuta kuin jollekin naapurille tai muille suomalaisille.
Olin noin kahdeksanvuotias, kun olin lähdössä jollekin urheiluseuran järjestämälle voimisteluleirille. Minulle annettiin lista, johon oli kirjoitettu kaikki mukaan otettava, ja siinä listassa olivat sanat kuppi ja huopa. Siis piti ottaa mukaan kuppi. Pakkasin mukaan kupin, kahvikupin. Sitä en juuri ihmetellyt, pakkasin vain. Ja sitten piti mukaan ottaa myös huopa. Sitä en pakannut. En yksinkertaisesti keksinyt mitään syytä ottaa mukaan kattohuopaa kesäleirille, jossa kuitenkin asuimme teltassa sateelta suojassa. Mutta viltin pakkasin, vaikka sitä ei ollut kirjoitettu edes listaan.
Kun menin ensimmäisen kerran sitten tuolla leirillä syömään, minulta puuttui lautanen. Sitä ei ollut listassa. Minulle kerrottiin, että kyllä listassa kuppi mainittiin. Oli minulla kuppi, mutta ei lautasta. Hankala oli yrittää syödä perunoita ja ruskeaa kastiketta kahvikupista koko viikko. Mutta en kai minä siellä kuitenkaan sitten nälkää nähnyt.
"Rannalla erämaajärven, on mökki niin pikkuinen... pois lähti mies, mökin jätti, takaisin tullut ei..." Kuvittelin, miten suuri mies kyykistyy pienen mökin ovelle ja konttaa ulos, oikaisee itsensä pihamaalla ja lähtee taakseen katsomatta kulkemaan. Jättiläinen.
Rakkaus on julmaa. Senkin olen kuullut radiosta. Erkki Junkkarinen lauloi sydäntäsärkevin soinnuin: "Sun ruususi punaiset mä laitoin hopeamaljahan. Vaan kauneimman mä niistä taitoin - ja pistin rintahan." Monet heittäytyvät junan alle palavan rakkauden huumassa, mutta harva työntää tikarin rintaan. Seppuku. Harakiri.
Kannattaa kuunnella radiota. Siellä on hauskoja lauluja. Tai syö viikko perunoita kahvikupista. Se opettaa tulkitsemaan tekstiä.
tiistai 16. syyskuuta 2008
Aamuhetki James Bondina: kokeile ilmaiseksi
Kuvittele olevasi Bond. James Bond. Mitä Bond tekisi nyt tässä koneella ja miltä ruutu näyttäisi. Todennäköisesti ruudussasi näkyy nyt kolmiulotteinen (3D) kuva jostakin rakennuksesta tai laitteesta, ehkä ydinvoimalasta tai reaktorista tai sukellusveneestä. Painat pari kertaa jotakin näppiksen näppäintä ja ruutu elää ja vilkuttava neliökuvio alkaa suurentaa näyttöön yksityiskohtaa. Painat jälleen puolihuolimattomasti, mutta hyvin itsevarmasti jotakin näppäintä ja sanot: That´s it." Kuvittele, mitä näit.
Nouse ylös. Vilkaise ympärillesi ja jos siinä lähelläsi on joku, ota häntä olkapäistä kiinni ja ryntää toverisi sylissäsi käytävälle ja huuda: "Pommi!" Suojele häntä. Älä tässä vaiheessa välitä vielä mitään kommenteista. Kävele kaikessa rauhassa ulos ja hyppää taksiin. Älä puhu mitään. Kyllä taksi tietää, että olet menossa sukellusveneelle tai ydinvoimalan reaktorille juuri oikeaan paikkaan. Jäikö rahapussi ja pankkikortti kannettavan viereen toimistoon? Et sinä tarvitse niitä. Työnantajasi maksaa koko reissun ja mahdolliset vahingot (ja niitähän tulee miljoonien arvosta, toki sen tiedät).
Hyppää taksista ja työnnä osuuskaupan parkkipaikalla muutama ihminen nurin, ammu tuuliviiri katolta alas (leikisti, kun sinulla ei todennäköisesti ole oikeaa asetta). Juokse sisälle ja tuuppaa Securitaksen vartija tainnuksiin mennessäsi. Heittele riisiryynipussit lattialle ja auo kaikki murolaatikot, koska niiden sisällä ei olekaan tällä kertaa lelua vaan koodi, jolla pääset reaktoriin käsiksi. Reaktorina voi toimia vaikkapa lihatiskin viipalointikone. Työnnä hammasrattaisiin tai hihnojen väliin muutama nakki hitaasti ja tarkka katse silmissäsi. Varovasti. Muuten saat pian nakinsiivut silmillesi. Älä ihmettele vieressäsi seisovaa poliisia, joka laittaa sinut välittömästi rautoihin ja taluttaa rauhallisesti pihalla odottavaan maijaan ja sulkee ilmeettömästi maijan takaluukun.
Katsoin eilen James Bondin seikkailua ja ajattelin, miten kauan sellaista puuhaa voisi oikeassa elämässä tavallinen ihminen touhuta ja suurinpiirtein noin pitkälle pääsin. En ehtinyt vielä juoda yhtään martinia puisteltuna tai sekoitettuna tai edes pullon suusta enkä katsoa yhtään naista päästä varpaisiin saatikka, että olisin päässyt edes tavallisenkaan näköisen naisen kanssa varsinaisesti sukupuoleilemaan.
Mutta olisi tuossa Jameksen ja tavallisen miehen aamussa jotakin yhtäläistä: molemmissa tapauksissa valtio lopulta maksaisi laskun. Noitahan sattuu joka päivä. Lukekaa vaikka lehdestä.
Nouse ylös. Vilkaise ympärillesi ja jos siinä lähelläsi on joku, ota häntä olkapäistä kiinni ja ryntää toverisi sylissäsi käytävälle ja huuda: "Pommi!" Suojele häntä. Älä tässä vaiheessa välitä vielä mitään kommenteista. Kävele kaikessa rauhassa ulos ja hyppää taksiin. Älä puhu mitään. Kyllä taksi tietää, että olet menossa sukellusveneelle tai ydinvoimalan reaktorille juuri oikeaan paikkaan. Jäikö rahapussi ja pankkikortti kannettavan viereen toimistoon? Et sinä tarvitse niitä. Työnantajasi maksaa koko reissun ja mahdolliset vahingot (ja niitähän tulee miljoonien arvosta, toki sen tiedät).
Hyppää taksista ja työnnä osuuskaupan parkkipaikalla muutama ihminen nurin, ammu tuuliviiri katolta alas (leikisti, kun sinulla ei todennäköisesti ole oikeaa asetta). Juokse sisälle ja tuuppaa Securitaksen vartija tainnuksiin mennessäsi. Heittele riisiryynipussit lattialle ja auo kaikki murolaatikot, koska niiden sisällä ei olekaan tällä kertaa lelua vaan koodi, jolla pääset reaktoriin käsiksi. Reaktorina voi toimia vaikkapa lihatiskin viipalointikone. Työnnä hammasrattaisiin tai hihnojen väliin muutama nakki hitaasti ja tarkka katse silmissäsi. Varovasti. Muuten saat pian nakinsiivut silmillesi. Älä ihmettele vieressäsi seisovaa poliisia, joka laittaa sinut välittömästi rautoihin ja taluttaa rauhallisesti pihalla odottavaan maijaan ja sulkee ilmeettömästi maijan takaluukun.
Katsoin eilen James Bondin seikkailua ja ajattelin, miten kauan sellaista puuhaa voisi oikeassa elämässä tavallinen ihminen touhuta ja suurinpiirtein noin pitkälle pääsin. En ehtinyt vielä juoda yhtään martinia puisteltuna tai sekoitettuna tai edes pullon suusta enkä katsoa yhtään naista päästä varpaisiin saatikka, että olisin päässyt edes tavallisenkaan näköisen naisen kanssa varsinaisesti sukupuoleilemaan.
Mutta olisi tuossa Jameksen ja tavallisen miehen aamussa jotakin yhtäläistä: molemmissa tapauksissa valtio lopulta maksaisi laskun. Noitahan sattuu joka päivä. Lukekaa vaikka lehdestä.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Vähemmistöistä pitää kantaa huolta
Ajattelin, että vain yhtä kieltä puhuva maailma olisi vallan mukava paikka asua. Englanti saattaisi olla se kieli, mutta kiinalaiset tuntuvat lisääntyvän kuitenkin kaikista hanakammin estelyistä huolimatta. Ehkä maailma puhuu tulevaisuudessa kiinaa. Sanotaan myös, että musta rotu on hallitseva ja ruskeasilmäiset peittoavat lopulta sinisilmäiset. Siitä tietysti voidaan päätellä, että tulevaisuudessa maapallon kansoittavat mustat, ruskeasilmäiset kiinalaiset, jotka puhuvat englantia tai kiinaa.
Me suomalaiset olemme täällä hiukan eristyksissä ja olemme tietysti sitä mieltä, että kaikkea pientä kannattaa ja on pakko suojella ja suojelemme ainakin kahta asiaa: karjalankieltä ja suomea. Karjalankieltä puhuu 2000 ihmistä ja suomea noin viisi miljoonaa. Tulevaisuudessa maailmassa on noin 10 miljardia mustaa kiinalaista, jotka puhuvat joko englantia tai kiinaa ja noin viisi miljoonaa suomalaista ja 20 karjalaista, jotka puhuvat suomea ja karjalaa. Ja tänne tulee joka vuosi ainakin 50 kiinalaista yliopistoon opiskelemaan suomea, kun tämä on niin kiinnostava kieli. Mutta karjalaisilla menee vähän heikommin. Tuo pitäisi varmaankin ottaa huomioon opettajakoulutusta suunniteltaessa. Vähemmistöistä pitää kantaa huolta.
Me suomalaiset olemme täällä hiukan eristyksissä ja olemme tietysti sitä mieltä, että kaikkea pientä kannattaa ja on pakko suojella ja suojelemme ainakin kahta asiaa: karjalankieltä ja suomea. Karjalankieltä puhuu 2000 ihmistä ja suomea noin viisi miljoonaa. Tulevaisuudessa maailmassa on noin 10 miljardia mustaa kiinalaista, jotka puhuvat joko englantia tai kiinaa ja noin viisi miljoonaa suomalaista ja 20 karjalaista, jotka puhuvat suomea ja karjalaa. Ja tänne tulee joka vuosi ainakin 50 kiinalaista yliopistoon opiskelemaan suomea, kun tämä on niin kiinnostava kieli. Mutta karjalaisilla menee vähän heikommin. Tuo pitäisi varmaankin ottaa huomioon opettajakoulutusta suunniteltaessa. Vähemmistöistä pitää kantaa huolta.
perjantai 12. syyskuuta 2008
Heinäkin pääsee taivaaseen
Taivas on ihana paikka. Minulla on siitä sen verran henkilökohtaista kokemusta, että olen noussut muutaman sata kertaa lentokoneella ilmaan, mutta laskeutunut sen mukana paljon harvemmin. Olen ponkaissut irti raudasta kankaan varaan taivaalle roikkumaan vitivalkoisen enkelin tavoin. Sanotaan, että taivaan kokee parhaiten kuumailmapallosta, mutta kyllä laskuvarjolla ja varjoliitimelläkin voi kokea taivaallisen äänettömyyden varsin miellyttävänä ja auvoisena - kuin esimakuna tulevasta.
Lentäjiä ja astronautteja noissa taivasasioissa kannattaa ehkä kuunnellakin. Heillä on omakohtaista kokemusta, miltä tuntuu olla jalat irti maasta. Mutta uskovaisten kanssa on vähän niin ja näin. Asun täällä uskovaisten sikisijoilla ja täällä on tapana sanoa, miten sinne taivaaseen päästään tai miten sinne ei päästä. Sinne ei päästä viinaa juomalla eikä telkkaria katsomalla. Sinne ei pääse kirjavassa paidassa eikä sinne pääse huulet punattuina tai silmät sinettyinä. Sinne ei pääse ralleja raikaamalla eikä rokkia soittamalla. Sinne ei pääse elokuvia katsomalla. Ja kirkossa istutaan vakavina kuin viimeisellä tuomiolla ja kiitetään Jumalaa siitä ilosta, minkä hän on meille antanut. Nuo kaikki edellämainittuja asioita tekevät tyypit ovat kuitenkin ihmisiä, jotka Jumala loi omaksi kuvakseen.
Vähän meistä lounaaseen asuu irlantilaisia. Ovat katolisia ja pitävät pappia melkein kuin isänä. Ja päästävät pappinsa pubiin olutta juomaan samaan seuraan. Taivaaseen ovat hekin menossa rokkia soitellen, kirjavat paidat päällä, lievässä nousuhumalassa, kasvot näteiksi meikattuina, jalkapallon pelaajille hurraata huutaen television äärellä.
Ystäväni, moottoripyöräilijä Vippe kysyi kerran joltakin teologiaa paremmin tuntevalta, pääseekö kaikki elollinen kuoleman jälkeen taivaaseen. Ja sai kelmi myöntävän vastauksen.
- Sittenhän taivas on täynnä heinää!
Minä olen kuullut, ettei sinne taivaaseen niin vain mennä. Täytyy täyttää tietyt kriteerit. Ja noiden kriteerien mukaan siellä kyllä on vain suomalaisia. Pohjoissuomalaisia. Tai sitten siellä on vain arabeja. Tai itsensä räjäyttäneitä terroristeja. Tai sitten siellä on vain pukupäällisiä hemmoja Amerikasta. Tai sitten siellä on vain mustia. Tai keltaisia. Tai valkoisia. Amerikkalaisia. Afrikkalaisia. Kiinalaisia. Eurooppalaisia. Australialaisia. Aasialaisia.
Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Mutta kyllä joku meni sitä kuvaa retusoimaan väärin värkein. Mikä meni pieleen?
Lentäjiä ja astronautteja noissa taivasasioissa kannattaa ehkä kuunnellakin. Heillä on omakohtaista kokemusta, miltä tuntuu olla jalat irti maasta. Mutta uskovaisten kanssa on vähän niin ja näin. Asun täällä uskovaisten sikisijoilla ja täällä on tapana sanoa, miten sinne taivaaseen päästään tai miten sinne ei päästä. Sinne ei päästä viinaa juomalla eikä telkkaria katsomalla. Sinne ei pääse kirjavassa paidassa eikä sinne pääse huulet punattuina tai silmät sinettyinä. Sinne ei pääse ralleja raikaamalla eikä rokkia soittamalla. Sinne ei pääse elokuvia katsomalla. Ja kirkossa istutaan vakavina kuin viimeisellä tuomiolla ja kiitetään Jumalaa siitä ilosta, minkä hän on meille antanut. Nuo kaikki edellämainittuja asioita tekevät tyypit ovat kuitenkin ihmisiä, jotka Jumala loi omaksi kuvakseen.
Vähän meistä lounaaseen asuu irlantilaisia. Ovat katolisia ja pitävät pappia melkein kuin isänä. Ja päästävät pappinsa pubiin olutta juomaan samaan seuraan. Taivaaseen ovat hekin menossa rokkia soitellen, kirjavat paidat päällä, lievässä nousuhumalassa, kasvot näteiksi meikattuina, jalkapallon pelaajille hurraata huutaen television äärellä.
Ystäväni, moottoripyöräilijä Vippe kysyi kerran joltakin teologiaa paremmin tuntevalta, pääseekö kaikki elollinen kuoleman jälkeen taivaaseen. Ja sai kelmi myöntävän vastauksen.
- Sittenhän taivas on täynnä heinää!
Minä olen kuullut, ettei sinne taivaaseen niin vain mennä. Täytyy täyttää tietyt kriteerit. Ja noiden kriteerien mukaan siellä kyllä on vain suomalaisia. Pohjoissuomalaisia. Tai sitten siellä on vain arabeja. Tai itsensä räjäyttäneitä terroristeja. Tai sitten siellä on vain pukupäällisiä hemmoja Amerikasta. Tai sitten siellä on vain mustia. Tai keltaisia. Tai valkoisia. Amerikkalaisia. Afrikkalaisia. Kiinalaisia. Eurooppalaisia. Australialaisia. Aasialaisia.
Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Mutta kyllä joku meni sitä kuvaa retusoimaan väärin värkein. Mikä meni pieleen?
torstai 11. syyskuuta 2008
Missä on Räikkösen iskä?
Räikkönen ja Hamilton ajavat peräkkäin Span radalla. Sataa. Rata on liukas ja mutkaan tullessaan molemmat autot heittelehtivät ja Hamilton joutuu ulos radalta ja ohittaa Räikkösen shikaanin oikaistuaan, jättäytyy sitten Räikkösen taakse kuten säännöt edellyttävät, mutta säntää välittömästi uudelleen Räikkösen ohi. Miehiä ei autosta näy. Vain autot kamppailevat kuin villit oriit, kumpi saa kedon naaraan omakseen. Kuva seuraa autoja ja kamppailua intensiivisesti kunnes leikkautuu varikolle valkopaitaiseen mieheen, joka suu pienenä ja tuiman näköisenä katsoo yläviistoon ratanäyttöä. Hamiltonin isä! Hamiltonin isä seuraa jokaista kilpailua varikolla kuin olisi henkilökuntaa, kuin olisi kaunis nainen, kuin olisi Hamiltonin morsian tai tyttöystävä. Hän katsoo viisaan näköisenä poikansa menoa, varmasti myös ylpeänä, ehkä joskus vähän myös peloissaan. Mutta missä on Räikkösen iskä?
Räikkösen iskä on kotona ja katsoo kaikessa rauhassa poikansa villiä menoa aivan kuin kaikki normaalit isät lapsiaan seuraavat vähän etäältä kovinkaan paljon puuttumatta jälkikasvunsa menoon. On aivan hullua kysyä edes, missä on Räikkösen iskä. Hän on siellä, missä hänen kuuluukin olla. Mutta mitä hemmettiä varikolla joka kilpailun aikana tekee isä-Hamiltonin? Manageri? En minä siitä mitään tiedä - saattaa ollakin. Mutta päästäisi joka tapauksessa poikansa jo tekemään omia hommiaan kaikessa rauhassa ja omin päin, pysyisi kotona. Eihän siellä varikolla muidenkaan kuljettajien mutsit ja fatsit pyöri eivätkä ainakaan tiimien ympärillä.
Vanhin poikani on puuseppä. Hyvä puuseppä onkin aivan kuin Hamilton on hyvä kilpa-autoilija. Saman ikäinenkin. Mutta tuskin hän olisi kovin iloinen, jos minä istuisin työpäivän aikana työpaikkansa kahvihuoneessa tuijottamassa näyttöruudusta, millaista kaappia tai lipastoa hän nyt siellä oikein on tekemässä. Jokainen ymmärtää, että jossakin vaiheessa lapset ovat aikuisia ja valmiita tekemään työnsä aivan itse. Kyllä kiinnostunut pitää olla, mutta että työpaikalle asti valvomaan - ei hemmetti sentään.
Räikkösen iskä on kotona ja katsoo kaikessa rauhassa poikansa villiä menoa aivan kuin kaikki normaalit isät lapsiaan seuraavat vähän etäältä kovinkaan paljon puuttumatta jälkikasvunsa menoon. On aivan hullua kysyä edes, missä on Räikkösen iskä. Hän on siellä, missä hänen kuuluukin olla. Mutta mitä hemmettiä varikolla joka kilpailun aikana tekee isä-Hamiltonin? Manageri? En minä siitä mitään tiedä - saattaa ollakin. Mutta päästäisi joka tapauksessa poikansa jo tekemään omia hommiaan kaikessa rauhassa ja omin päin, pysyisi kotona. Eihän siellä varikolla muidenkaan kuljettajien mutsit ja fatsit pyöri eivätkä ainakaan tiimien ympärillä.
Vanhin poikani on puuseppä. Hyvä puuseppä onkin aivan kuin Hamilton on hyvä kilpa-autoilija. Saman ikäinenkin. Mutta tuskin hän olisi kovin iloinen, jos minä istuisin työpäivän aikana työpaikkansa kahvihuoneessa tuijottamassa näyttöruudusta, millaista kaappia tai lipastoa hän nyt siellä oikein on tekemässä. Jokainen ymmärtää, että jossakin vaiheessa lapset ovat aikuisia ja valmiita tekemään työnsä aivan itse. Kyllä kiinnostunut pitää olla, mutta että työpaikalle asti valvomaan - ei hemmetti sentään.
Ne tekee sen tahallaan
Jalkapallo on hieno peli. Oikeastaan kaikki pallopelit ovat hienoja. Tottapuhuen kaikki pelit ovat hienoja aivan kuin kaikki pallot myös. Sisareni sanoi kerran, ettei mies oikeastaan tarvitse viihtyäkseen kuin pallon ja kaverin, jonka kanssa sitä pompottelee tai potkii tai heittelee. Kiekko on myös upea keksintö ja jääkiekko... no perhana. Se kuuluu vasta talveen.
Kaverin kanssa katsoin eilen jalkapalloa suorana lähetyksenä: Suomen Huuhkajat vastaan Saksan Die Rote Adlerjungenit. Ennen peliä Saksan päävalmentaja puhui kohteliaasti, miten he kunnioittavat Suomea vastustajanaan ja miten Suomi on pelannut hienoja pelejä ja pudonnut EM- taistostakin vain niukin naukin. Katsomossa olimme otettuja ja otimmekin. Emmekä ottaneet! Mutta tuo valmentajan liturgia ei ollutkaan uponnut hänen omiin valmennettaviinsa, mutta näytti vaikuttaneen Suomen Huuhkajiin vallan väkevästi. Suomi johti peliä kolmeen kertaan hienoilla maaleilla, mutta niin vain Saksan mustat kotkanpojat tulivat aina tasoihin. Tulivat kuin perseelle ammutut karhut tai kuin huuhkajan repimien kotkanpoikien isät ja äidit jokaisen Suomen maalin jälkeen. Yritimme kaverin kanssa antaa ohjeita suomalaisille. Selitimme, että saksalaiset aivan selvästi yrittävät päästä juonella millä hyvänsä suomalaisten vartioimalle maalille maalintekoon ja niitä pitää yrittää estää, mutta tätä huutoa ei joko ymmärretty tai ymmärrettävästi ei kuultu. Välillä yrittivät saksalaiset ikäänkuin näyttää väsyneiltä, jotta suomalaiset olisivat muka heitä ymmärtäneet ja antaneet väsyneille pelaajille pallon tahallaan potkittavaksi. Mutta nämäpä olivat juonikkaita ja heti pallon saatuaan valtavalla raivolla kävivät kohti Suomen maalia ja runnoivat pallon verkkoon. Juonipeliä, sanon minä.
Jos me (lue: Suomi) johdamme kolme kertaa ottelua ja teemme hienon maalin, on oletettava, että ne (lue: saksalaiset = ulkomaalaiset) aivan tahallaan tasoittivat pelin joka kerta. Muuta syytä moiseen on hankala keksiä enkä siihen aivan väkisin edes viitsi alkaa. Olkoon sitten niin: ne (lue: ulkomaalaiset = saksalaiset, ruotsalaiset ja jopa joskus virolaiset) tekevät sen aivan tahallaan. Ruotsalaiset ovat noista ulkomaalaisista ehkä kuitenkin kaikista pahimpia. Ne menevät monesti tahallaan johtoonkin ja jopa tahallaan voittavat koko pelin. Minkä pelin? Aivan minkä tahansa.
Kaverin kanssa katsoin eilen jalkapalloa suorana lähetyksenä: Suomen Huuhkajat vastaan Saksan Die Rote Adlerjungenit. Ennen peliä Saksan päävalmentaja puhui kohteliaasti, miten he kunnioittavat Suomea vastustajanaan ja miten Suomi on pelannut hienoja pelejä ja pudonnut EM- taistostakin vain niukin naukin. Katsomossa olimme otettuja ja otimmekin. Emmekä ottaneet! Mutta tuo valmentajan liturgia ei ollutkaan uponnut hänen omiin valmennettaviinsa, mutta näytti vaikuttaneen Suomen Huuhkajiin vallan väkevästi. Suomi johti peliä kolmeen kertaan hienoilla maaleilla, mutta niin vain Saksan mustat kotkanpojat tulivat aina tasoihin. Tulivat kuin perseelle ammutut karhut tai kuin huuhkajan repimien kotkanpoikien isät ja äidit jokaisen Suomen maalin jälkeen. Yritimme kaverin kanssa antaa ohjeita suomalaisille. Selitimme, että saksalaiset aivan selvästi yrittävät päästä juonella millä hyvänsä suomalaisten vartioimalle maalille maalintekoon ja niitä pitää yrittää estää, mutta tätä huutoa ei joko ymmärretty tai ymmärrettävästi ei kuultu. Välillä yrittivät saksalaiset ikäänkuin näyttää väsyneiltä, jotta suomalaiset olisivat muka heitä ymmärtäneet ja antaneet väsyneille pelaajille pallon tahallaan potkittavaksi. Mutta nämäpä olivat juonikkaita ja heti pallon saatuaan valtavalla raivolla kävivät kohti Suomen maalia ja runnoivat pallon verkkoon. Juonipeliä, sanon minä.
Jos me (lue: Suomi) johdamme kolme kertaa ottelua ja teemme hienon maalin, on oletettava, että ne (lue: saksalaiset = ulkomaalaiset) aivan tahallaan tasoittivat pelin joka kerta. Muuta syytä moiseen on hankala keksiä enkä siihen aivan väkisin edes viitsi alkaa. Olkoon sitten niin: ne (lue: ulkomaalaiset = saksalaiset, ruotsalaiset ja jopa joskus virolaiset) tekevät sen aivan tahallaan. Ruotsalaiset ovat noista ulkomaalaisista ehkä kuitenkin kaikista pahimpia. Ne menevät monesti tahallaan johtoonkin ja jopa tahallaan voittavat koko pelin. Minkä pelin? Aivan minkä tahansa.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Vipelle terveisiä
Miksei, jos on aivan pakko tuonne asti mennä. Täällä oli aamusella saman verran lämmintä, mutta ainakin tiet ovat edelleen asfalttia. On ne tietysti soraakin, jos semmoisille haluaa mennä itseään sotkemaan, mutta kovin moni ei halua.
Kummallista, että elokuvissakin kaikki pohjoisnavan maisemat, Alaskan maisemat, kuivan ja kuuman Saharan maisemat näyttävät houkuttavan kauniilta ja kiehtovilta. Mutta eipä tarvitse mennä kuin kauniille Heikkilän peltoaavalle Haikaperän korville parin kymmenen asteen pakkasessa koillistuuleen vähäksi aikaa seisoskelemaan, niin tuntuu kauniskin melko harmittavalle. Noin niinkuin paikanpäällä koettuna. Mutta onneksi on keksitty kamera. Sillä voi ikuistaa kovinkin kelvottomilta tuntuvia hetkosia, jotka sitten kotona katseltuina muistuvat mieleen ihanaisina tuokioina elämän retkillä.
Kummallista, että elokuvissakin kaikki pohjoisnavan maisemat, Alaskan maisemat, kuivan ja kuuman Saharan maisemat näyttävät houkuttavan kauniilta ja kiehtovilta. Mutta eipä tarvitse mennä kuin kauniille Heikkilän peltoaavalle Haikaperän korville parin kymmenen asteen pakkasessa koillistuuleen vähäksi aikaa seisoskelemaan, niin tuntuu kauniskin melko harmittavalle. Noin niinkuin paikanpäällä koettuna. Mutta onneksi on keksitty kamera. Sillä voi ikuistaa kovinkin kelvottomilta tuntuvia hetkosia, jotka sitten kotona katseltuina muistuvat mieleen ihanaisina tuokioina elämän retkillä.
Puolukkametsässä
Oletko koskaan nähnyt kanan nokkivan? Monet ovat. Se on aika huvittavan näköistä touhua ihmisen silmin. Mutta oletkos koskaan nähnyt ihmisen nokkivan? Ainakin täällä aamupalaveripöydässä on muutama ihminen, jotka nyt syksyn edetessä ovat päivittäin käyneet metsässä milloin missäkin puolukoita nokkimassa. Taitaa ottaa selän päälle sellainen touhu. Ja nokan. Siksipä päätin kehittää oman puolukanpoimintasysteemin, joka on varsin logistinen.
Otetaan metsään mukaan sellainen isohko rulla salaojaputkea. Niitähän on tuolla peltojen varsilla nyt putkin pimein. Marjastaja oikoo tuollaisen putkikäärön sopivan puolukkaiseen metsään ja alkaa täyttää putkea puolukoilla ja käärii putkea takaisin kerälle sitä mukaa kuin puolukat on poimittu matkan varrelta. Putkessa olevat puolukat pyöreinä tietysti pyörivät sitä mukaa putken alkupäähän ja aina on tyhjää putkea ottamaan vastaan uusia puolukoita. Kun kerä on taas kasassa, kerääjällä on kokonainen salaojaputkikerä täynnä puolukoita. Tässä on vielä sekin hyvä puoli, ettei nyt enää kukaan eksy metsään, kun palataan automaattisesti lähtöpaikkaan. Sitten vaan putkikerä selkään ja kotiin.
Kotona sitten laitetaan putken pää mankeliin ja saavi alle ja mankeli käyntiin. Näin saadaan sekä mehu että hillo samalla kertaa. Ja turha kosteus (lue: vesi) on kotimatkan aikana valunut salaojaputkesta pois pitkin kantajan selkää näin matkantekoa viilentäen.
Putken voi sitten illalla palauttaa takaisin pellonreunaan odottamaan uutta tointa eli olemaan putkena salaojassa. Hullumpiakin ideoita maailmassa varmasti on. Niinkuin nyt lehtipuhallin. Tai shampanjasakset.
Otetaan metsään mukaan sellainen isohko rulla salaojaputkea. Niitähän on tuolla peltojen varsilla nyt putkin pimein. Marjastaja oikoo tuollaisen putkikäärön sopivan puolukkaiseen metsään ja alkaa täyttää putkea puolukoilla ja käärii putkea takaisin kerälle sitä mukaa kuin puolukat on poimittu matkan varrelta. Putkessa olevat puolukat pyöreinä tietysti pyörivät sitä mukaa putken alkupäähän ja aina on tyhjää putkea ottamaan vastaan uusia puolukoita. Kun kerä on taas kasassa, kerääjällä on kokonainen salaojaputkikerä täynnä puolukoita. Tässä on vielä sekin hyvä puoli, ettei nyt enää kukaan eksy metsään, kun palataan automaattisesti lähtöpaikkaan. Sitten vaan putkikerä selkään ja kotiin.
Kotona sitten laitetaan putken pää mankeliin ja saavi alle ja mankeli käyntiin. Näin saadaan sekä mehu että hillo samalla kertaa. Ja turha kosteus (lue: vesi) on kotimatkan aikana valunut salaojaputkesta pois pitkin kantajan selkää näin matkantekoa viilentäen.
Putken voi sitten illalla palauttaa takaisin pellonreunaan odottamaan uutta tointa eli olemaan putkena salaojassa. Hullumpiakin ideoita maailmassa varmasti on. Niinkuin nyt lehtipuhallin. Tai shampanjasakset.
tiistai 9. syyskuuta 2008
Jumala loi taivaan ja maan: osta se minulta!
Monella on maata ja melko monella on melko paljon maata. On peltoa, järven rantaa, jopa järveä ja järvenpohjaa, on metsää, suota... Jos joku valmistaa huonekalun, hän omistaa sen loppuikänsä, jos ei anna sitä kenellekään eikä myy. Kun Jumala loi taivaan ja maan, se ilmeisesti kuuluu hänelle loppuiän. Niinpä kysyin aamusella kirkkoherralta, missä kohden raamattua on sellainen kauppakirja tai luovutustodistus, että ihminen voi maata noin vain omistaa ja myyskennellä ja pitää itsellään kuin omaansa. No - raamatussa ei sellaista kauppakirjaa tietenkää ole. On vain kulttuurin muokkaama oikeus omistaa Jumalan luoma maa eli siis on ihmisen määräämä oikeus ottaa joltakin, vaikka itseään suuremmalta ja voimakkaammalta, jos niin kerran yhdessä päätetään. Se on aivan laillista touhua.
Ennen vanhaan oli metsärosvoja. Nyt on vain aivan tavallisia rosvoja. Mutta näitten rosvous ei sentään ole muuttunut lailliseksi, vaikka tuollakin asialla lienee aika pitkät perinteet ja rosvoamisen kulttuuri.
Jumala loi taivaan ja maan. Taivasta ei kuitenkaan voi ostaa. Päästöoikeuksia sentään voi eli taivasta voi rahaa vastaa sotkea. Valtioilla on oma ilmatilansa ja naapuri voi sitä aina silloin tällöin käydä loukkaamassa tai sitten voi jopa ampua alas sellaisen ilma-aluksen, joka ilman lupaa on toisen ilmatilassa, siis toisen taivaalla luvatta ja omin päin.
Raamatussa kuulemma sanotaan, että Jumala käski pitää maasta hyvää huolta ja viljellä ja ottaa siitä omansa. Tuosta kannattaa vetää sellainen johtopäätös, ettei naapurille kannata lainata ruohonleikkuriaan (ainakaan päältäajettavaa). Sehän piru saattaa pitää siitä hyvää huolta ja jonakin päivänä ottaa omakseen. Aivan yhtä laillista on loogisesti se!
Ennen vanhaan oli metsärosvoja. Nyt on vain aivan tavallisia rosvoja. Mutta näitten rosvous ei sentään ole muuttunut lailliseksi, vaikka tuollakin asialla lienee aika pitkät perinteet ja rosvoamisen kulttuuri.
Jumala loi taivaan ja maan. Taivasta ei kuitenkaan voi ostaa. Päästöoikeuksia sentään voi eli taivasta voi rahaa vastaa sotkea. Valtioilla on oma ilmatilansa ja naapuri voi sitä aina silloin tällöin käydä loukkaamassa tai sitten voi jopa ampua alas sellaisen ilma-aluksen, joka ilman lupaa on toisen ilmatilassa, siis toisen taivaalla luvatta ja omin päin.
Raamatussa kuulemma sanotaan, että Jumala käski pitää maasta hyvää huolta ja viljellä ja ottaa siitä omansa. Tuosta kannattaa vetää sellainen johtopäätös, ettei naapurille kannata lainata ruohonleikkuriaan (ainakaan päältäajettavaa). Sehän piru saattaa pitää siitä hyvää huolta ja jonakin päivänä ottaa omakseen. Aivan yhtä laillista on loogisesti se!
Hyvä aamu
Jotkut aamut ovat parempia kuin toiset. Niin sanotaan ja usein tarkoitetaan, että MINULLA oli tänään joko hyvä tai huono aamu. Mutta nyt sanon vilpittömästi olevani iloinen Peter PanAmin porukan puolesta, että kontti tuli vihdoin perille ja väki pääsi lähtemään eteenpäin MOOTTORIPYÖRILLÄ. Tämä on siis hyvä aamu.
maanantai 8. syyskuuta 2008
Hyviä uutisia Vipelle
Hyviä uutisia. Ilmatieteen laitos lupaa tosi hienoa syyssäätä viimeistään keskiviikosta alkaen. Aurinko paistaa koko maassa eikä pilven hattaraakaan näy missään. Lisäksi lämpötilat ovat vuodenaikaan nähden melko korkeat: lämpötila nousee jopa 15:een asteeseen. Kai se nyt tämä sama keli on sielläkin.
Terveisiä koko teidän remmille harrikkaporukoilta Oulusta. Lupasivat seurata teidän matkaa ja olla hengessä mukana.
Terveisiä koko teidän remmille harrikkaporukoilta Oulusta. Lupasivat seurata teidän matkaa ja olla hengessä mukana.
Kuka keksi ketä?
"Vituttaa semmoinen, kun suomea kirjoitetaan, miten sattuu." Tuollaista kuulee usein ja aika usein ajattelen itsekin, kävikö joku koulua turhaan. Mutta eipä tainnut käydä turhaan koulua hän, joka sanasen suustaan saa. Kieli on sellaista kuin puhujakin eli hyvin monimuotoista. Ajatellaanpa vaikka sanaa ruis. Sehän taipuu aika omituisesti: ruista, rukiin, rukiille. Aika vanhanaikainen sana. Mutta nuoret puhuvat aivan punastumatta ruissista, ruissille, ruissia. Tuo on hemmetin hyvä tapa taivuttaa viljaa, joka aiheuttaa minulle ainakin allergisia oireita: punotusta ja kutinaa.
Toinen uutta taivutusta kaipaava sana voisi olla lohi. Nythän me syömme ja kalastamme lohta. Minkä takia emme syö tai kalasta lohea. Visa kirjoitteli muutama päivä sitten omassa blogissaan, että jos kalaa kerran kalastetaan, miksei valasta valasteta. Kyllähän loheakin lohestetaan.
Mutta kuka keksi ketä? Kuka keksi, että kuka on ketä? Ketä laittoi oven kiinni? Ketä sitä enää muistaa. Ja ketä kiinnostaa?
Toinen uutta taivutusta kaipaava sana voisi olla lohi. Nythän me syömme ja kalastamme lohta. Minkä takia emme syö tai kalasta lohea. Visa kirjoitteli muutama päivä sitten omassa blogissaan, että jos kalaa kerran kalastetaan, miksei valasta valasteta. Kyllähän loheakin lohestetaan.
Mutta kuka keksi ketä? Kuka keksi, että kuka on ketä? Ketä laittoi oven kiinni? Ketä sitä enää muistaa. Ja ketä kiinnostaa?
Muovikortti vai paperirahaa
Viikonloppuna olin ajokauden päättäjäisissä Oulujärven rannalla Vaalan kunnassa. Asun reilun 140 kilometrin päässä yhdestä Suomen kauneimmista maisemista, mutta itse asiassa kävin nyt ensimmäistä kertaa sen toteamassa. Tosiasiassa ensimmäisen reissun Oulujärven rantaan ajoin aivan ensimmäisellä moottoripyörälläni (Honda 500 Four) jo 80-luvun alussa, kun porukalla lähdettiin juhannusta juhlimaan Manamansaloon. Tuolla reissulla maisemat eivät kuitenkaan olleet päällimmäisenä ajatuskuvioissa, ja ne jäivät kyllä aivan alimmaisiksi myös muistoihin. Silloin oli rahaa taskussa. Nyt ei enää ole.
Nyt minulla on muovikortti, jota muuan päättäjäisissä ollut valokuvaaja vähän karsastaen arvosteli. Hänen mielestään oikea raha on rahaa, jonka voi tuntea ja haistaa ja jota voi konkreettisesti kosketella ja kun se loppuu, se sitten loppuu eikä mene miinukselle. Minulla on muovikortissa siru, joka haistaa heti kassalla, onko kortissa rahaa vai yritänkö huijata hyväuskoista kauppiasta.
Muovikortti on kätevä. Vaikka tuntuu, että olen vapaa kaikesta maallisesta, minulla voi olla taskussani kokonainen omaisuus. Ei pullota varkauteen houkutteleva rahamassi takataskusta, ei ruttaannu eikä repeä kallisarvoinen seteli, ei paina kolikko kuvetta. Kun olen juhlatuulella, voin unohtaa saldon ja tuntea saman kortin aamulla vielä taskussani. Siellä se on kaikissa voimissaan siru kiiltäen kuin kultakimpale konsanaan. Seuraavalla pankkiautomaatilla sitten jännitän, miten on mahtanut raha vaihtaa omistajaa lähimenneisyydessä.
Päättäjäisissä maksoin siis kortilla. Ja aivan varmasti maksoin siis rahalla. Mutta aamulla en mitenkään voinut tietää, mitä kaikkea olin maksanut, kun ei ollut niitä jämähiluja taskussa konkretisoimassa tilannetta. Mutta yhdestä asiasta nyt kuitenkin olen (melko) varma. Unohdin maksaa oman ruokani. Jos olisin maksanut sen paperirahalla, en voisi koskaan saada täyttä varmuutta, maksoinko vain jätinkö maksamatta. Noin kuukauden kuluttua saan tiliotteen pankista, ja siinä lukee syntini suurin kirjaimin (tai siis tuolla kohdin ei lue mitään ja se on yhtä suuri synti). Mutta sitä ennen hankin itselleni synninpäästön. Soitan heti sinne ravintolaan ja tunnustan unohdukseni ja maksan kahdeksan euron illallisen. Sillä rahalla ei tavan kuppilasta saa paljon mitään, mutta tuossa ravintolassa sillä sai poronkäristystä, kermassa haudutettua muikkua kaikkine lisineen... Ja viimeistään kuukauden kuluttua näen koko totuuden. Hyvä, että minulla on muovikortti.
Nyt minulla on muovikortti, jota muuan päättäjäisissä ollut valokuvaaja vähän karsastaen arvosteli. Hänen mielestään oikea raha on rahaa, jonka voi tuntea ja haistaa ja jota voi konkreettisesti kosketella ja kun se loppuu, se sitten loppuu eikä mene miinukselle. Minulla on muovikortissa siru, joka haistaa heti kassalla, onko kortissa rahaa vai yritänkö huijata hyväuskoista kauppiasta.
Muovikortti on kätevä. Vaikka tuntuu, että olen vapaa kaikesta maallisesta, minulla voi olla taskussani kokonainen omaisuus. Ei pullota varkauteen houkutteleva rahamassi takataskusta, ei ruttaannu eikä repeä kallisarvoinen seteli, ei paina kolikko kuvetta. Kun olen juhlatuulella, voin unohtaa saldon ja tuntea saman kortin aamulla vielä taskussani. Siellä se on kaikissa voimissaan siru kiiltäen kuin kultakimpale konsanaan. Seuraavalla pankkiautomaatilla sitten jännitän, miten on mahtanut raha vaihtaa omistajaa lähimenneisyydessä.
Päättäjäisissä maksoin siis kortilla. Ja aivan varmasti maksoin siis rahalla. Mutta aamulla en mitenkään voinut tietää, mitä kaikkea olin maksanut, kun ei ollut niitä jämähiluja taskussa konkretisoimassa tilannetta. Mutta yhdestä asiasta nyt kuitenkin olen (melko) varma. Unohdin maksaa oman ruokani. Jos olisin maksanut sen paperirahalla, en voisi koskaan saada täyttä varmuutta, maksoinko vain jätinkö maksamatta. Noin kuukauden kuluttua saan tiliotteen pankista, ja siinä lukee syntini suurin kirjaimin (tai siis tuolla kohdin ei lue mitään ja se on yhtä suuri synti). Mutta sitä ennen hankin itselleni synninpäästön. Soitan heti sinne ravintolaan ja tunnustan unohdukseni ja maksan kahdeksan euron illallisen. Sillä rahalla ei tavan kuppilasta saa paljon mitään, mutta tuossa ravintolassa sillä sai poronkäristystä, kermassa haudutettua muikkua kaikkine lisineen... Ja viimeistään kuukauden kuluttua näen koko totuuden. Hyvä, että minulla on muovikortti.
perjantai 5. syyskuuta 2008
Nuoruus oikeuttaa - tai sitten täyttyy teettää tatska
Kahvilan pöydässä istuu mies. Miehellä on parta poninhännällä, korvarengas korvalehdessä, genrepaita päällä, helmistä punottu kaulakoru, pitkät hiukset. Monet katsovat häntä ohimennen, kun eivät oikein kehtaa tuijottaakaan.
- Tuokin on varmaan kuuskytä jo ja vielä lapsettaa. Korvis ku nuorella kossilla. Mitähän tuokin oikein elääkseen tekee.
Mies on oman yrityksensä toimitusjohtaja. Sen monet paikallaolijat tietävät. Mies antaa työtä noin kahdelle sadalle ihmiselle. Senkin monet paikallaolijat tietävät. Mutta kommentoija ei tiedä.
- Lapsellista pitää partaa ponnarilla. Luulee olevansa joku kova jätkä.
Kahvilan pöydässä istuu mies ja lukee lehteä. Hän käärii hihansa ylös ja tatuoidut käsivarret paljastuvat.
- Vittu se onkin joku rikollinen. Ny mää ymmärrän.
Tuo episodi nyt voisi olla melkein mistä tahansa kuppilasta. Joka kylässä on omat aikuiset, vähän omituiset, melko tavalliset miehensä, jotka jotkut tuntevat, jotkut taas eivät. Aikuisen miehen pitää näyttää tietynlaiselta ollakseen ihan aikuisten oikeasti aikuinen. Jos ei ole, hän on lapsellinen tai luulee olevansa jotakin. Tatuointi pelasti tuon lehteä lukevan miehen. Kun hän kääri hihansa, hän lakkasi olemasta lapsellinen ja muuttui hetkessä rikolliseksi. Kannattaa laittaa tatska. Tai sitten kannattaa etsiä nuoruuden lähde. Nuoruus oikeuttaa olemaan edes vähän erilainen. Silloin voi pitää korvista, partaa ponnarilla...
- Tuokin on varmaan kuuskytä jo ja vielä lapsettaa. Korvis ku nuorella kossilla. Mitähän tuokin oikein elääkseen tekee.
Mies on oman yrityksensä toimitusjohtaja. Sen monet paikallaolijat tietävät. Mies antaa työtä noin kahdelle sadalle ihmiselle. Senkin monet paikallaolijat tietävät. Mutta kommentoija ei tiedä.
- Lapsellista pitää partaa ponnarilla. Luulee olevansa joku kova jätkä.
Kahvilan pöydässä istuu mies ja lukee lehteä. Hän käärii hihansa ylös ja tatuoidut käsivarret paljastuvat.
- Vittu se onkin joku rikollinen. Ny mää ymmärrän.
Tuo episodi nyt voisi olla melkein mistä tahansa kuppilasta. Joka kylässä on omat aikuiset, vähän omituiset, melko tavalliset miehensä, jotka jotkut tuntevat, jotkut taas eivät. Aikuisen miehen pitää näyttää tietynlaiselta ollakseen ihan aikuisten oikeasti aikuinen. Jos ei ole, hän on lapsellinen tai luulee olevansa jotakin. Tatuointi pelasti tuon lehteä lukevan miehen. Kun hän kääri hihansa, hän lakkasi olemasta lapsellinen ja muuttui hetkessä rikolliseksi. Kannattaa laittaa tatska. Tai sitten kannattaa etsiä nuoruuden lähde. Nuoruus oikeuttaa olemaan edes vähän erilainen. Silloin voi pitää korvista, partaa ponnarilla...
torstai 4. syyskuuta 2008
Missä ovat nuoret naiset
Karhu syö jäniksen, mutta jänis ei syö hiirtä, kun jänis on kasvissyöjä. Onko karhu sitten myös vähän kasvissyöjä, kun se syö jänistä. Tuosta ei pitänyt kirjoittaa, mutta tulipahan nyt sanotuksi tuokin.
Karhulla ajattelin ensin kaikkea suurta ja voimakasta, joka syö kaikkea pientä ja heikkoa. Tuo taas tuli mieleen, kun katselin tätä oman pikkukaupungin raittia: autoja, autoja, autoja... Kukaan ei juuri kävele, kun kukaan ei jaksa enää kävellä. Suurin osa autoilla ajavista ihmisistä on joko yli keski-ikäisiä tai melkein vanhoja. Aivan vanhoja ei joukossa juuri ole, kun niiltä on otettu jo ajokortti pois. Tai toki joku vielä käveleekin, jos ei aja mopolla tai polkupyörällä. Ala- ja yläasteikäiset lapset ja nuoret vielä kulkevat kuka reippain, kuka vain askelin. Mutta jotakin puuttuu totaalisesti katukuvasta.
Tämän kaupungin katukuvassa ei ole ollenkaan nuorta aikuista eikä varsinkaan nuorta aikuista naista. He kaikki ovat muuttaneet pois suurempiin kaupunkeihin opiskelemaan ja jäävät sille tielle, kun tänne ei käytännössä enää voi palata. Ei ole oikein nuorelle aikuiselle sopivia työpaikkoja. Jokunen tehdas on ja kouluja siellä täällä. Opettajaksi voi aina palata kotikonnuille, mutta ei niitä virkojakaan kovin monta kymmentä ole. Karhu on syönyt meiltä nuoret naiset. Karhu on vienyt oppilaitokset ja yliopistot suuriin kaupunkeihin ja jättänyt meille ala- ja yläasteet ja ammattikoulun, jossa taas on vain murkkuja. Tuo vain-sana ei millään lailla väheksy, mutta minä kirjoitankin nyt nuorten, aikuisten naisten perään. Kun ne nuoret aikuiset naiset vetävät niitä nuoria aikuisia miehiä paljon tehokkaammin kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Siksi olisikin järkevää miettiä tuota keskittämispolitiikkaa uudestaan ja palata taas siihen tasapuolistamispolitiikkaan ja jakaa koulutuspaikkoja tasaisemmin ympäri maata ja maakuntia. Ei raha kaikkea saisi ratkaista. Vaikka ovat taskut ja lompsat täynnä rahaa, mutta ei ihmistä, kenen kanssa sitä rahariemua jakaa, synkkää on olo ja elo - varsinkin täällä maaseudulla kaukana metrolinjoista ja kehäteistä.
Karhusta ei taida kuitenkaan tulla kasvissyöjää. No. Syö se marjoja ja hunajaa ja vaikka mitä muuta metsän anninta, mutta pelkästään niissä sitä ei taida saada pysymään. Hirvikin sille maistuu, vaikka se on paljon suurempi. Isot syövät toisiaan ja pienempiä ja täällä katsellaan sitä luonnonsuojelualueen kummallista touhua - me pienen kaupungin vilkkuvasilmäiset aikamiehet.
Karhulla ajattelin ensin kaikkea suurta ja voimakasta, joka syö kaikkea pientä ja heikkoa. Tuo taas tuli mieleen, kun katselin tätä oman pikkukaupungin raittia: autoja, autoja, autoja... Kukaan ei juuri kävele, kun kukaan ei jaksa enää kävellä. Suurin osa autoilla ajavista ihmisistä on joko yli keski-ikäisiä tai melkein vanhoja. Aivan vanhoja ei joukossa juuri ole, kun niiltä on otettu jo ajokortti pois. Tai toki joku vielä käveleekin, jos ei aja mopolla tai polkupyörällä. Ala- ja yläasteikäiset lapset ja nuoret vielä kulkevat kuka reippain, kuka vain askelin. Mutta jotakin puuttuu totaalisesti katukuvasta.
Tämän kaupungin katukuvassa ei ole ollenkaan nuorta aikuista eikä varsinkaan nuorta aikuista naista. He kaikki ovat muuttaneet pois suurempiin kaupunkeihin opiskelemaan ja jäävät sille tielle, kun tänne ei käytännössä enää voi palata. Ei ole oikein nuorelle aikuiselle sopivia työpaikkoja. Jokunen tehdas on ja kouluja siellä täällä. Opettajaksi voi aina palata kotikonnuille, mutta ei niitä virkojakaan kovin monta kymmentä ole. Karhu on syönyt meiltä nuoret naiset. Karhu on vienyt oppilaitokset ja yliopistot suuriin kaupunkeihin ja jättänyt meille ala- ja yläasteet ja ammattikoulun, jossa taas on vain murkkuja. Tuo vain-sana ei millään lailla väheksy, mutta minä kirjoitankin nyt nuorten, aikuisten naisten perään. Kun ne nuoret aikuiset naiset vetävät niitä nuoria aikuisia miehiä paljon tehokkaammin kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Siksi olisikin järkevää miettiä tuota keskittämispolitiikkaa uudestaan ja palata taas siihen tasapuolistamispolitiikkaan ja jakaa koulutuspaikkoja tasaisemmin ympäri maata ja maakuntia. Ei raha kaikkea saisi ratkaista. Vaikka ovat taskut ja lompsat täynnä rahaa, mutta ei ihmistä, kenen kanssa sitä rahariemua jakaa, synkkää on olo ja elo - varsinkin täällä maaseudulla kaukana metrolinjoista ja kehäteistä.
Karhusta ei taida kuitenkaan tulla kasvissyöjää. No. Syö se marjoja ja hunajaa ja vaikka mitä muuta metsän anninta, mutta pelkästään niissä sitä ei taida saada pysymään. Hirvikin sille maistuu, vaikka se on paljon suurempi. Isot syövät toisiaan ja pienempiä ja täällä katsellaan sitä luonnonsuojelualueen kummallista touhua - me pienen kaupungin vilkkuvasilmäiset aikamiehet.
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Konjakkipaukku
Kertoipa aamupalaverissa kirkkoherra Hurskainen tarinaa nimismiehestä, kirkkoherrasta ja merikapteenista, joilla oli tapana aina silloin tällöin lähteä merelle kalastamaan ja muutenkin hauskaa pitämään. Ja kun merellä oltiin, saattoi joskus kylmäkin tulla ja silloin oli konjakkihörppy paikallaan. Mutta sitten kirkkoherra vaihtui, mutta perinnettä haluttiin kuitenkin vaalia. Herrat olivat jälleen merellä hyisenä syyspäivänä ja kapteeni muistutti konjakin merkityksestä kylmää vastaan ja ajatteli, että eiköhän se silloin juuri olisi ollut paikallaan. Mutta uusi kirkkoherra sanoi olevansa täysin raitis mies. Oli tokaissut vielä, että konjakkiryyppy on vähän kuin kusisi housuun: vähän aikaa lämmitti, mutta kohta paleli entistä enemmän. Kapteeni ja nimismies menivät synkiksi ja jatkoivat kalastamista kylmissään. Jonkun ajan kuluttua kapteeni kuitenkin tuumasi: "Me nimismiehen kanssa mennään ottamaan konjakkiryyppy ja kirkkoherra voi sillä aikaa kusta housuihinsa."
Kyllä elämä opettaa.
Visalle Alaskaan konjakkiryyppy. Älähän hermostu - kyllä se Honda sieltä jostakin ilmestyy. Noilla japanilaisilla vehkeillä on semmoinen tapa kadota maailman merille: milloin ollaan moottoripyöränä, milloin kamikazelentäjänä, mutta aina hukkaan pitää mennä.
Täällä on syksyinen, mutta lämmin päivä. Ilta alkaa hämärtää yhdeksän maissa. Viikonloppuna taidan ajella Oulujärven rannalle lustin pitoon, kun kymppichapteri järjestää ajokauden päättäjäiset. Menen tietysti, jos ei sada. Sinä se tietysti jatkat matkaa, vaikka satais lunta. Valintakysymys.
Kyllä elämä opettaa.
Visalle Alaskaan konjakkiryyppy. Älähän hermostu - kyllä se Honda sieltä jostakin ilmestyy. Noilla japanilaisilla vehkeillä on semmoinen tapa kadota maailman merille: milloin ollaan moottoripyöränä, milloin kamikazelentäjänä, mutta aina hukkaan pitää mennä.
Täällä on syksyinen, mutta lämmin päivä. Ilta alkaa hämärtää yhdeksän maissa. Viikonloppuna taidan ajella Oulujärven rannalle lustin pitoon, kun kymppichapteri järjestää ajokauden päättäjäiset. Menen tietysti, jos ei sada. Sinä se tietysti jatkat matkaa, vaikka satais lunta. Valintakysymys.
tiistai 2. syyskuuta 2008
Politiikkaa
Enpä juuri haluaisi kirjoittaa tässä blogissa politiikkaa, mutta joskus on vaan pakko ihan oman mielenterveyden takia. Jos Suomessa (tai jossakin toisessa sivistysvaltiossa) joku rikollisryhmän jäsen tappaa jonkun toisen rikollisryhmän jäsenen, tappaja tuomitaan varmasti ankaran paheksunnan saattelemana vuosiksi linnaan toisten rikollisten kiusattavaksi tai vähän huonommin kortein toista ja itseään heikompaa kiusaamaan. Mutta naapurissa pääministeri ja presidentti saavat mellastaa kokonaisen kaupungin hengiltä eikä tapahdu mitään. Saattaa joku Ranskan presidentti ehdottaa jotakin pakotteita ihan vaan huulta heittääkseen, mutta ei siitä sitten sen enempää.
Toinen asia tuossa naapurissa nyt ihmetyttää. Siellä on vähän Pohjois-Korean meininki. Pääministeri pelastaa kuvausryhmän vihaisen tiikerin hyökkäykseltä ampumalla tiikeriä nukutusnuolella. Kuvausryhmä (aivan varmasti huippuammattilaisia, kun ovat kerran Venäjän pääministerin matkassa) ei onnistu kuitenkaan kuvaamaan tuota tapahtumaa. Olisiko kuitenkin niin, että tuo hyökkäys on yhtä totta kuin Pohjois-Korean päämiehen 18 hole in onea yhdessä golfpelissä. Taitaa se perhana olla.
Toinen asia tuossa naapurissa nyt ihmetyttää. Siellä on vähän Pohjois-Korean meininki. Pääministeri pelastaa kuvausryhmän vihaisen tiikerin hyökkäykseltä ampumalla tiikeriä nukutusnuolella. Kuvausryhmä (aivan varmasti huippuammattilaisia, kun ovat kerran Venäjän pääministerin matkassa) ei onnistu kuitenkaan kuvaamaan tuota tapahtumaa. Olisiko kuitenkin niin, että tuo hyökkäys on yhtä totta kuin Pohjois-Korean päämiehen 18 hole in onea yhdessä golfpelissä. Taitaa se perhana olla.
Visalle terveisiä Alaskaan
Huomenta, Visa. Kyllä viikko on varmasti pitkä aika ihmetellä, vaikka maisemat olisivat miten hienoja. Kyllä täällä peukkuja pidetään ja matkantekoa seurataan joka aamu.
Suomessa ilma on syksyisen raikas. Jos kesällä olisi parikymmentä astetta lämmintä ja näin raikas ja helposti hengitettävä ilma, tämä olisikin paratiisi, josta ei tarvitsisi lähteä Ameriikkaan asti onnea etsimään. Mutta kun ei ole, siksi kai sinäkin siellä konttia odottelet.
Suomessa ilma on syksyisen raikas. Jos kesällä olisi parikymmentä astetta lämmintä ja näin raikas ja helposti hengitettävä ilma, tämä olisikin paratiisi, josta ei tarvitsisi lähteä Ameriikkaan asti onnea etsimään. Mutta kun ei ole, siksi kai sinäkin siellä konttia odottelet.
maanantai 1. syyskuuta 2008
Aamukahvilla
Melkein joka aamu yhdeksän maissa astelen kadun yli Hegun kahvilaan aamupalalle ja tapaamaan tuttuja, viisaita miehiä, hyvin harvoin naisia, mikä sinällään on vähän sääli. Meidän omassa nurkkapöydässämme istuu keskimäärin kuusi miestä, joskus kymmenen, joskus ei muita kuin minä. Pohdiskelemme asioita laidasta laitaan. Viime aikojen visaisin keskustelunaihe oli, miten käy suihkukoneelle, jos se lähtee tankki täynnä kaasu pohjassa nousemaan pystysuoraan kohti avaruutta. No huonostihan siinä käy niin koneelle kuin mahdolliselle lentäjällekin. Jos suihkukoneella voisi mennä avaruuteen, sillähän sinne mentäisiin eikä tarvitisi rakentaa sukkuloita tai raketteja.
Ensimmäinen päivä
Luin juuri Visa Vilkunan blogista Visa Amerikassa ensimmäisistä retkipäivistä. Olen lievästi kateellinen ihmiselle, joka uskaltaa lähteä tuollaiselle retkelle, vaikka normaalisti olen kateellinen vain sellaisille ihmisille, jotka osaavat sielustaan soittaa musiikkia juuri niin kuin haluavat. Mutta kateus ei ole tämän blogin kantava voima, vaan enemmänkin kannustus. Me kaikki voimme omassa elämässämme tehdä, mitä haluamme. Kukaan ei meitä tosiasiassa estele. Mutta mitä kukin haluaa, sen jokainen päättäköön itse. Jokaisella meillä on Kaleerimme ja jokaisella meillä on oma airomme, jolla soutaa. Pyrkimys vapauteen olkoon siis tämän blogin pääasiallinen tarkoitus ja viesti. Onnea ystävälleni Visalle pitkälle matkalle. Olen hengessä mukana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)